Itämeri, rauhan meri

Mummo vietti kesälomaa ja ajatteli, että elokuun tullen ovat maailman asiat mallillaan. Mitä kittiä! Trump on yhä vallassa, Puolassa ja Unkarissa jylläävät Turkin kaltaiset paukapäät, ja Korean paksu poika pistää luotto-uutistenlukijansa julistamaan, että nyt, nyt on koko Amerikka kuin tapetilla heidän ohjuksilleen. Ei kuin matalaksi vain koko manner. Kotimaiset pyssymiehet ja puukkojunkkarit taistelevat mediahuomiosta oikeitten terroristien kanssa, ja vähimpänä mutta varsin keljuna pahana ovat seinän töhrijät, postilaatikoitten polttajat ja jalavien katkojat.

Ei siis hyvältä näytä. Sotalaivoja seilaa sakeana melkein rannoillamme, ja nyt saa niitäkin kauhistella. Onhan tuo Itämeri ollut sotimalla ikuiseen rauhaan pyrkivien merkittävä vesiplutikko. Kun Eerik XIV lähti soitellen sotahan lyypekkiläisiä vastaan, niin meren pohjaan upposivat hyvästä ruotsalaisesta raudasta taotut tykit ynnä muutama tuhat soltaattia.

Sadan tai kahdensadan vuoden päästä tehtiin uusi ja vieläkin koreampi paatti uutta ja vielä raaempaa sotaa varten. Vaasa-laiva ei päässyt viemään tykkejään, tinalautasiaan ja  oluttynnyreitään kuin muutaman sadan metrin päähän. Tällä kertaa sentään suuri osa nuorista miehistä räpiköi rantaan laudankappaleilla soudellen, ja laivakin nostettiin myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi.

Nyt rauhan merta mittailevat alukset eivät ehkä mene meren pohjaan vaan tyytyvät isottelemaan ja uhittelemaan. Auta armias, jos laskevat likavetensä mereen! Mummo ottaa vaikka soutuveneen ja menee sanomaan niille suoirat sanat. Oppisi nyt vain ensin kiinaa tai venättä.

Yhtä asiaa mummo ei ymmärrä. Mitä tekemistä kiinalaisilla on Itämerellä? Yhtä vähän kuin suomalaisessa mustikkametsässä tai lakkasuolla. Mutta uskokaa, kyllä nekin vielä pian ovat kiinalaisten yksityisomaisuutta, miettii mummo.

        Mummo vähentää viskin juontia

Kerran muinoin mummo näytti lääkärille punoittavaa vaivaisenluutaan ja kysyi, olisiko siinä kihti. Lääkäri sanoi, ettei ole, kihti on niin kipeä, ettei sinne päin kärsi katsoa.
   Nyt se sitten iski, ja lääkärin sana toteutui. Kipeä on, katsoa ei kärsi. Kohtaus raatelee jalkaa kuin merikotkan nokka, ja mummo näkee sielunsa silmin veristen jalanriekaleitten tipahtelevan kotkan ahnaasta suusta. Säilyneet se vie pesäänsä ja syöttää poikasilleen, niin että hyvästi vain hyvin toiminut jalka, jolla on sentään  tallattu maailman rantaa pitkälti.
   No, jos on kihti, on kirottava. Mummon suusta purkautuneitten kirosanojen kirjo on värikäs ja monipuolinen. Siinä jäisivät  toiseksi kaikki maailman ruman sanan sanojat aina Juha Vuoriseen, jonka käsialaa on Juoppohullun päiväkirja. Kihtihullun  päiväkirja peittoaa sen kevyesti.
 .  Mummo kenkkaa apteekkiin. Tuttu mies kehottaa vähentämään viskin juontia. Mummo ei muista viskiä maistaneensakaan. Apteekkityttö myy hänelle lääkettä, jonka söde lääkäripoika sanoi poistavan kivun tuossa tuokiossa. Nyt mummo siis odottelee, tuleeko tuo tuokio tänään, huomenna vai ensi viikolla eli lapsena leikityn seuraleikin mukaisesti tänä vuonna, ensi vuonna, joskus, ei koskaan.
   Hän vetää varovasti sukan jalasta. Vaivaisenluu hehkuu kuin Petteri Punakuonon nokka, taitaapa valaistakin. Nyt sekin selviää. Petterillä oli nenässään kihti, ei se muuten olisi punoittanut. Ajatella miten lapsuuden salaisuudet paljastuvat. Joulupukki onkin naapurin setä, ja joulupukin poro kittaa viskiä niin että saa kihdin.
   Äkkiä mmmolle selviää toinenkin salaisuus. Maailman sekopäiset diktaattorit tekevät törpöt päätöksensä kihdin kourissa! Nyt kaikki lääkärit ilman rajoja viemään kihtilääkkeen ilosanomaa mummon lempparikeljuille,  esim. Trumpille, Erdoganille ja Korean paksulle pojalle. Kun kihdin kipu poistuu, päätöksistä tulee viisaita, ihmisystävällisiä ja maailmanrauhaa rakentavia.

                 Armonlaaksossa paistaa aurinko

Loistaa kuin Naantalin aurinko, sanotaan. Kaupunginportin puista aurinkoa Naantalista ei enää löydy, mutta muuten kaupunki hyödyntää aurinkoidentiteettiään. Se osaa myös hyödyntää birgittalaisluostarin historiaa. Birgitta-nimi pulpahtaa esiin yhtä usein kuin aurinko.
   Vanhan Naantalin talot ovat nättejä kuin kuusenkaramellit, ja sen tietävät turistitkin. Niitä vaeltaa sankoin joukoin kaduilla, kujilla ja rannassa, jossa soi torvimusiikki ja tuoksuu vohveli. Iltakahdeksalta kaikuu kirkontornista vespervirsi kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Sävel kiirii sinisen meren yllä mökkirantoihin ja sunnuntaikalastajien paatteihin.
   Puistojen kukat ovat Suomen juhlavuonna sinisiä ja valkoisia. Vanhaa luostarikirkkoa vartioi kaupungin 550-vuotisjuhlan kunniaksi pystytetty Birgitta-patsas. Nunna on vihkiytynyt jumalan palvelemiseen ja saanut mustan nunnanpäähineen, jonka viisi punaista täplää muistuttavat Kristuksen viidestä haavasta. Mikä onni, että valitsivat näköispatsaan, mummo ajattelee. Vierailija pääsee eläytymään lähes kuudensadan vuoden takaiseen tunnelmaan. Oravanpoika löytää patsaan juurelta makupalan. Pitää sitä somasti etutassuissa eikä anna katsojan häiritä ruokarauhaansa.
   Vastarannalla kohoaa Kultarannan jyhkeä graniittitorni. Sen huipussa hulmuaa lippu merkkinä siitä, että Sauli on kotosalla. Iltatöinään hän kiipeää torniin vetämään lipun alas. Paikalliset tosin väittävät, että lipun nosto ja lasku ovat matruusin tehtäviä. Minkä ihmeen matruusin? No sen, joka huolehtii Kultarannan merikalustosta, jolla Kekkosen aikaan purjehdittiin Hiittisten vesille kalastamaan. Mukana oli Anita, mutta Sylvi lapsenlapsineen jäi kotolaiseksi. Nykypressa ei lähde kalaan vaan seuraavana aamuna Helsinkiin tapaamaan Kiinan delegaatiota. Lippu ei siis nouse Kultarannan torniin.
   Sen sijaan Muumimaan seutuvilla on vipinää. Perheitä vaeltaa sinne pitkänä jonona, ja pienet tytöt jännittävät muumien kohtaamista posket punaisina ja käsi tiukasti kiinni rattaissa, joista pikkuveli tirkistelee maisemaa. Huomioliivinen puistoväki siivoaa viimeisetkin roskat ja nyppii kukkapenkeistä pienimmätkin rikkaruohot.
   Niin, se Muumimaa. Kerran se oli tulossa Porvooseenkin, mutta vastaanotto oli yhtä tyly kuin Titi-nallelle ja Eija Klaucken puutarhaidealle. Naantali oli silloin todellinen Armonlaakso, antoi armon muumeille. Siitä hyvästä koululaisilla ja opiskelijoilla on taattu kesätyö, eikä muukaan elinkeinoelämä voi valittaa. Vain minä murehdin Kailon saarta, jonne muinoin hiihdettin tai tehtiin soutumatka Helenan vuotavalla veneellä.
 

