Elias pääsee ripille

Rippikoulun käy Suomessa yli 80 % ikäluokasta, ja niistä taas yli 90 % valitsee rippikoululeirin. Elias ei rohkene poiketa yleissuomalaisesta linjasta vaan menee merimieslähetyksen leirille Kreikkaan. Pääsee sitten ripille Vuosaaren kirkossa. Mummo laittautuu kirkossa etupenkkiin ja on vallan täpinöissään.
   Tuolta jo tulee rippilasten rivistö valkoinen alba yllä marssien kirkon keskikäytävää. Ja totta kai Elias, fiksu poika, on valittu ristin kantajaksi paristakymmenestä tarjokkaasta. (Myöhemmin poika tunnustaa, ettei kukaan muu viitsinyt, joten hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi.)
   Näyttävät kaikki samanlaisilta alboissaan, paitsi että tytöt ovat päätä pitempiä. Moni niistä korostaa eroa ja horjahtelee 12-senttisillä koroillaan peläten kaatua rojahtavansa kaiken kirkkokansan nähden. Eivät kaadu vaan selviävät kaikki paikalleen. Pappi näyttää kauempaa katsoen tyttöseltä. On poninhäntä ja kasvoilla ikuinen hymy, niin kuin nykyhetken papilla kuuluu. On riparilaisilleen yhtä aikaa lempeä äiti ja avulias isosisko. Myös avustajat ovat tyttöjä kaikki. Isähahmoa ei ole.´
   Tyttöpappi lukee riparilaisten kirjoituksia ja mainitsee Eliaksenkin viisaudet. Kummit käyvät siunaamassa omansa, Ehtoollista nautitaan ihan rennoissa merkeissä, ei niin kuin mummon nuoruudessa. Silloin varoiteltiin, että jos syö leivän ja juo viinin katumatta kaameita syntejään, seurauksena on kuolema. Mummo ei sillä hetkellä muistanut yhtään syntiä, jota olisi saattanut katua. Öylätti liimautui kitalakeen, mutta viini sentään liuotti sen. Koko syntiasia unohtui.  Niin sitten pelkäsi monta viikkoa, että kohta se viikatemies tulee. Ei tullut eikä ole tullut vieläkään. Mummo tajuaa tulleensa törkeän huijauksen kohteeksi.
   Seremonia lähestyy loppuaan. Veisastaan ja rukoillaan, ja lopuksi pappi lähettää riparilaisensa aikuisuuteen monenlaisten siunausten kera. Taas marssitaan Eliaksen ja ristin perässä kirkon käytävää. Albat ripustetaan vaatepuulle odottamaan seuraavaa satsia. Tyttöjen kesämekot ovat heleät ja muodikkaat, ja pojillakin on tumma puku. Olihan niillä ennenkin, ja moni poika asteli sen kanssa vihille, kun saumoista ja lahkeista vähän päästettiin.
   Elias on unohtanut koko pukuhomman. Mutta ei se mitään, paita on sentään valkoinen ja sortsit mustat, lenkkaritkin melkein puhtaat. Passaa niiden kanssa isännöidä kahvitusta ja seurustella vieraitten kanssa kuin aikuinen ikään. Ja sitähän hän onkin, rippikoulun käynyt ja rokotettu. Melkein jo mies.  

 

                              Ronaldon polvi

Muutamaan viikkoon ei päivää ilman jalkapalloa. Mummosta oli mukava katsella, kun komeat miehet juoksivat kentällä maratonin verran Usain Boltin sadanm metrin vauhtia. Muistutti melkein Rooman gladiaattorikisoja paitsi että näissä geimeissä jäätiin henkiin.
   Pää ja nilkat olivat kovilla, ja Ronaldolla polvi. Epäoikeudenmukainen erotuomari ei vilauttanut ranskalaiselle keltaista korttia, mikä oli niin väärin, niin väärin. Paitsi ettei se ranskalainen kai oikeasti Ronaldoon edes osunut, mutta väärin silti. Joku pelaajista olisi mielellään sahannut kätensä poikki, kun niiden takia meni voitto sivu suun, samoin sen tuoma pikkuinen pelipalkkio.
   Mummo ei kadehdi niitä palkkioita. Ovat ne sen ansainneet, kun ovat vauvasta alkaen valmistautuneet tähän maailmanvalloitukseen, Harjoitelleet silloinkin kun kaverit ovat vetäneet nurkan takana röökiä tai istuneet nenä kiinni näyttöruudussa. Veronsa sntään voisivat maksaa.
   Makeinta antia olivat mummon mielestä kansallishymnit. Mitä pienempi maa kuten Islanti tai Wales,sitä hartaammin laulettiin. Entä tämä Einigkeit und Recht und Freiheit, jota kuuluttajat kutsuvat edelleen nimellä Deutschland Deutschland über alles, ettei Hitler vain unohtuisi. Saksassa ei ole vuosikymmeniin tohdittu laulaa kansallislaulua tai kokea kansallistunnetta, kiitos tämän saman herran. Mutta unohdetaan hänet ja odotetaan talvea. Ehkä silloin saadaan kuulla Maamme-lauluakin.