Mummo käy oopperassa

Mummon lapsuusvuosien sarjakuvassa hienostorouva Klaara rakasti uupperaa. Mummo päätti olla yhtä fiini ja mennä oopperaan Tallinnaan, jossa liput ovat kohtuuhintaiset. Pääsipä samalla etelänmatkalle, koska Tallinna on 70 km etelämpänä kuin Porvoo.

Syysmyrsky nosti aallot vaahtopäisiksi. Laiva keinui, mutta mitäpä ei kulttuurin vuoksi kärsisi.  Mummo kuvitteli olevansa 1800-luvun nälkävuosien ameriikanmatkaaja Atlantilla. Edessä piikaihmisen tulevaisuus sellaisena kuin Hiski Salomaa sen laulussa kuvaili, tiskaamassa astioita ja lakaisemassa luudalla lattioita ressa yllä amerikkalaisessa kitsissä ja hellu laitettuna kotiin aamuyön tunteina.

Estonia-teatterin talo on kaunis päältä ja sisältä. Mummo nostaa ylpeänä nokkaansa. Katsokaa kaikki, tämä on suomalaisen Viivi Lönnin suunnittelema pytinki! Tutun näköinen mies tuossa aulassa.  En nyt muista nimeä, mutta täytyypä käydä tervehtimässä. Tuttuus on yksipuolista, mutta mies on julkkis ja tervehtimiseen tottunut. Jorma Hynninenhän siinä, ehkä jo Porvoon keikka mielessä.

Yleisö on viimeisen päälle tyylikästä. Naisten kengänkorot 12-senttiset ja miehillä musta puku eikä kravattia. Arkisesti pukeutuneet ovat kaikki suomalaisia.

 Oopperan nimi on Faust, mutta sisällöstä mummo ei pääse kärryille. Silmän ja korvan ruokaa on kumminkin  yltäkylläisesti. Miesnäyttelijät kaikki adoniksia, joilla vaatetus paljastaa enemmän kuin peittää. On siinä mummoikäiselle ihmettelemistä.

Väliaikakahvin ja leivosten kuvaaminen vaatisi puolet tämän jutun palstatilasta. Aineen ja hengen kulttuuri on tässä entisessä neukkutasavallassa hämmästyttävä. Semmoinen veljeskansa meillä.

     Kippis kansanterveydelle oli 28.11. 2018

Rokottamistilaisuus on todellista tasa-arvoisen ja kaikille kuuluvan terveydenhoidon riemujuhlaa. Näinä viikkoina halulliset saavat influenssarokotuksen ihan ilman edestä. Yhteiskunnalle se tulee tyyriiksi. On ostettava rokotusaineet ja kertakäyttöpiikit, järjestettävä paikat ja maksettava ilmoitukset. Lopputulos jää kumminkin plussan puolelle. Säästetään sairaalavuorokausia ja vältetään jälkitaudit ja keuhkokuumekuolemat.

 Mummo menee kiltisti rokotuspaikalle. Saa numerolapun ja istuu odottamaan. Iloisesti hymyilevä kipusisko huutelee numeroita ja osoittaa rokotettaville mihin mennä. Joku kulkee rollaattorin kanssa, joku käyttää kävelykeppiä kuin Mannerheim, mutta moni pääsee käsittelyyn ihan omin voimin.

Odotustilassa on monipuolinen otos porvoolaista ikäväestöä. On köyhää ja rikasta, resupekkaa ja herrasmiestä, lihavaa ja laihaa. On 60-vuotishääpäiväänsä viettäneitä aviopareja, jotka tukevat lempeästi toisiaan. On mummoja, joilta vaari laulun mukaan myrsky-yönä hukkui meren sinilaineisiin. On ukonkäppyröitä, jotka haaveilevat löytävänsä netistä hehkeän kumppanin, kun naapurin Kallekin löysi.

Kansa riisuu itseään sen verran, että saa pläntin paljasta nahkaa esille. Tämän rokotuksen seurauksena ei synny samanlaista jälkeä kuin lapsena saadusta isorokkorokotuksesta. Se eli ja kupli ja jätti käsivarteen merkit, jotka vähästäkin lihomisesta suurenivat kahvikupin kokoisiksi. Niitä piti peitellä puuterilla, kun kesällä kukallisen kretonkimekon hihat olivat lyhyet.

