tiistai 13. maaliskuuta 2018


                                Sataviisi päivää

”Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat.  Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä”, kirjoitti Mannerheim päiväkäskyssään tasan 78 vuotta sitten. Sadanviiden päivän sota oli loppunut. Moni oli menettänyt henkensä tai terveytensä, kotinsa ja kaiken omaisuutensa. Moni palasi sotatantereelta invalidina. Mummon isä tuli ilman toista jalkaa.  mutta Suomen valtiolla oli sentään antaa tilalle puinen.
Entä kaikki lesket ja orvot, evakot ja hermoraunioiksi säikähtäneet? Tai pommien uhrit, joista sen ajan eläneet muistavat sodan ensimmäisenä päivänä Helsingin pommituksessa menehtyneen kahdeksanvuotiaan kiharapäisen Armin.
Mitähän netti tästä sodasta kertoo? On siellä ihan asiallista tietoa mutta myös tällaista:
 ”Dosenttitutkimuksen mukaan sota johtui siitä, että fasistinen Suomi provosoi rauhaa rakastavaa neuvostokansaa hyökkäämään itsensä kimppuun. Lopulta sankarillinen puna-armeija sai vapautettua 10 prosenttia valkobandiittien hallitseman Suomen pinta-alasta.”
Sietääpä varoa provosointia, ettei sieltä tulla rankaisuretkelle.
Valkobandiittien vallasta vapautettu 10 % tarkoittaa Karjalaa. Kymmenesosa Suomea pääsi nauttimaan neuvostokomentoa, mutta alueen asukkaat olivat epäkiitollisesti lähteneet lätkimään, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Heille ei kelvannut Stalinin hoiva. He jäivät sinne mihin valtio heidät sijoitti.                                              
Mummon kotiin oli majoitettu monta evakkoperhettä. Uunissa paistui sotavanikan ohella karjalanpiirakoita, ja miet ja siet kaikuivat.
Kaikuivat vielä kauan, sillä välirauhan tultua Karjalaan pääsi vasta, kun alkoi se paljon puhuttu jatkosota.                                               Mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina.