lauantai 9. kesäkuuta 2018


Kulttuuria ja urheilua     

Porvoo on kulttuurikaupunki ja Hanna-Kaarina kova tyttö. Veti vähän maalia Näsin rapistuneitten seinien peitoksi ja teki paikasta gallerian. Kansa saa pällistellä toinen toistaan nätimpiä tauluja. Ikkunasta näkyy elävä taulu, ranta-aitat huutelemassa, että eikö me olla somia, ottakaa meistä kuva, kun teillä kerran on kamera. 
Ei se ole kamera vaan kännykkä. Sillä voi tehdä mitä vain paitsi keittää perunoita. Kuvia syntyy niin aitoista kuin omasta naamasta. Molemmat voi iltapuhteena pistää facebookiin. Kaverit tykkäävät ja klikkaavat leveästi hymyilevää pärstävärkkiä. Sitä kutsutaan sivistyneissä piireissä nimeltä emoji, mummon jälkikasvu oikaisee. Mummo kiittää tiedosta.
Porvoossa piisaa kulttuuria. Kirkossa soitetaan urkuvartteja, teatteriporukat esittävät farssikomediaa. Silloin tällöin vierailee jokin orkesteri. Seurakuntakin kutsuu kesätorstaisin konsertteihin. Kuoroja on molemmilla kielillä. Musiikkiopisto ahertaa lasten ja nuorten musiikkikasvatuksen hyväksi. Taidekoulu kukoistaa, teatteritaiteen perusopetusta on tarjolla, tanssista nyt puhumattakaan.
Kuinka on ruumiinkulttuurin laita? Mummo ei tarkoita murhadekkareita, joihin Porvoossa riittää aineistoa varsin ikävällä tavalla. Kyse on urheilusta. Ennen urheilijoita ihailtiin koko perheen voimin. Lapset tiesivät viimeistään kaksivuotiaina, keitä ovat Cykel-Hannus, Pentti Karvonen, Wackströmit ja Ekblomin Tommy. Myös Suhosen Ari, Hiltusen Arto ja Lönnqvistin Mankke tunnistettiin lehtikuvista. Tiedettiin Tarmon koris, Akilleksen jääpallo ja uimarien BS-PU.
Nyt on sentään edes Sara Kuivisto. Herätkää, urheilupamput, ja nostakaa Porvoo taas urheilukaupungiksi!