Nyt passaa odottaa, kumpi voittaa, pyörryksiin tainnutettu rokotusvirus  vai ärhäkkä ja salaperäisiä teitä Suomeen rantautuva murhanhimoinen taudinaiheuttaja. Mummo toivoo hartaasti, että rokotuksessa hänen käsivarteensa joutunut virus pääsee voitolle.  

79 vuotta sitten

Mummo muistaa sen päivän. Maalaistalo täynnä touhua. Väkeä keittiössä, ruisleivän haju ilmassa. Parimetriset leipälaudat levitettyinä tuolien ja pöytien varaan. Leivinuunissa paloivat metriset halot. Leivinpöydälle nostettiin taikinaa. Leipojat ottivat siitä sopivan kokoisen mötikän, taputtelivat littanaksi, painoivat sarvella keskelle reiän, nostivat laudalle nousemaan.

Uuniin mahtui 12 leipää. Niitä tarvittiin nyt, sillä Suomi oli sodassa. Idän ikuinen vihollinen pommitti Helsinkiä, ja sen piippalakkipäiset sotilaat tulivat rytisten pitkin Karjalan kannasta. Niiden oli määrä marssia kahdessa viikossa Helsinkiin.

Samaan suuntaan matkasivat evakot. Moni sai sentään hevoskyydin reessä kotinsa tavaroitten kanssa. Jouluun mennessä sotaa pakoon lähtenyt väki sai katon päänsä päälle. Evakkoja oli 400 000, ja isänmaa osoitti kaikille jonkinlaisen kodin sen tilalle, joka lähtiessä sytytettiin palamaan, niin kuin poltetun maan taktiikkaan kuuluu.

Mummon isä siis lähti puolustamaan maata. Reppuun sullottiin flanellisia ja villaisia vaatteita, sillä ennustettiin kovia pakkasia. Tavalliset tumput olivat kehno ratkaisu sotaan menevälle. Naiset kutoivat ampumiseen soveltuvia etusormikäsineitä.

Mummon isä ei joutunut kauan tekemään sotatöitä, niin kuin Antti Tuuri niitä hommia nimittää. Jouluaattona pääsi Lundin talon sotasairaalaan, taloon, jonka kaupungin johto pian pistää maan tasalle. Kranaatinsirpaleitten repimä jalka oli amputoitava. Katsomaan tullut vaimo kysyi hoitajilta, mihin jalka joutuu.  ”Näsin hautausmaalle”, hoitajat vastasivat.

Raju joulukuun alku Suomelle. Edessä yhtä raju talvi.

Mummo ostaa bussilipun

Mummo päätti matkustaa bussilla naapurikaupunkiin, kun matkustaminen on nykyään halpaa.  Ennen muinoin hän nousi linja-autoasemalla linjuriin, kaivoi esiin kukkaron ja maksoi. Kuski sujautti rahat samanlaiseen laukkuun, johon mummo oli silloin kauan sitten linja-auton rahastajan virassa toimiessaan sujauttanut matkalaisten ryppyiset markat ja käsissä likaantuneet pennit ja tökännyt matkalaiselle pienen paperilapun todisteeksi, että maksettu on.

Tähän bussiin oli ostettava lippu etukäteen netistä. Mummo tarkisti, että datanatiivi lapsenlapsi Aaro (6 v.) oli puhelimensa ääressä, jos hommassa syntyisi pulmia.

Sitten alkoi taistelu. Mummo paineli, klikkaili, hikoili ja kirosi. Lopulta hän oli klikannut hyväksyvänsä kaikki kohdat – lähtökaupungin, bussipysäkin, lähtöajan, paikannumeron, hinnan, määränpääkaupungin, bussipysäkin siellä ja oman pankkitilinumeronsa, jolta veloitettaisiin  3 euroa 40 senttiä. Hän tarkisti, että printtarissa oli paperia. Painoi ykkösen, että yksi kappale lippuja, kiitos. Ei muistanut, oliko jo painanut ja painoi toisen kerran ja varmuuden vuoksi vielä kolmannen. Ruutuun ilmestyi numero 111. Kone alkoi syytää paperia.

Pian lattia tulvehti printattuja lippuja. Numeron 88 kohdalla paperi loppui ja punainen silmä pyysi lisää.  Mummo soittamaan Aaroille, joka tuli juoksujalkaa. Sammutti koneen punaisena vilkkuvan silmän, ojensi mummolle lipun ja kokosi loput siistiksi nipuksi. Kysyi, mihin mummo tarvitsee näitä näin paljon. ”Sinulle piirustuspaperiksi”, mummo vakuutti ja kaivoi pakkasesta jätskin. Se on mummojen taksa data-asioitten hoitamisesta.   

