79 vuotta sitten

Mummo muistaa sen päivän. Maalaistalo täynnä touhua. Väkeä keittiössä, ruisleivän haju ilmassa. Parimetriset leipälaudat levitettyinä tuolien ja pöytien varaan. Leivinuunissa paloivat metriset halot. Leivinpöydälle nostettiin taikinaa. Leipojat ottivat siitä sopivan kokoisen mötikän, taputtelivat littanaksi, painoivat sarvella keskelle reiän, nostivat laudalle nousemaan.

Uuniin mahtui 12 leipää. Niitä tarvittiin nyt, sillä Suomi oli sodassa. Idän ikuinen vihollinen pommitti Helsinkiä, ja sen piippalakkipäiset sotilaat tulivat rytisten pitkin Karjalan kannasta. Niiden oli määrä marssia kahdessa viikossa Helsinkiin.

Samaan suuntaan matkasivat evakot. Moni sai sentään hevoskyydin reessä kotinsa tavaroitten kanssa. Jouluun mennessä sotaa pakoon lähtenyt väki sai katon päänsä päälle. Evakkoja oli 400 000, ja isänmaa osoitti kaikille jonkinlaisen kodin sen tilalle, joka lähtiessä sytytettiin palamaan, niin kuin poltetun maan taktiikkaan kuuluu.

Mummon isä siis lähti puolustamaan maata. Reppuun sullottiin flanellisia ja villaisia vaatteita, sillä ennustettiin kovia pakkasia. Tavalliset tumput olivat kehno ratkaisu sotaan menevälle. Naiset kutoivat ampumiseen soveltuvia etusormikäsineitä.

Mummon isä ei joutunut kauan tekemään sotatöitä, niin kuin Antti Tuuri niitä hommia nimittää. Jouluaattona pääsi Lundin talon sotasairaalaan, taloon, jonka kaupungin johto pian pistää maan tasalle. Kranaatinsirpaleitten repimä jalka oli amputoitava. Katsomaan tullut vaimo kysyi hoitajilta, mihin jalka joutuu.  ”Näsin hautausmaalle”, hoitajat vastasivat.

Raju joulukuun alku Suomelle. Edessä yhtä raju talvi.