                             Ranta-aittoja kirjainten kera


Mummo tutustui Porvooseen muinoin kansakoulussa. Siellä opetettiin, että Porvoo on Suomen pienin kaupunki, asukkaita 900. Porvoo-oppi jatkui piirustustunnilla, kun käteen annettiin Porvoon teknillisen tehtaan öljyväriliidut. Niiden kannessa oli Porvoon tuomiokirkko ja sen edessä värikäs talorykelmä aina ranta-aittoihin asti.
   Niin, ne ranta-aitat. Niistä on muodostunut Porvoon tunnus. Niitä valokuvataan ahkerasti vanhalta ja uudelta sillalta ja niiden väliseltä rantakaistalta joen länsipuolelta, johon asti ei taidetehtaan alueen kerrostalotehtailu ole vielä ulottunut.
   Ranta-aittojen eteen on nyt keksitty uutta nähtävää ja kuvattavaa, nimittäin talonkokoiset kirjaimet. Ja vanhathan nuo aitat jo ovatkin, kirkosta puhumattakaan. Siis uutta on kehityksen nimissä luotava.
   Keksijät ylistävät keksintöään, koska niiden edessä voivat narsistiset selfiekuvaajat ihailla itseään taustana komea P tai O tai R tai V tai O ja O ja samma på svenska. Valitettavasti  kuvaaja ei kotiin päästyään muista, onko kuva Pariisista vai Prahasta. Pikkuinen Porvoo ei enää muistu mieleen. Mutta mikä hyvä, taustalla on hämärästi punaista hirsiseinää, ehtaa porvoolaista.
   Mummo ehdottaa keksintöön parannusta. Hyödynnetään kirjaimet kaupallisesti. Ripustetaan ne täyteen mainoksia. Siitä voi saada jopa rahaa, jolloin keksijöille voi antaa palkankorotuksen. Ajatelkaa kuinka ihanasti liehuisi tuulessa esim. B-kirjaimen huipulla Brunbergin mainosviiri, kuinka komea olisi K-kaupan viikkotarjouslista, kuinka silmää hivelevä Lidlin mainoksen värikylläisyys. Ja tämä kaikki yhteentoista kirjaimeen eteen ja taakse. Siis 22 mainiota mainostilaa ja melkein ilmaiseksi.
   Mummo antaa idean vapaasti käyttöön, joten nyt vain liikemaailma kilpailemaan kirjaimista. Kohta koko Suomen koululaiset voivat tableteistaan lukea, kuinka edistyksellisesti pieni Porvoo hyödyntää historiaansa.

             Laulu se on ollut minun iltojeni ilo

Mummo kuvittelee olevansa musikaalinen, koska laulaa omaksi ilokseen milloin Rosvoroopea, milloin Kesäpäivää Kangasalla. Siitä hän sivumennen sanoen toivoisi Porvoolle kansallissävelmää, kun se on sentään porvoolaisen säveltämä ja kun runon kirjoittanut Topeliuskin oli melkein porvoolainen. Hän kuuntelee mielellään, kun kesätorin kulmalla kylän ukko vetää haitarilla Metsäkukkia tai kun radiosta tulee Muistojen bulevardi.
   No, koska olen musikaalinen, ryhdynpä käymään konserteissa, mummo ajattelee. Mutta voi, kaikki konsertit, joihin mummo eksyy, on tarkoitettu modernia musiikkia ymmärtäville. Mummo ei miellä musiikiksi sitä, että soittaja kitkuttaa viisitoista minuuttia viulustaan niin korkeita säveliä, ettei niitä huonokuuloinen kuule. Tai että kitaristi meditoi soittimensa kanssa hitaasti ja hiljaisesti, eikä asiaa tuntematon saa näppäilyistä kokoon minkäänlaista sävelmää. Tai lavalla on pianon lisäksi erilaisia tarvekaluja kuten kauppakasseja tai silityslautoja, joita muun musisoinnin ohella kopautellaan.
   Vaikka on se toisaalta kaunista, että muusikot yrittävät opettaa Bachin, Beethovenin ja Georg Malmstenin aikaan jumittuneita kuulijoita täällä Porvoossakin nykymusiikin ymmärtämiseen. Muuten nämä jäisivät ikuisesti hyräilemään Reissumiestä ja kissaa tai Sibeliuksen viulukonserttoa, joita pitävät musiikkina.
   Mummo tuumii, ettei hänestä enää ole oppimaan. Hän jää odottamaan Emäsalon musiikkijuhlia. Siellä valitaan ohjelmisto kuulijoitten mukaan. Hän siis jättää oppitunnit väliin ja pysyttelee vanhanaikaisen ja kaikkea modernia karttavan vanhan pierun ja homekorvan imagossa. Ja laulaa mökkinsä suojissa ja ikkunat kiinni täysin rinnoin Eldankajärven jäätä ja Saarenmaan valssia.