Mummo ostaa bussilipun

Mummo päätti matkustaa bussilla naapurikaupunkiin, kun matkustaminen on nykyään halpaa.  Ennen muinoin hän nousi linja-autoasemalla linjuriin, kaivoi esiin kukkaron ja maksoi. Kuski sujautti rahat samanlaiseen laukkuun, johon mummo oli silloin kauan sitten linja-auton rahastajan virassa toimiessaan sujauttanut matkalaisten ryppyiset markat ja käsissä likaantuneet pennit ja tökännyt matkalaiselle pienen paperilapun todisteeksi, että maksettu on.

Tähän bussiin oli ostettava lippu etukäteen netistä. Mummo tarkisti, että datanatiivi lapsenlapsi Aaro (6 v.) oli puhelimensa ääressä, jos hommassa syntyisi pulmia.

Sitten alkoi taistelu. Mummo paineli, klikkaili, hikoili ja kirosi. Lopulta hän oli klikannut hyväksyvänsä kaikki kohdat – lähtökaupungin, bussipysäkin, lähtöajan, paikannumeron, hinnan, määränpääkaupungin, bussipysäkin siellä ja oman pankkitilinumeronsa, jolta veloitettaisiin  3 euroa 40 senttiä. Hän tarkisti, että printtarissa oli paperia. Painoi ykkösen, että yksi kappale lippuja, kiitos. Ei muistanut, oliko jo painanut ja painoi toisen kerran ja varmuuden vuoksi vielä kolmannen. Ruutuun ilmestyi numero 111. Kone alkoi syytää paperia.

Pian lattia tulvehti printattuja lippuja. Numeron 88 kohdalla paperi loppui ja punainen silmä pyysi lisää.  Mummo soittamaan Aaroille, joka tuli juoksujalkaa. Sammutti koneen punaisena vilkkuvan silmän, ojensi mummolle lipun ja kokosi loput siistiksi nipuksi. Kysyi, mihin mummo tarvitsee näitä näin paljon. ”Sinulle piirustuspaperiksi”, mummo vakuutti ja kaivoi pakkasesta jätskin. Se on mummojen taksa data-asioitten hoitamisesta.   

Mummo roskajahdissa

”Kuljin herrojen kanssa pellon laitaa”, lauleskelee mummo ja väistää ohi huristavaa autoa melkein ojaan asti. Pientareella ja ojan pohjalla häntä vastaan irvistelee suomalaisen autoilukulttuurin koko todellisuus. On pulloa ja purnukkaa. On peltisiä olut- ja siideritölkkejä, käytettyjä varmuusesineitä ja koreita karkkipapereita, jotka eivät häviä luonnossa sataan vuoteen. On kirpputoripöydällinen auton ikkunasta heitettyjä härveleitä ja härpäkkeitä.  Onpa naisten pikkuhousutkin, jotka ovat niin stringsorttiset, että mummo ne nähdessään punastuu.

Mummo on tullut tiiirailemaan lintutilannetta. Lintuja ei näy. Ne ovat varmaan säikähtäneet suomalaista roskaantumista ja muuttaneet etelään. Mummon mielestä ihan turhaan. Yhtä roskaista on kaikkialla missä asustaa ihmisiä. Roskien kerääminen pistää kahvihampaan kolottamaan, ja kahvin oheen pitää saada kunnon pulla. Siis nyt kauppaan.

Lähikaupassa on meneillään koululaisten invaasio. Kuuluisa suomalainen kouluruoka, jota nyt on saanut jo 70 vuotta, ei maistu yläkoulupojille. Onneksi mutsi heitti aamulla pöytään kaksikymppisen, että saa vakituisen lounaan: berliininmunkin, suklaapatukan ja limun, kasvavan koululaisen proteiinit ja vitamiinit. Munkkipussi ja patukkakääre putoavat kätevästi kaupan pihaan, joka kohta on värikäs kuin joulukuusi.

