sunnuntai 2. joulukuuta 2018


                             Mummo käy oopperassa

Mummon lapsuusvuosien sarjakuvassa hienostorouva Klaara rakasti uupperaa. Mummo päätti olla yhtä fiini ja mennä oopperaan Tallinnaan, jossa liput ovat kohtuuhintaiset. Pääsipä samalla etelänmatkalle, koska Tallinna on 70 km etelämpänä kuin Porvoo.
Syysmyrsky nosti aallot vaahtopäisiksi. Laiva keinui, mutta mitäpä ei kulttuurin vuoksi kärsisi.  Mummo kuvitteli olevansa 1800-luvun nälkävuosien ameriikanmatkaaja Atlantilla. Edessä piikaihmisen tulevaisuus sellaisena kuin Hiski Salomaa sen laulussa kuvaili, tiskaamassa astioita ja lakaisemassa luudalla lattioita ressa yllä amerikkalaisessa kitsissä ja hellu laitettuna kotiin aamuyön tunteina.
Estonia-teatterin talo on kaunis päältä ja sisältä. Mummo nostaa ylpeänä nokkaansa. Katsokaa kaikki, tämä on suomalaisen Viivi Lönnin suunnittelema pytinki! Tutun näköinen mies tuossa aulassa.  En nyt muista nimeä, mutta täytyypä käydä tervehtimässä. Tuttuus on yksipuolista, mutta mies on julkkis ja tervehtimiseen tottunut. Jorma Hynninenhän siinä, ehkä jo Porvoon keikka mielessä.
Yleisö on viimeisen päälle tyylikästä. Naisten kengänkorot 12-senttiset ja miehillä musta puku eikä kravattia. Arkisesti pukeutuneet ovat kaikki suomalaisia.
 Oopperan nimi on Faust, mutta sisällöstä mummo ei pääse kärryille. Silmän ja korvan ruokaa on kumminkin  yltäkylläisesti. Miesnäyttelijät kaikki adoniksia, joilla vaatetus paljastaa enemmän kuin peittää. On siinä mummoikäiselle ihmettelemistä.
Väliaikakahvin ja leivosten kuvaaminen vaatisi puolet tämän jutun palstatilasta. Aineen ja hengen kulttuuri on tässä entisessä neukkutasavallassa hämmästyttävä. Semmoinen veljeskansa meillä.


     Kippis kansanterveydelle oli 28.11. 2018

Rokottamistilaisuus on todellista tasa-arvoisen ja kaikille kuuluvan terveydenhoidon riemujuhlaa. Näinä viikkoina halulliset saavat influenssarokotuksen ihan ilman edestä. Yhteiskunnalle se tulee tyyriiksi. On ostettava rokotusaineet ja kertakäyttöpiikit, järjestettävä paikat ja maksettava ilmoitukset. Lopputulos jää kumminkin plussan puolelle. Säästetään sairaalavuorokausia ja vältetään jälkitaudit ja keuhkokuumekuolemat.
 Mummo menee kiltisti rokotuspaikalle. Saa numerolapun ja istuu odottamaan. Iloisesti hymyilevä kipusisko huutelee numeroita ja osoittaa rokotettaville mihin mennä. Joku kulkee rollaattorin kanssa, joku käyttää kävelykeppiä kuin Mannerheim, mutta moni pääsee käsittelyyn ihan omin voimin.
Odotustilassa on monipuolinen otos porvoolaista ikäväestöä. On köyhää ja rikasta, resupekkaa ja herrasmiestä, lihavaa ja laihaa. On 60-vuotishääpäiväänsä viettäneitä aviopareja, jotka tukevat lempeästi toisiaan. On mummoja, joilta vaari laulun mukaan myrsky-yönä hukkui meren sinilaineisiin. On ukonkäppyröitä, jotka haaveilevat löytävänsä netistä hehkeän kumppanin, kun naapurin Kallekin löysi.
Kansa riisuu itseään sen verran, että saa pläntin paljasta nahkaa esille. Tämän rokotuksen seurauksena ei synny samanlaista jälkeä kuin lapsena saadusta isorokkorokotuksesta. Se eli ja kupli ja jätti käsivarteen merkit, jotka vähästäkin lihomisesta suurenivat kahvikupin kokoisiksi. Niitä piti peitellä puuterilla, kun kesällä kukallisen kretonkimekon hihat olivat lyhyet.
Nyt passaa odottaa, kumpi voittaa, pyörryksiin tainnutettu rokotusvirus  vai ärhäkkä ja salaperäisiä teitä Suomeen rantautuva murhanhimoinen taudinaiheuttaja. Mummo toivoo hartaasti, että rokotuksessa hänen käsivarteensa joutunut virus pääsee voitolle.  