Mummo roskajahdissa

”Kuljin herrojen kanssa pellon laitaa”, lauleskelee mummo ja väistää ohi huristavaa autoa melkein ojaan asti. Pientareella ja ojan pohjalla häntä vastaan irvistelee suomalaisen autoilukulttuurin koko todellisuus. On pulloa ja purnukkaa. On peltisiä olut- ja siideritölkkejä, käytettyjä varmuusesineitä ja koreita karkkipapereita, jotka eivät häviä luonnossa sataan vuoteen. On kirpputoripöydällinen auton ikkunasta heitettyjä härveleitä ja härpäkkeitä.  Onpa naisten pikkuhousutkin, jotka ovat niin stringsorttiset, että mummo ne nähdessään punastuu.

Mummo on tullut tiiirailemaan lintutilannetta. Lintuja ei näy. Ne ovat varmaan säikähtäneet suomalaista roskaantumista ja muuttaneet etelään. Mummon mielestä ihan turhaan. Yhtä roskaista on kaikkialla missä asustaa ihmisiä. Roskien kerääminen pistää kahvihampaan kolottamaan, ja kahvin oheen pitää saada kunnon pulla. Siis nyt kauppaan.

Lähikaupassa on meneillään koululaisten invaasio. Kuuluisa suomalainen kouluruoka, jota nyt on saanut jo 70 vuotta, ei maistu yläkoulupojille. Onneksi mutsi heitti aamulla pöytään kaksikymppisen, että saa vakituisen lounaan: berliininmunkin, suklaapatukan ja limun, kasvavan koululaisen proteiinit ja vitamiinit. Munkkipussi ja patukkakääre putoavat kätevästi kaupan pihaan, joka kohta on värikäs kuin joulukuusi.

Mummo poimii parikymmentä roskaa ja pudottaa vieressä olevaan roskikseen. Saa samalla mukavan aamupäiväjumpan. Poikalauma vaeltaa toisiaan tönien ja kiusaamiseksi luokiteltavia totuuksia toistensa ulkomuodosta laukoen kohti koulua, jossa saa maailman parasta opetusta ja jossa tuoksuvat ruokalan oikeasoppiset ja maittavat sapuskat.  

       Pari tonnia omenoita

Mummon puutarhassa on kolme omenapuuta, Valkea kuulas, Syysviiru ja Kaneli. Keväällä ne kukkivat hillittömästi, mutta pölyttäjähyönteisiä ei näy. Turhaan koreilevat, mummo tuhahtaa. Vai hoitaisiko tuuli mehiläisten homman? Mummo ei ole perillä kukkien ja mehiläisten sukupuolielämästä, kun sellaista ei hänen aikanaan kansakoulussa vielä opetettu.

Puut olivat hoitaneet lisääntymisen salassa. Tekivät jo elokuussa raakileita. Niistä kasvoi sellainen määrä omenoita, että tuholaisilla pisti kiireeksi. Oli saatava jokaiseen pieni ruskeankirjava vana merkitsi siitä, että omenat kuuluvat meille. Sitä tuskan ja hien määrää! Jonkinlainen roti pitäisi taivaan isälläkin olla, ettei teettäisi pienimmillä eli omenamadoilla liikaa töitä. Jos omenan tuholaisilla on ammattiliitto, se tulee vielä talvellakin selvittelemään näitten ylitöitten palkkasaatavia.

Mummo kuorii parin tonnin verran omenoita, joista keittää sosetta. Onhan kellarissa oltava jotain syötävää, jos Trump ja Putin saavat aikaan sodan. Sitähän tällainen omenasato ennustaa, tietävät vanhat.  Kellari täyttyy, mutta omput eivät lopu. Mummo ottaa keittokirjan. Siitä löytyy 21 sopivaa reseptiä. On omena-kermahyytelöä, omenahyvettä, omenakeittoa, omenaleivoksia, omenanyyttiä, omenamoussea, omenarahkaa, mikroaaltouunissa paistettuja omenoita, posliiniomenoita ja omenarahkatorttua. Ei  kuin kokkaamaan.

