Mummo Mutikainen on Lapin lumoissa. Ei tosin talvella, sillä hiihtämisestä tulee hiki, ja laskettelu on hullun hommaa. Mutta kesällä voi retkeillä rinkka selässä, ihailla tunturien jylhyyttä ja kuunnella vuoripurojen solinaa.
Asiassa on yksi mutta. Tunturit ovat nykyään tulleet kovin korkeiksi, ja niiden rinteet ovat yhtä kivistä rakkaa. Kurut puolestaan ovat kamalia ryteiköitä, joissa taittaa jos ei niskaansa niin ainakin nilkkansa. Mutta jos sentään edes Pallakselta Taivaskerolle...
Mummo pakkaa reppuun termarin, voileipiä, pipon, vanttuut, villahousut ja punaisen sadetakin, joka menneinä vuosina kulki hänen mukanaan tunturiin kuin tunturiin. Niillä pitäisi pärjätä.
On heleä heinäkuu, mutta tunturissa sää vaihtuu vartin välein tuulesta sateeseen, sateesta paisteeseen ja välistä räntään. Mummo tarpoo tunturin kuvetta, ja väkeä on kuin Oulun trotuaarilla. Uusi ilmiö: isät kantavat rinkan päällä perheen pienintä, josta jo kaksivuotisena kasvatetaan lapinhullua. Vastaantulijat hymyilevät, sillä taival Hetasta on kohta taitettu. Menijät puolestaan ohittavat ketterästi mummon, jonka rämpiminen on hitaanlaista. Sadevesi lorisee iloisesti takinhelmasta saappaisiin.
Mummo pitää pienen tauon, syö voipparin ja tyhjentää veden saappaista. Vihdoin ja viimein hän on perillä. Tuossa on Taivaskeron kivinen laki, tuossa tienviitta Hettaan, Pallakselle ja Vuontisjärvelle. Mummo asettuu viitan eteen, ottaa viereensä herra Mutikaisen sekä Ada Elinan, joka on tokaluokkalainen Joroisista ja tottunut tunturivaeltaja. Ada Elinan isä nappaa kuvan todisteeksi, että käyty on.
Alastulo sujuu pilvessä. Tuntureita ei edes näy, täytyy vain uskoa, että kyllä ne siinä sivulla ovat. Pieni kipaisu tunturiin kesti viitisen tuntia. Kipeät lihakset rentoutuvat saunassa ja Jerisjärven vilpoisassa vedessä.