79 vuotta sitten

Mummo muistaa sen päivän. Maalaistalo täynnä touhua. Väkeä keittiössä, ruisleivän haju ilmassa. Parimetriset leipälaudat levitettyinä tuolien ja pöytien varaan. Leivinuunissa paloivat metriset halot. Leivinpöydälle nostettiin taikinaa. Leipojat ottivat siitä sopivan kokoisen mötikän, taputtelivat littanaksi, painoivat sarvella keskelle reiän, nostivat laudalle nousemaan.
Uuniin mahtui 12 leipää. Niitä tarvittiin nyt, sillä Suomi oli sodassa. Idän ikuinen vihollinen pommitti Helsinkiä, ja sen piippalakkipäiset sotilaat tulivat rytisten pitkin Karjalan kannasta. Niiden oli määrä marssia kahdessa viikossa Helsinkiin.
Samaan suuntaan matkasivat evakot. Moni sai sentään hevoskyydin reessä kotinsa tavaroitten kanssa. Jouluun mennessä sotaa pakoon lähtenyt väki sai katon päänsä päälle. Evakkoja oli 400 000, ja isänmaa osoitti kaikille jonkinlaisen kodin sen tilalle, joka lähtiessä sytytettiin palamaan, niin kuin poltetun maan taktiikkaan kuuluu.
Mummon isä siis lähti puolustamaan maata. Reppuun sullottiin flanellisia ja villaisia vaatteita, sillä ennustettiin kovia pakkasia. Tavalliset tumput olivat kehno ratkaisu sotaan menevälle. Naiset kutoivat ampumiseen soveltuvia etusormikäsineitä.
Mummon isä ei joutunut kauan tekemään sotatöitä, niin kuin Antti Tuuri niitä hommia nimittää. Jouluaattona pääsi Lundin talon sotasairaalaan, taloon, jonka kaupungin johto pian pistää maan tasalle. Kranaatinsirpaleitten repimä jalka oli amputoitava. Katsomaan tullut vaimo kysyi hoitajilta, mihin jalka joutuu.  ”Näsin hautausmaalle”, hoitajat vastasivat.
Raju joulukuun alku Suomelle. Edessä yhtä raju talvi.


