lauantai 27. toukokuuta 2017

Fundeeraaja on poissa

Mummon lempparipresidentti Mauno Koivisto pääsi lepoon, ja muistotilaisuus oli arvokas ja liikuttava. Niin piispa Eero Huovinen kuin presidentti Niinistö näyttivät taas kerran sanankäytön taitonsa.  TV ei mässäillyt omaisten murheen esittämisellä. Sopulilauma sen sijaan otti kaiken irti, kun kerran juttu oli näin myyvä. Kuinkahan paljon iltapäivälehdet, joille ei mikään ole pyhää, nettosivat journalistin vapaudesta? Ei Mauno heitä turhaan sopuleiksi nimittänyt.
Kerran muinaisessa nuoruudessaan mummo joutui samaan luentosaliin Maunon kanssa. Salissa levisi huhu, että nyt se tulee. ”Se” oli satamajätkä, joka tähtäsi tohtoriksi. Vielä ei miehellä ollut silkkipyttyä, mutta olipa tumma puku, valkoinen paita ja kissanrusetti. Hihat näyttivät liian lyhyiltä, ja ne kädet, joiden varaan piispa Huovinen rakensi kokonaisen elämäntarinan, olivat todella oikeat miehen kädet. Tuttavia ja moikkaajia oli luentosalin kaikilla laidoilla, niin oikealla kuin vasemmalla.
Mummon haitaristiystävä Helena pääsi pari kertaa soittamaan presidentillisissä Kultarannan juhannusbileissä. Mauno lauloi sodan ajalta periytyvän sotilaslaulukirjan läpi alusta loppuun. Hyvä laulaja olikin ja haitarisäestyksestä kiitollinen. Siinä kohosivat Eldankajärven jäitten ja Pienoisten kukkivien kumpujen sävelet kesäyön kuulaalle taivaalle. Seuraavana itsenäisyyspäivänä Helena sai palkaksi kutsun linnan juhliin. Ei sentään soittamaan.
Mauno oli omanlaisensa fundeeraaja ja salaviisas humoristi. Niinistö kertoi hautajaispuheessa Koiviston perhesovun salaisuuden: Kiistat loppuivat heti kun Mauno oli samaa mieltä vaimon kanssa. Tellervon huumori on kuivakasta punkalaitumelaista laatua. Radio vieraili perheen maalaiskodissa. Tellervo kertoi, että Tähtelään oli ostettu traktori. Sitä tarvittiin siirtämään kiviä siltaa varten, ja siltaa tarvittiin, koska oli traktori, jota tarvittiin siirtämään kiviä siltaa varten.
Kivisen tukeva oli myös Koiviston työ presidenttinä, vankalle taloudelle perustuva. Siitä oli seuraajien, siis hallituksen, jolle hän siirsi presidentiltä valtaa, mukava lähteä törsäämään ja kasvattamaan velkaa. Onhan tuossa onnistuttukin.




