Kulttuuria ja urheilua
Porvoo on kulttuurikaupunki ja Hanna-Kaarina kova tyttö. Veti
vähän maalia Näsin rapistuneitten seinien peitoksi ja teki paikasta gallerian.
Kansa saa pällistellä toinen toistaan nätimpiä tauluja. Ikkunasta näkyy elävä
taulu, ranta-aitat huutelemassa, että eikö me olla somia, ottakaa meistä kuva,
kun teillä kerran on kamera.
Ei se ole kamera vaan kännykkä. Sillä voi tehdä mitä vain
paitsi keittää perunoita. Kuvia syntyy niin aitoista kuin omasta naamasta.
Molemmat voi iltapuhteena pistää facebookiin. Kaverit tykkäävät ja klikkaavat leveästi
hymyilevää pärstävärkkiä. Sitä kutsutaan sivistyneissä piireissä nimeltä emoji,
mummon jälkikasvu oikaisee. Mummo kiittää tiedosta.
Porvoossa piisaa kulttuuria. Kirkossa soitetaan
urkuvartteja, teatteriporukat esittävät farssikomediaa. Silloin tällöin vierailee
jokin orkesteri. Seurakuntakin kutsuu kesätorstaisin konsertteihin. Kuoroja on
molemmilla kielillä. Musiikkiopisto ahertaa lasten ja nuorten
musiikkikasvatuksen hyväksi. Taidekoulu kukoistaa, teatteritaiteen
perusopetusta on tarjolla, tanssista nyt puhumattakaan.
Kuinka on ruumiinkulttuurin laita? Mummo ei tarkoita murhadekkareita,
joihin Porvoossa riittää aineistoa varsin ikävällä tavalla. Kyse on urheilusta.
Ennen urheilijoita ihailtiin koko perheen voimin. Lapset tiesivät viimeistään
kaksivuotiaina, keitä ovat Cykel-Hannus, Pentti Karvonen, Wackströmit ja Ekblomin
Tommy. Myös Suhosen Ari, Hiltusen Arto ja Lönnqvistin Mankke tunnistettiin
lehtikuvista. Tiedettiin Tarmon koris, Akilleksen jääpallo ja uimarien BS-PU.
Nyt on sentään edes Sara Kuivisto. Herätkää, urheilupamput,
ja nostakaa Porvoo taas urheilukaupungiksi!