Moni muukin taistelee omenasatonsa kanssa. Yhden talon eteen ilmestyi korillinen omenoita, ja vieressä oli lappu: Saa ottaa. Ohi pyöräilevä kansalainen uskoi. Kaatoi omenat nurmelle ja otti korin. Hyvä kori se olikin, sopiva vaikka syksyiselle ostosretkelle.

                                             Trumpututusta

Mummon kesä oli vilkas. Hän pääsi tarjoilemaan vodkalimea maailman korkeimmille herroille, kun ne pantiin kahdeksi tunniksi samaan koppiin. Mummo blandrasi Finlandia-vodkasta drinkit. Ja ne puhuivat. Eivät olleet tuppisuita. Toinen Venäjältä, toinen Amerikasta, jossa jo alakoulussa opetetaan vakuuttavaa puhekulttuuria.

Ensin käsittelivät maapallon sodat. Niitä nyt on aina, joten mitä niistä keskustelemaan. Saahan niissä omakin armeija harjoitusta. Maahanmuuttoakin on ollut siitä asti kun hunnit ratsastivat Euroopan halki. Sitten nälkä? Siitäkin on yleensä selvitty. On joko kuoltu tai menty Amerikkaan. Toinen herroista kehuu, että muuttoliikkeen vanavedessä hänen maahansa tuli presidentiksi kelpaavia irlantilaisia.

Niistä aiheista ei siis synny medialle raportoitavaa keskustelua. Mutta puhuttakoon naisista! Ovathan molemmat alan miehiä, pääasia aina mielessä. ”Kerran meni mielestä, kun putosin salaisen poliisin tehtävissä Volgan jäihin”, toinen tunnustaa.  

Kerskattavaa kummallakin riittäisi, mutta paras näin kansojenvälisen ystävyyden lujittamiseksi puhua perheasioista. ”Mikä on, ettet sinä veli saanut eukkoasi tänne mukaan?” ”Ei tullut, kun en maksanut lentoa New Yorkiin ostamaan kymppitonnin hintaisia Jimmy Choo korkokenkiä. Sanoin, että kapitalistista hapatusta, hanki kotimaiset! Jäi kotiin mököttelemään. Entä sinä, veli? Mitenkä Melanian kanssa pyyhkii?” ”Very good, brother! Justiinsa ostin ne samaiset korkkarit. Neuvoisin, että veli tekee saman tempun, sillä maailmanrauha on meidän käsissämme, ja meidän rauhamme taas eukkojen hyppysissä, joten otetaanpa maailmanrauhalle, veliseni.”

.   

Veteraanituvan viimeinen tilaisuus 18.7. 2018

Mies on vielä nuori, vaikka on jo vaimo ja lapsiakin. Elämä on rikkaana edessä. Eletään 30-luvun lopun onnekkaita vuosia.

Äkkiä onnellisuus loppuu. Vihollisen pommikoneet lentävät Suomen kaupunkien ylle ja pudottavat tappavan lastinsa. Sotajoukot marssivat itsenäisen Suomen maaperälle. Tykit avaavat tulen ilman sodanjulistusta.

Suomi on sodassa. Myös tämä mies lähtee puolustamaan maata. Sitä puolustustaistelua hän ei kauan ehdi käydä. Jo ennen joulua hän makaa tykkitulen tekemän kuopan pohjalla ja katsoo kuopan reunalla kohoavaa mäntyä. Kaatuuko se päälle vai kestää? Kauanko minä itse kestän?

Mies on sitkeätä lajia ja kestää. Pääsee JSP:lle, sieltä kuorma-auton lavalle ja muutaman päivän kuluttua sotasairaalaan. Siinä vaiheessa kranaatinsirpaleet ovat tehneet jalassa niin paljon tuhoa, että kuolio on väistämätön. Sen voittaa vain, jos uhraa koko jalan.

Mies menettää jalkansa. Onni että vain sen. Onni, etteivät lapset menettäneet isäänsä niin kuin moni muu suomalaislapsi. Isänmaa menetti hameenhelmansa ja toisen käsivartensa, Karjalan kansa kotinsa. Kaikki joutuivat aloittamaan uudenlaisen elämän, kaikilla sama tunne kuin raajansa menettäneellä sotainvalidilla. Sama haamusärky jokaisella, sama ikuinen kipu.

