Sataviisi
päivää
”Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat. Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän
välillä”, kirjoitti Mannerheim päiväkäskyssään tasan 78 vuotta sitten. Sadanviiden
päivän sota oli loppunut. Moni oli menettänyt henkensä tai terveytensä, kotinsa
ja kaiken omaisuutensa. Moni palasi sotatantereelta invalidina. Mummon isä tuli
ilman toista jalkaa. mutta Suomen
valtiolla oli sentään antaa tilalle puinen.
Entä kaikki lesket ja orvot, evakot ja hermoraunioiksi
säikähtäneet? Tai pommien uhrit, joista sen ajan eläneet muistavat sodan
ensimmäisenä päivänä Helsingin pommituksessa menehtyneen kahdeksanvuotiaan
kiharapäisen Armin.
Mitähän netti tästä sodasta kertoo? On siellä ihan
asiallista tietoa mutta myös tällaista:
”Dosenttitutkimuksen
mukaan sota johtui siitä, että fasistinen Suomi provosoi rauhaa rakastavaa
neuvostokansaa hyökkäämään itsensä kimppuun. Lopulta sankarillinen puna-armeija
sai vapautettua 10 prosenttia valkobandiittien hallitseman Suomen pinta-alasta.”
Sietääpä varoa provosointia, ettei sieltä tulla
rankaisuretkelle.
Valkobandiittien vallasta vapautettu 10 % tarkoittaa Karjalaa.
Kymmenesosa Suomea pääsi nauttimaan neuvostokomentoa, mutta alueen asukkaat
olivat epäkiitollisesti lähteneet lätkimään, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä
astetta. Heille ei kelvannut Stalinin hoiva. He jäivät sinne mihin valtio heidät
sijoitti.
Mummon kotiin oli majoitettu monta evakkoperhettä. Uunissa
paistui sotavanikan ohella karjalanpiirakoita, ja miet ja siet kaikuivat.
Kaikuivat vielä kauan, sillä välirauhan tultua Karjalaan pääsi
vasta, kun alkoi se paljon puhuttu jatkosota. Mutta
se onkin sitten jo ihan eri tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti