Martin kanssa
murkinalla
On se maittavaa tämä 1500-luvun saksalainen sapuska! On lämmintä
hapankaalia, rosmariinilla maustettuja juureksia, uunissa hautuneita porsaan
kylkiluita ja kanankoipia ja tietenkin makkaraa, jota ilman ei Martti Luther
kävisi ollenkaan ruokapöydän ääreen. Ruoan olivat valmistaneet Katharina-emännän
piiat, jotka olivat juhlan kunniaksi pukeutuneet parhaimpiin esiliinoihinsa ja
myssyihinsä. Tunnelma oli juuri sellainen kuin Lutherin kodissa varmaan oli –
lämmin, sopuisa, kodikas ja varmasti Jumalalle otollinen. Martti itse siunasi
ruoan ja osallistui vahvalla äänellään veisuuseen.
Tämä kaikki tapahtui Martin-päivän iltana Gammelbackan
seurakuntakodissa. Kirkon väki oli suunnitellut, ideoinut, keksinyt,
huushollannut, kattanut, keittänyt ja paistanut. Musikantit Minna Wesslundin johdolla
olivat kaivaneet nuottipinoistaan esille 1500-luvun sävelmät, ja urut,
nokkahuilut ja Mora-viulu soivat kuin silloin, kun Martti juuri oli naulannut
teesinsä Wittenbergin kirkon oveen.
Pihalla paloivat soihdut ja jätkänkynttilät marraskuiseen
pimeyteen, ja sisällä kansa kuunteli hartain mielin Lutherin ja Filip Melanchthonin
väittelyä taivaaseen pääsemisen kinkkisistä kysymyksistä. Olivat kumpikin sitä
mieltä, ettei sielu vilahda taivaaseen aneita ja pietarinpenninkiä maksamalla
vaan ihan armosta. Pietarinkirkon rakentamiseen ja kuulemma vielä jonkun paavin
velkojen maksamiseen täytyi myös Suomen köyhän kansan osallistua, vaikka oma
perhe joutui kärsimään kirkollisveron kantajan mentyä nälkää.
Tämän kaiken sai kokea se Porvoon seurakuntalaisten joukko,
joka oli hoksannut ilmoittautua seurakunnan järjestämään Luther-iltaan.
Esitelmiä on jo kuultu, Lutherin virsiä veisattu ja muutenkin juhlistettu
reformaation 500-vuotisjuhlaa, mutta omakohtainen osallistuminen antoi eniten.
Täytyy ihmetellä, kuinka Luther aikoinaan rohkeni tehdä sen minkä teki. Hän
asettui vastustamaan katolisen kirkon mahtia ja oppeja. Varmaan siinä oli
hengenlähtökin lähellä. Maailman vääryyksien korjaamiseen tarvitaan paitsi
viisautta myös rohkeutta. Niitä molempia hänellä oli.
Tuollapa olisin halunnut olla minäkin läsnä!
VastaaPoista