Suomalaiset kestivät sen kivun ja jaksoivat nostaa maan uuteen kukoistukseen. Sotainvalidit pitivät huolen toisistaan myös niinä aikoina, jolloin heidän panostaan isänmaan hyväksi ei arvostettu. Kohtalotoverien yhteisö antoi voimaa.

Nyt on viimeinenkin heistä saanut levon, eikä tätä tupaa enää tarvita. Toivottavasti ei koskaan. Että Suomi saisi elää rauhassa tässä maassa, jonka itsenäisyyden he lunastivat.

                                                                       Maijaliisa Dieckmann

                                                                             Puujalkamiehen tytär

                                         Verisiä tarinoita Vaasa-kuninkaista

Herman Lindqvist, Villit Vaasat                                                                                                                                         WSOY 2018

Takavuosina saivat menneistä ajoista kiinnostuneet nauttia ruotsalaisen Herman Lindqvistin historiakatsauksista televisiossa. Nyt Lindqvist on julkaissut tiilikiven kokoisen kirjan tarinoita Ruotsi-Suomen Vaasa-sukuisista kuninkaista.

Ensimmäinen Vaasa nimeltä Kustaa vapautti Ruotsin tanskalaisten hirmuvallasta, eikä aivan syyttä. Tanskan Kristian murhautti muitten hirmutekojensa ohella  Tukholmassa 90 vastustajaansa. Kustaa Vaasan äiti ja muut sukulaiset kuuluivat uhrien joukkoon.

Kustaa Vaasa loi Ruotsista toimivan valtakunnan, mutta verojen kokoamisessa ja verilöylyjen järjestämisessä hän oli tanskalaisten veroinen. Hän fundeeraili suunnitelmiaan Siljan-järven maisemissa, joissa suomalaiset pitkien matkojen hiihtäjät hikoilevat Vaasa-hiihdossa. Siellä on yhä jäljellä luhtitalon yläkerran huussi, jonka reiästä Kustaa pakeni tanskalaisia, ei kylläkään hiihtäen vaan hevosen reessä.

Kustaa-kuninkaan pojat noudattivat hallitsemisessa isän veristä linjaa. Heidän keskinäisissä kahinoissaan moni menetti päänsä ja Eerik XIV järkensä. Myöhemmät Kustaa Vaasan jälkeläiset kasvattivat valtakuntaa, ja suomalaiset hakkapeliitat saivat siinä puuhassa haudan kaukana vieraalla maalla. Kustaa II Adolfin sotilaat ryöstivät surutta Eurooppaa. Moni Suomen kirkkojen ehtoollismalja ja saarnatuoli on 30-vuotisen sodan aikaista ryöstösaalista, samoin kirkon kallein aarre Sifridus-kalkki.

Vaasojen aika loppui, mutta myös seuraavien sukujen kuninkaat osasivat hekin sekä käydä sotia että verottaa. Bernadotte-sukua edustava naapurimme Kalle Kustaa on rauhan miehiä ja antaa hallituksen hoitaa verotushommat.

Tämän kaiken ja paljon muuta kertoo Lindqvistin kirja niin mukaansatempaavasti, että ”Villit Vaasat” on vuosikymmenen parasta historiafanin ajanvietettä. Jos nyt niin verinen kirja käy ajanvietteestä.

                                                              Maijaliisa Dieckmann 

                                                              Porvoon kansalliset seniorit

Kulttuuria ja urheilua     

Porvoo on kulttuurikaupunki ja Hanna-Kaarina kova tyttö. Veti vähän maalia Näsin rapistuneitten seinien peitoksi ja teki paikasta gallerian. Kansa saa pällistellä toinen toistaan nätimpiä tauluja. Ikkunasta näkyy elävä taulu, ranta-aitat huutelemassa, että eikö me olla somia, ottakaa meistä kuva, kun teillä kerran on kamera. 

Ei se ole kamera vaan kännykkä. Sillä voi tehdä mitä vain paitsi keittää perunoita. Kuvia syntyy niin aitoista kuin omasta naamasta. Molemmat voi iltapuhteena pistää facebookiin. Kaverit tykkäävät ja klikkaavat leveästi hymyilevää pärstävärkkiä. Sitä kutsutaan sivistyneissä piireissä nimeltä emoji, mummon jälkikasvu oikaisee. Mummo kiittää tiedosta.