sunnuntai 14. lokakuuta 2018


Mummo ostaa bussilipun

Mummo päätti matkustaa bussilla naapurikaupunkiin, kun matkustaminen on nykyään halpaa.  Ennen muinoin hän nousi linja-autoasemalla linjuriin, kaivoi esiin kukkaron ja maksoi. Kuski sujautti rahat samanlaiseen laukkuun, johon mummo oli silloin kauan sitten linja-auton rahastajan virassa toimiessaan sujauttanut matkalaisten ryppyiset markat ja käsissä likaantuneet pennit ja tökännyt matkalaiselle pienen paperilapun todisteeksi, että maksettu on.
Tähän bussiin oli ostettava lippu etukäteen netistä. Mummo tarkisti, että datanatiivi lapsenlapsi Aaro (6 v.) oli puhelimensa ääressä, jos hommassa syntyisi pulmia.
Sitten alkoi taistelu. Mummo paineli, klikkaili, hikoili ja kirosi. Lopulta hän oli klikannut hyväksyvänsä kaikki kohdat – lähtökaupungin, bussipysäkin, lähtöajan, paikannumeron, hinnan, määränpääkaupungin, bussipysäkin siellä ja oman pankkitilinumeronsa, jolta veloitettaisiin  3 euroa 40 senttiä. Hän tarkisti, että printtarissa oli paperia. Painoi ykkösen, että yksi kappale lippuja, kiitos. Ei muistanut, oliko jo painanut ja painoi toisen kerran ja varmuuden vuoksi vielä kolmannen. Ruutuun ilmestyi numero 111. Kone alkoi syytää paperia.
Pian lattia tulvehti printattuja lippuja. Numeron 88 kohdalla paperi loppui ja punainen silmä pyysi lisää.  Mummo soittamaan Aaroille, joka tuli juoksujalkaa. Sammutti koneen punaisena vilkkuvan silmän, ojensi mummolle lipun ja kokosi loput siistiksi nipuksi. Kysyi, mihin mummo tarvitsee näitä näin paljon. ”Sinulle piirustuspaperiksi”, mummo vakuutti ja kaivoi pakkasesta jätskin. Se on mummojen taksa data-asioitten hoitamisesta.   


Mummo roskajahdissa

”Kuljin herrojen kanssa pellon laitaa”, lauleskelee mummo ja väistää ohi huristavaa autoa melkein ojaan asti. Pientareella ja ojan pohjalla häntä vastaan irvistelee suomalaisen autoilukulttuurin koko todellisuus. On pulloa ja purnukkaa. On peltisiä olut- ja siideritölkkejä, käytettyjä varmuusesineitä ja koreita karkkipapereita, jotka eivät häviä luonnossa sataan vuoteen. On kirpputoripöydällinen auton ikkunasta heitettyjä härveleitä ja härpäkkeitä.  Onpa naisten pikkuhousutkin, jotka ovat niin stringsorttiset, että mummo ne nähdessään punastuu.
Mummo on tullut tiiirailemaan lintutilannetta. Lintuja ei näy. Ne ovat varmaan säikähtäneet suomalaista roskaantumista ja muuttaneet etelään. Mummon mielestä ihan turhaan. Yhtä roskaista on kaikkialla missä asustaa ihmisiä. Roskien kerääminen pistää kahvihampaan kolottamaan, ja kahvin oheen pitää saada kunnon pulla. Siis nyt kauppaan.
Lähikaupassa on meneillään koululaisten invaasio. Kuuluisa suomalainen kouluruoka, jota nyt on saanut jo 70 vuotta, ei maistu yläkoulupojille. Onneksi mutsi heitti aamulla pöytään kaksikymppisen, että saa vakituisen lounaan: berliininmunkin, suklaapatukan ja limun, kasvavan koululaisen proteiinit ja vitamiinit. Munkkipussi ja patukkakääre putoavat kätevästi kaupan pihaan, joka kohta on värikäs kuin joulukuusi.
Mummo poimii parikymmentä roskaa ja pudottaa vieressä olevaan roskikseen. Saa samalla mukavan aamupäiväjumpan. Poikalauma vaeltaa toisiaan tönien ja kiusaamiseksi luokiteltavia totuuksia toistensa ulkomuodosta laukoen kohti koulua, jossa saa maailman parasta opetusta ja jossa tuoksuvat ruokalan oikeasoppiset ja maittavat sapuskat.  