maanantai 22. toukokuuta 2017

       Porvoon ihana Hanna ja muoviämpäri

Mökkitonttimme Karhunkorvessa on lohkaistu Yliken Övre Antas tilasta. Mökin rakentamisen aikoina luin Solveig von Schoultzin kirjan Hanna - taiteilijan muotokuva. Sieltä löytyi nimi Antas. Taiteilija Hanna Frosterus Segerstråle oli nuorena tyttönä kesänvietossa Antaksen emännän hoivissa, koska äiti pelkäsi huonokuntoisen tytön saavan keuhkotaudin.
   Hannan  elämä Antaksessa, hänen paikallisista lapsista tekemänsä luonnokset, pitämänsä pyhäkoulu, koko Hannan kehittyminen kypsäksi naiseksi ja taiteilijaksi kiinnosti niin, että suunnittelin hänestä näytelmää. Kukaan tuottaja ei kumminkaan ottanut sitä. Nyt vuonna 2017 tuli kuluneeksi 150 vuotta Hannan syntymästä, ja museo teki hänestä näyttelyn.
   Siihen saumaan iskin. Kyselin kuka tuottaisi näytelmän ja saisiko sitä esittää museossa. Sain tekijöiksi Leila Kiviluoman ja hänen Linnankosken lukion draamaryhmänsä. Hanna-näytelmä esitettiin eilen ja edellispäivänä eli 20.5 ja 21.5. museon Konkkaronkassa.
   Porvoossa taitaa olla liikaa kulttuuritarjontaa, sillä ilmainenkaan esitys ei kelvannut. Yleisöä oli kaikissa esityksissä kourallinen, niistäkin enin osa minun sinne pakottamiani tuttavia. Taisi joku sentään tulla vapaaehtoisestikin. "Kell´ esteenä on emäntänsä, ken koettelee härkiään", ajattelin vanhan virren sanoin.
   Museon väestä ei tullut kukaan, eivätkä he edes kiittäneet, vaikka olin toivonut jonkinlaista yhteistyötä. Mutta näyttelijät näyttelivät täysin rinnoin. Lähetin heille arvostelun. Itse sain arvosteluksi niiltä vähiltä katsojilta paljon kiitosta, joka lämmittää mieltä. Hanna oli niin merkittävä porvoolainen, että olisi kannattanut tutustua. Totesimme, että jos seuraava esitys tulee, annamme kaikille tulijoille ilmaisen muoviämpärin sekä grillimakkaran. Johan tulevat!.
   

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

     Sellojen juhlaa

Mummon perheessä sellolla on erityinen asema. Talon isäntä nimittäin tahtoi Arto Norasta kuultuaan sellon ja soittotaidon. Molempia tuli, mutta laatu ei yllä kovin korkealle. Sellon osto sujui, kun Vainion liikkeessä sattui olemaan kaveri, joka taisi tietää asiasta jotakin. Tuleva sellisti kysyi mieheltä neuvoa. Mies kokeili ja sanoi, että ota tämä, kyllä tällä soittelee kotitekoinen pelimanni. Myöhemmin selvisi, että kokeilija oli Hanu Kiiski, yksi Suomen huippusellistejä.
   Niitä Suomessa riittää, huippuun asti viritettyjä sellistejä. 36 heistä tuli Temppeliaukion kirkkoon juhlistamaan Arto Noraksen 75-vuotisjuhlaa, kaikki Noraksen huippuun asti opettamia ja trimmaamia. Täysi kirkkosali sai nauttia sellaisen sellojuhlan, ettei sellaista varmaan ole missään muualla kuin Noraksen kotimaassa. Juhlan sankarin sormet olivat sangen vikkelät ja taito sataprosenttinen.
   Kuuluttajana oli meidän huushollin sellon kummisetä Hannu Kiiski, ja Loviisan Sibelius-juhlien vetäjä Jan-Erik Gustafsson oli tärkeässä roolissa. Marko Ylösellä lienee myös jotakin tekemistä Porvoon kanssa, ehkä on saanut jossakin lapsuutensa vaiheessa kodin Aunelan perheessä Aunelanmäellä. Kapellimestarina oli nuori Klaus Mäkelä, joka kerran vähäpoikana istui vieressäni Tuomiokirkon lehterillä Avanti-konsertissa ja selasi osaavasti partituuria. Juttelimme mukavia, ja siitä asti olen seurannut tämän lahjakkuuden taivalta kohti Esa-Pekan ja Jukka-Pekan saavuttamaa tasoa.
   Monen ylimääräisen jälkeen sellon juhla päättyi, ja kaikki kuulijat olivat onnellisia, että sellainen lahjakkuus kuin Noras on uhrannut elämänsä Suomelle. Ulkona puhalsi kylmä viima. Metroasema tulvi roskaa, samoin metro. Eikö Helsingissä kukaan tiedä, että on keksitty roskis? Vappuna jättävät luontoon piknik-jätteensä muovituoleja myöten. Voi että oli vaikea sen roskan keskeltä päästä takaisin konsertin jaloihin sfääreihin.