Porvoossa piisaa kulttuuria. Kirkossa soitetaan urkuvartteja, teatteriporukat esittävät farssikomediaa. Silloin tällöin vierailee jokin orkesteri. Seurakuntakin kutsuu kesätorstaisin konsertteihin. Kuoroja on molemmilla kielillä. Musiikkiopisto ahertaa lasten ja nuorten musiikkikasvatuksen hyväksi. Taidekoulu kukoistaa, teatteritaiteen perusopetusta on tarjolla, tanssista nyt puhumattakaan.

Kuinka on ruumiinkulttuurin laita? Mummo ei tarkoita murhadekkareita, joihin Porvoossa riittää aineistoa varsin ikävällä tavalla. Kyse on urheilusta. Ennen urheilijoita ihailtiin koko perheen voimin. Lapset tiesivät viimeistään kaksivuotiaina, keitä ovat Cykel-Hannus, Pentti Karvonen, Wackströmit ja Ekblomin Tommy. Myös Suhosen Ari, Hiltusen Arto ja Lönnqvistin Mankke tunnistettiin lehtikuvista. Tiedettiin Tarmon koris, Akilleksen jääpallo ja uimarien BS-PU.

Nyt on sentään edes Sara Kuivisto. Herätkää, urheilupamput, ja nostakaa Porvoo taas urheilukaupungiksi!  

                                  Mansessa häät oli komiat

Härmän häissä juotiin ja tapeltihin, ja porstuasta porraspäähän rumihia kannettihin. Mummon nuoruusvuosien häitä varten tapettiin sika eikä naapurin miehiä. Saatiin sylttyä ja makkaraa. Vihkiminen tapahtui kotipihalla ryijyn päällä, ja pappikin sai kahvia juodakseen. Morsiamen raskaus ei vielä näkynyt, mutta naapurin eukot tiesivät, että odottaa se, kun sitä närästää kahvi. Varma merkki. Tanssimista varten koristeltiin heinälato tuomenoksin, joten allergiset itkivät vuolaasti, kun sulhanen pieneksi käyneessä rippipuvussaan pokkasi morsiamen häävalssiin.

 Nyky-Tampereella vietettiin Tiian ja Arin nykyhäitä Komediateatterin kauniissa salissa. Kaasot olivat raataneet yötä päivää ja koristelleet paikan aivan hurmaavaksi. Vieraitten nimilaputkin olivat niin nättejä, että oma täytyi pistää käsiveskaan muistoksi.

Sitten häätouhu alkoi. Orkesteri oli vanha tuttu ja aivan mahtava, laulajakin jaksoi koko illan laulaa ja hypätä laulunsa tahdissa. Ensin siis häämarssi, jonka aikana hän ei hyppinyt. Se oli Robinin kappale, jossa rakastavaiset ovat jo aamulla herätessään sopivasti onnellisia. Ihan siinä sydänkin tykytykyttää.  

Tiia oli nätti kuin kuusenkaramelli ja niin iloinen, että tartutti tunnelmansa kaikkiin läsnäolijoihin. Ari ei suuremmin hillunut mutta oli harmaassa puvussaan komea, oikein joka naisen toivevävyn näköinen. Maistraatin virkailijan kolttu oli jäänyt silittämättä, mutta ei se haitannut. Luki sujuvasti paperista Teron kirjoittaman puheen. Kysyi kohteliaasti teititellen, tahtoisiko Ari ottaa tämän Tiian vaimokseen. Samaa kysyi Tiialta, joka vakuutti tahtovansa. Virkanainen kehotti vaihtamaan sormuksia, sanoi moro ja lähti vihkimään seuraavaa paria.

Sitten syötiin. Pitkät pöydät oli koristeltu kuin Tukholman Nobel-kemujen pöydät, ja ruoka oli vähintäänkin yhtä hyvää. Viinin suhteen ei pihistelty, ja mummokin yritti kuluttaa niitä hartaasti. Tanssiminen se vasta lystiä oli, ja siinä morsian näytti esimerkkiä vierailleen. Sulhanen vain silloin tällöin pistäytyi lattialla.

Oli siinä riemua ja iloa, jota saa muistella seuraavat kymmenen vuotta. Komeaa oli sekin, kun leikisti-veljet Samuli, Eemeli ja Kasperi heittivät morsianta korkealle kansan hurratessa ja taputtaessa. Onneksi eivät pudottaneet.

Ikimuistoisista häistä kiitokset Tiialle, Arille, Arin vanhemmille, Annelle, Terolle, Simpan joukolle ja kaikille mukana olleille toivoo se ikivanha mummo, joka tanssi kaikki paikkansa ihan kipeiksi.