tiistai 4. syyskuuta 2018


       Pari tonnia omenoita

Mummon puutarhassa on kolme omenapuuta, Valkea kuulas, Syysviiru ja Kaneli. Keväällä ne kukkivat hillittömästi, mutta pölyttäjähyönteisiä ei näy. Turhaan koreilevat, mummo tuhahtaa. Vai hoitaisiko tuuli mehiläisten homman? Mummo ei ole perillä kukkien ja mehiläisten sukupuolielämästä, kun sellaista ei hänen aikanaan kansakoulussa vielä opetettu.
Puut olivat hoitaneet lisääntymisen salassa. Tekivät jo elokuussa raakileita. Niistä kasvoi sellainen määrä omenoita, että tuholaisilla pisti kiireeksi. Oli saatava jokaiseen pieni ruskeankirjava vana merkitsi siitä, että omenat kuuluvat meille. Sitä tuskan ja hien määrää! Jonkinlainen roti pitäisi taivaan isälläkin olla, ettei teettäisi pienimmillä eli omenamadoilla liikaa töitä. Jos omenan tuholaisilla on ammattiliitto, se tulee vielä talvellakin selvittelemään näitten ylitöitten palkkasaatavia.
Mummo kuorii parin tonnin verran omenoita, joista keittää sosetta. Onhan kellarissa oltava jotain syötävää, jos Trump ja Putin saavat aikaan sodan. Sitähän tällainen omenasato ennustaa, tietävät vanhat.  Kellari täyttyy, mutta omput eivät lopu. Mummo ottaa keittokirjan. Siitä löytyy 21 sopivaa reseptiä. On omena-kermahyytelöä, omenahyvettä, omenakeittoa, omenaleivoksia, omenanyyttiä, omenamoussea, omenarahkaa, mikroaaltouunissa paistettuja omenoita, posliiniomenoita ja omenarahkatorttua. Ei  kuin kokkaamaan.
Moni muukin taistelee omenasatonsa kanssa. Yhden talon eteen ilmestyi korillinen omenoita, ja vieressä oli lappu: Saa ottaa. Ohi pyöräilevä kansalainen uskoi. Kaatoi omenat nurmelle ja otti korin. Hyvä kori se olikin, sopiva vaikka syksyiselle ostosretkelle.

perjantai 10. elokuuta 2018


                                             Trumpututusta

Mummon kesä oli vilkas. Hän pääsi tarjoilemaan vodkalimea maailman korkeimmille herroille, kun ne pantiin kahdeksi tunniksi samaan koppiin. Mummo blandrasi Finlandia-vodkasta drinkit. Ja ne puhuivat. Eivät olleet tuppisuita. Toinen Venäjältä, toinen Amerikasta, jossa jo alakoulussa opetetaan vakuuttavaa puhekulttuuria.
Ensin käsittelivät maapallon sodat. Niitä nyt on aina, joten mitä niistä keskustelemaan. Saahan niissä omakin armeija harjoitusta. Maahanmuuttoakin on ollut siitä asti kun hunnit ratsastivat Euroopan halki. Sitten nälkä? Siitäkin on yleensä selvitty. On joko kuoltu tai menty Amerikkaan. Toinen herroista kehuu, että muuttoliikkeen vanavedessä hänen maahansa tuli presidentiksi kelpaavia irlantilaisia.
Niistä aiheista ei siis synny medialle raportoitavaa keskustelua. Mutta puhuttakoon naisista! Ovathan molemmat alan miehiä, pääasia aina mielessä. ”Kerran meni mielestä, kun putosin salaisen poliisin tehtävissä Volgan jäihin”, toinen tunnustaa.  
Kerskattavaa kummallakin riittäisi, mutta paras näin kansojenvälisen ystävyyden lujittamiseksi puhua perheasioista. ”Mikä on, ettet sinä veli saanut eukkoasi tänne mukaan?” ”Ei tullut, kun en maksanut lentoa New Yorkiin ostamaan kymppitonnin hintaisia Jimmy Choo korkokenkiä. Sanoin, että kapitalistista hapatusta, hanki kotimaiset! Jäi kotiin mököttelemään. Entä sinä, veli? Mitenkä Melanian kanssa pyyhkii?” ”Very good, brother! Justiinsa ostin ne samaiset korkkarit. Neuvoisin, että veli tekee saman tempun, sillä maailmanrauha on meidän käsissämme, ja meidän rauhamme taas eukkojen hyppysissä, joten otetaanpa maailmanrauhalle, veliseni.”
.