Mummo poimii parikymmentä roskaa ja pudottaa vieressä olevaan roskikseen. Saa samalla mukavan aamupäiväjumpan. Poikalauma vaeltaa toisiaan tönien ja kiusaamiseksi luokiteltavia totuuksia toistensa ulkomuodosta laukoen kohti koulua, jossa saa maailman parasta opetusta ja jossa tuoksuvat ruokalan oikeasoppiset ja maittavat sapuskat.  

       Pari tonnia omenoita

Mummon puutarhassa on kolme omenapuuta, Valkea kuulas, Syysviiru ja Kaneli. Keväällä ne kukkivat hillittömästi, mutta pölyttäjähyönteisiä ei näy. Turhaan koreilevat, mummo tuhahtaa. Vai hoitaisiko tuuli mehiläisten homman? Mummo ei ole perillä kukkien ja mehiläisten sukupuolielämästä, kun sellaista ei hänen aikanaan kansakoulussa vielä opetettu.

Puut olivat hoitaneet lisääntymisen salassa. Tekivät jo elokuussa raakileita. Niistä kasvoi sellainen määrä omenoita, että tuholaisilla pisti kiireeksi. Oli saatava jokaiseen pieni ruskeankirjava vana merkitsi siitä, että omenat kuuluvat meille. Sitä tuskan ja hien määrää! Jonkinlainen roti pitäisi taivaan isälläkin olla, ettei teettäisi pienimmillä eli omenamadoilla liikaa töitä. Jos omenan tuholaisilla on ammattiliitto, se tulee vielä talvellakin selvittelemään näitten ylitöitten palkkasaatavia.

Mummo kuorii parin tonnin verran omenoita, joista keittää sosetta. Onhan kellarissa oltava jotain syötävää, jos Trump ja Putin saavat aikaan sodan. Sitähän tällainen omenasato ennustaa, tietävät vanhat.  Kellari täyttyy, mutta omput eivät lopu. Mummo ottaa keittokirjan. Siitä löytyy 21 sopivaa reseptiä. On omena-kermahyytelöä, omenahyvettä, omenakeittoa, omenaleivoksia, omenanyyttiä, omenamoussea, omenarahkaa, mikroaaltouunissa paistettuja omenoita, posliiniomenoita ja omenarahkatorttua. Ei  kuin kokkaamaan.

Moni muukin taistelee omenasatonsa kanssa. Yhden talon eteen ilmestyi korillinen omenoita, ja vieressä oli lappu: Saa ottaa. Ohi pyöräilevä kansalainen uskoi. Kaatoi omenat nurmelle ja otti korin. Hyvä kori se olikin, sopiva vaikka syksyiselle ostosretkelle.

                                             Trumpututusta

Mummon kesä oli vilkas. Hän pääsi tarjoilemaan vodkalimea maailman korkeimmille herroille, kun ne pantiin kahdeksi tunniksi samaan koppiin. Mummo blandrasi Finlandia-vodkasta drinkit. Ja ne puhuivat. Eivät olleet tuppisuita. Toinen Venäjältä, toinen Amerikasta, jossa jo alakoulussa opetetaan vakuuttavaa puhekulttuuria.

Ensin käsittelivät maapallon sodat. Niitä nyt on aina, joten mitä niistä keskustelemaan. Saahan niissä omakin armeija harjoitusta. Maahanmuuttoakin on ollut siitä asti kun hunnit ratsastivat Euroopan halki. Sitten nälkä? Siitäkin on yleensä selvitty. On joko kuoltu tai menty Amerikkaan. Toinen herroista kehuu, että muuttoliikkeen vanavedessä hänen maahansa tuli presidentiksi kelpaavia irlantilaisia.

Niistä aiheista ei siis synny medialle raportoitavaa keskustelua. Mutta puhuttakoon naisista! Ovathan molemmat alan miehiä, pääasia aina mielessä. ”Kerran meni mielestä, kun putosin salaisen poliisin tehtävissä Volgan jäihin”, toinen tunnustaa.  