Presidentistä kuninkaaksi

Nykyään presidentit ylentävät itsensä kuninkaaksi. Kuninkaan virkahan on elinikäinen ja periytyy isältä pojalle ja Ruotsissa isältä tyttärelle.

Mummo ehdottaa itsensä elinikäisiksi valtionpäämiehiksi julistaneille kuninkaallista lisänimeä. Olihan ennenkin Iivana Julma, Harald Sinihammas, Pipin Pieni ja Juhana Maaton. Mitä lukija tykkää esim. nimistä Trump I Taukki, Erdokan II Epäluotettava tai Putin III Kavala? Jos tuntuvat ikäviltä, lukija ehdottakoon lempeämpiä.

Amerikkalaiset voisivat mummon mielestä tehdä presidentinviran perinnölliseksi, niin ei tarvitsisi arvailla seuraavan Trumpin miljardeja. Julistetaanhan siellä muutenkin uusi Trumpin keksimä laki per päivä. Joissakin maissa kansa on äänestänyt johtajanviran periytyvyyden puolesta 99-prosenttiseksi. Vastaan äänestäneet on myrkytetty tai karkotettu maan ääriin, jossa ei päivä paista eikä kuu kumota. Myös valtion varojen hallinta on keskitetty yksiin käsiin, eli kun presidentti lähtee maasta, hän vie valtion kassan mukanaan.

Kuinka lienee itäisen naapurimaamme laita? Periytyykö siellä pressanvirka? Onko Putinilla jälkeläisiä astumaan papan saappaisiin, kun papasta aika jättää? Naapurin vaalien laillisuutta moni epäilee, mutta mummo opetettiin rippikoulussa selittämään kaikki parhain päin. Hän uskoo kaikki prosenttiluvut, varsinkin kun Lavrov niitä luetellessaan katsoo niin kirkkaasti silmiin.

Demokratian keksivät muinaiset kreikkalaiset, ja valtaa saivat käyttää maan vapaat miespuoliset kansalaiset. Sama sääntö pätee yhä lähi-idän maissa. Naisten asema on niissä sentään kohentunut. Saavat  ajaa autoa. Kuinkahan se onnistuu burkha päällä?

                                Sataviisi päivää

”Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat.  Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä”, kirjoitti Mannerheim päiväkäskyssään tasan 78 vuotta sitten. Sadanviiden päivän sota oli loppunut. Moni oli menettänyt henkensä tai terveytensä, kotinsa ja kaiken omaisuutensa. Moni palasi sotatantereelta invalidina. Mummon isä tuli ilman toista jalkaa.  mutta Suomen valtiolla oli sentään antaa tilalle puinen.

Entä kaikki lesket ja orvot, evakot ja hermoraunioiksi säikähtäneet? Tai pommien uhrit, joista sen ajan eläneet muistavat sodan ensimmäisenä päivänä Helsingin pommituksessa menehtyneen kahdeksanvuotiaan kiharapäisen Armin.

Mitähän netti tästä sodasta kertoo? On siellä ihan asiallista tietoa mutta myös tällaista:

 ”Dosenttitutkimuksen mukaan sota johtui siitä, että fasistinen Suomi provosoi rauhaa rakastavaa neuvostokansaa hyökkäämään itsensä kimppuun. Lopulta sankarillinen puna-armeija sai vapautettua 10 prosenttia valkobandiittien hallitseman Suomen pinta-alasta.”

Sietääpä varoa provosointia, ettei sieltä tulla rankaisuretkelle.

Valkobandiittien vallasta vapautettu 10 % tarkoittaa Karjalaa. Kymmenesosa Suomea pääsi nauttimaan neuvostokomentoa, mutta alueen asukkaat olivat epäkiitollisesti lähteneet lätkimään, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Heille ei kelvannut Stalinin hoiva. He jäivät sinne mihin valtio heidät sijoitti.                                              

Mummon kotiin oli majoitettu monta evakkoperhettä. Uunissa paistui sotavanikan ohella karjalanpiirakoita, ja miet ja siet kaikuivat.

Kaikuivat vielä kauan, sillä välirauhan tultua Karjalaan pääsi vasta, kun alkoi se paljon puhuttu jatkosota.                                               Mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina.