Kerskattavaa kummallakin riittäisi, mutta paras näin kansojenvälisen ystävyyden lujittamiseksi puhua perheasioista. ”Mikä on, ettet sinä veli saanut eukkoasi tänne mukaan?” ”Ei tullut, kun en maksanut lentoa New Yorkiin ostamaan kymppitonnin hintaisia Jimmy Choo korkokenkiä. Sanoin, että kapitalistista hapatusta, hanki kotimaiset! Jäi kotiin mököttelemään. Entä sinä, veli? Mitenkä Melanian kanssa pyyhkii?” ”Very good, brother! Justiinsa ostin ne samaiset korkkarit. Neuvoisin, että veli tekee saman tempun, sillä maailmanrauha on meidän käsissämme, ja meidän rauhamme taas eukkojen hyppysissä, joten otetaanpa maailmanrauhalle, veliseni.”

.   

Veteraanituvan viimeinen tilaisuus 18.7. 2018

Mies on vielä nuori, vaikka on jo vaimo ja lapsiakin. Elämä on rikkaana edessä. Eletään 30-luvun lopun onnekkaita vuosia.

Äkkiä onnellisuus loppuu. Vihollisen pommikoneet lentävät Suomen kaupunkien ylle ja pudottavat tappavan lastinsa. Sotajoukot marssivat itsenäisen Suomen maaperälle. Tykit avaavat tulen ilman sodanjulistusta.

Suomi on sodassa. Myös tämä mies lähtee puolustamaan maata. Sitä puolustustaistelua hän ei kauan ehdi käydä. Jo ennen joulua hän makaa tykkitulen tekemän kuopan pohjalla ja katsoo kuopan reunalla kohoavaa mäntyä. Kaatuuko se päälle vai kestää? Kauanko minä itse kestän?

Mies on sitkeätä lajia ja kestää. Pääsee JSP:lle, sieltä kuorma-auton lavalle ja muutaman päivän kuluttua sotasairaalaan. Siinä vaiheessa kranaatinsirpaleet ovat tehneet jalassa niin paljon tuhoa, että kuolio on väistämätön. Sen voittaa vain, jos uhraa koko jalan.

Mies menettää jalkansa. Onni että vain sen. Onni, etteivät lapset menettäneet isäänsä niin kuin moni muu suomalaislapsi. Isänmaa menetti hameenhelmansa ja toisen käsivartensa, Karjalan kansa kotinsa. Kaikki joutuivat aloittamaan uudenlaisen elämän, kaikilla sama tunne kuin raajansa menettäneellä sotainvalidilla. Sama haamusärky jokaisella, sama ikuinen kipu.

Suomalaiset kestivät sen kivun ja jaksoivat nostaa maan uuteen kukoistukseen. Sotainvalidit pitivät huolen toisistaan myös niinä aikoina, jolloin heidän panostaan isänmaan hyväksi ei arvostettu. Kohtalotoverien yhteisö antoi voimaa.

Nyt on viimeinenkin heistä saanut levon, eikä tätä tupaa enää tarvita. Toivottavasti ei koskaan. Että Suomi saisi elää rauhassa tässä maassa, jonka itsenäisyyden he lunastivat.

                                                                       Maijaliisa Dieckmann

                                                                             Puujalkamiehen tytär

                                         Verisiä tarinoita Vaasa-kuninkaista

Herman Lindqvist, Villit Vaasat                                                                                                                                         WSOY 2018

Takavuosina saivat menneistä ajoista kiinnostuneet nauttia ruotsalaisen Herman Lindqvistin historiakatsauksista televisiossa. Nyt Lindqvist on julkaissut tiilikiven kokoisen kirjan tarinoita Ruotsi-Suomen Vaasa-sukuisista kuninkaista.

Ensimmäinen Vaasa nimeltä Kustaa vapautti Ruotsin tanskalaisten hirmuvallasta, eikä aivan syyttä. Tanskan Kristian murhautti muitten hirmutekojensa ohella  Tukholmassa 90 vastustajaansa. Kustaa Vaasan äiti ja muut sukulaiset kuuluivat uhrien joukkoon.

Kustaa Vaasa loi Ruotsista toimivan valtakunnan, mutta verojen kokoamisessa ja verilöylyjen järjestämisessä hän oli tanskalaisten veroinen. Hän fundeeraili suunnitelmiaan Siljan-järven maisemissa, joissa suomalaiset pitkien matkojen hiihtäjät hikoilevat Vaasa-hiihdossa. Siellä on yhä jäljellä luhtitalon yläkerran huussi, jonka reiästä Kustaa pakeni tanskalaisia, ei kylläkään hiihtäen vaan hevosen reessä.

Kustaa-kuninkaan pojat noudattivat hallitsemisessa isän veristä linjaa. Heidän keskinäisissä kahinoissaan moni menetti päänsä ja Eerik XIV järkensä. Myöhemmät Kustaa Vaasan jälkeläiset kasvattivat valtakuntaa, ja suomalaiset hakkapeliitat saivat siinä puuhassa haudan kaukana vieraalla maalla. Kustaa II Adolfin sotilaat ryöstivät surutta Eurooppaa. Moni Suomen kirkkojen ehtoollismalja ja saarnatuoli on 30-vuotisen sodan aikaista ryöstösaalista, samoin kirkon kallein aarre Sifridus-kalkki.

Vaasojen aika loppui, mutta myös seuraavien sukujen kuninkaat osasivat hekin sekä käydä sotia että verottaa. Bernadotte-sukua edustava naapurimme Kalle Kustaa on rauhan miehiä ja antaa hallituksen hoitaa verotushommat.

Tämän kaiken ja paljon muuta kertoo Lindqvistin kirja niin mukaansatempaavasti, että ”Villit Vaasat” on vuosikymmenen parasta historiafanin ajanvietettä. Jos nyt niin verinen kirja käy ajanvietteestä.

                                                              Maijaliisa Dieckmann 

                                                              Porvoon kansalliset seniorit

Kulttuuria ja urheilua     

Porvoo on kulttuurikaupunki ja Hanna-Kaarina kova tyttö. Veti vähän maalia Näsin rapistuneitten seinien peitoksi ja teki paikasta gallerian. Kansa saa pällistellä toinen toistaan nätimpiä tauluja. Ikkunasta näkyy elävä taulu, ranta-aitat huutelemassa, että eikö me olla somia, ottakaa meistä kuva, kun teillä kerran on kamera. 

Ei se ole kamera vaan kännykkä. Sillä voi tehdä mitä vain paitsi keittää perunoita. Kuvia syntyy niin aitoista kuin omasta naamasta. Molemmat voi iltapuhteena pistää facebookiin. Kaverit tykkäävät ja klikkaavat leveästi hymyilevää pärstävärkkiä. Sitä kutsutaan sivistyneissä piireissä nimeltä emoji, mummon jälkikasvu oikaisee. Mummo kiittää tiedosta.

Porvoossa piisaa kulttuuria. Kirkossa soitetaan urkuvartteja, teatteriporukat esittävät farssikomediaa. Silloin tällöin vierailee jokin orkesteri. Seurakuntakin kutsuu kesätorstaisin konsertteihin. Kuoroja on molemmilla kielillä. Musiikkiopisto ahertaa lasten ja nuorten musiikkikasvatuksen hyväksi. Taidekoulu kukoistaa, teatteritaiteen perusopetusta on tarjolla, tanssista nyt puhumattakaan.

Kuinka on ruumiinkulttuurin laita? Mummo ei tarkoita murhadekkareita, joihin Porvoossa riittää aineistoa varsin ikävällä tavalla. Kyse on urheilusta. Ennen urheilijoita ihailtiin koko perheen voimin. Lapset tiesivät viimeistään kaksivuotiaina, keitä ovat Cykel-Hannus, Pentti Karvonen, Wackströmit ja Ekblomin Tommy. Myös Suhosen Ari, Hiltusen Arto ja Lönnqvistin Mankke tunnistettiin lehtikuvista. Tiedettiin Tarmon koris, Akilleksen jääpallo ja uimarien BS-PU.

Nyt on sentään edes Sara Kuivisto. Herätkää, urheilupamput, ja nostakaa Porvoo taas urheilukaupungiksi!