    

                                     Peliä vai hiihtoa

Mummo pelkäsi, ettei Maamme-laulu soi siinä Etelä-Korean kaupungissa, jonka nimeä ei kykene kirjoittamaan. Mutta se soi, kertosäekin kolmeen kertaan. Iivo hämmästyi, mutta rivakkana miehenä sai nuoteista kiinni ja antoi tulla sen kolmannenkin kerran.

Kyllä oli komeeta. Urheiluhullu Suomen kansa sai mitä janosi. Kisan viimeisen päivän kruunasi vielä Krista Pärmäkosken hopea. Kyyneleitäkin vuodatettiin. Tuntui kohtuuttomalta pettymys, kun urheilija on vasta maailman kahdeksas tai kymmenes.

Kisa sattui somasti hiihtolomaviikkoon. Perheitten olisi pitänyt istua yhdessä sohvaperunana nauttimassa urheilusta. Mummo pahoin pelkää, että nuoriso vietti vapaan ajan konetta näpräten, ja äidit, isät, mummot ja vaarit katsoivat vanhanaikaisesti kisoja.

Koulun tärkein asia on oppilaitten mielestä välitunti ja tärkein viikko lomaviikko .Ennen maailmassa aloitettiin koulu vasta kun elo oli korjattu ja jyvät kuivattu ja viety aittaan. Lokakuun alussa pidettiin perunaloma. Rämmittiin savisella pellolla ja kerättiin sormet kohmeessa perunoita koppaan ja siitä sitten säkkiin ja kellariin. Nykyään perunoita harvemmin nostetaan. Ne ostetaan. Jokin salaperäinen vehje nostaa, pesee, lajittelee, pussittaa ja toimittaa ne kauppaan.

Nykykoululainen eli jonne ei tiedä, kuinka peruna hänen lautaselleen ilmestyy. Ei taida tietää sitäkään, minkälaisessa puussa makaroni kasvaa. Hän viettää lomat huoneessaan ja pelaa. Niistä, jotka eivät pelaa, tulee uusia Iivo Niskasia, Enni Rukajärviä, Peetu Piiroisia, Michel Karvisia ja Mika Poutaloita.

                 Hengissä ryteiköstä

Mummo päätti katsastaa kotiseudun luontopolut. Aloitti Sikosaaresta. Aurinko paistoi matalalta. Linnut pysyttelivät piiloissaan, vaikka vastaantuleva bongari väitti kolmannen sillan luona olevan parvittain viiksitimaleita. Yksikään ei näyttäytynyt.

Sikosaaren luontopolku oli ihan jees. Komeita rapakivilohkareita, jotka kyltin mukaan olivat 1650 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne tunnistaa rapakiveksi punaväristä ja kuppimaisista kuopista. Jääkausi on kuulemma kuljettanut sellaisia keski-Eurooppaan asti.

Matka tuntui pitkältä, ja mummo päätti oikaista rannan kautta. Siisti jees-polku vaihtui kivikkoiseksi esteradaksi. Oli muhkuraisia kuusen juuria, kaatuneita puita, risukkoa ja niljakkaita jään peittämiä plutikoita. Mummon mielestä jääkausi olisi saanut viedä keski-Eurooppaan kaikki hänen kulkuaan vaikeuttavat rapakivilohkareet. Ei vienyt. Siinä lojuivat henkensä edestä taistelevan kansalaisen kiusana.

Polku loppui. Kulkuväylänä oli pelkkä ryteikkö. Oli kaiken sortin risua, puskaa ja silmille tulevaa kuusenoksaa.  Vasemmalla oli kalliota, mutta sinne ei päässyt kiipeämään edes nelinkontin. Oikealla lirisi puro. Mummo pelkäsi putoavansa mustaan mutaan, jossa huutelisi apua kuin Joukahainen, jonka Väinämöinen on laulanut suohon suolivöistä.

Kulku kävi yhä vaivalloisemmaksi. Mummo tarkisti, että puhelimessa oli virtaa, jos olisi soitettava pelastuslaitos apuun. Koetti keksiä, millä lailla selittää sijaintinsa. Murehti sitä, että jos hän nyt tässä muutaman asteen pakkasessa uppoaa mutaan, yllättääkö hypotermia ennen pelastusryhmän saapumista?

Äkkiä edessä oli tuttu tie. Ei enää ikinä luontopolkuja! Hengenvaarallisia ovat kaikki, mummo ajatteli.