torstai 15. syyskuuta 2016

Ystävä hädässä
Mummo teloi kätensä, ja ystävä riensi apuun. Toi pakastehernepussin, joka asteltiin kipeään kohtaan. Juotiin kahvit, ja ystävä selosti tapaturmia, joissa kaikissa hernepussi oli toiminut pelastavana enkelinä. Herneet sulivat ja hautuivat kypsiksi. Mummo söi ne iltapalana voileivän kera.
Toinen ystävä toi Latvian tuliaisina tujakkaa salvaa, joka parantaa kaikki krempat. Sitä siveltiin käsivarteen, johon oitis kohosi palorakkuloita. Mummo pesi käsivarren, ja viemäriin hulahtava vesi syövytti putkiin reikiä. Päätyi lopuksi mereen ja surmasi pari uteliasta ahventa. Kahvi kumminkin maistui, ja ystävä selosti tapauksia, joissa Latvian salva oli pelastanut jalkoja ja käsiä amputoinnilta.
Kolmas ystävä selitti lähisuvun nuljahtamiset ynnä luitten poikki poksahtelut ja niiden hoitohistoriat. Hän tiesi monta hyvää lääkäriä, fysioterapeuttia, niksauttajaa ja kalevalaista jäsentenkorjaajaa ynnä liudan intialaista ja kiinalaista vaihtoehtohoitoa harrastavaa yrittäjää ja tilasi mummolle seuraavan viikon joka päivälle yhden hoitokerran. Kahvin ääressä juteltiin mukavasti sairauksista.
Neljäs ystävä osasi akupunktion salat. Hän tökki käsivarren täyteen neuloja ja sanoi uskovansa uudelleensyntymiseen. Kertoi pitkät tarinat omista, sukulaistensa ja edellisissä elämissä neuloilla hoidetuista sairauksista. Ne olivat niin kammottavia, että mummo pyörtyi. Herätessään hän näki ensimmäiseksi käsivartensa piikit ja uskoi syntyneensä uudelleen siilinä. Vasta kolmannen kahvikupin jälkeen hän totesi yhä olevansa ihminen. Ystävä kokosi neulansa ja lähti.

Kokemuksistaan viisastuneena mummo levitti kotikaupunkiinsa huhun, että on täysin parantunut.
Kun Kusti polkee

Pietari Brahe sanoi lähtiessään kenraalikuvernöörikauden jälkeen Suomesta, että maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen. Yhteistä tyytyväisyyttä lisäsi postilaitoksen perustaminen 6.9. 1638. Tasan 378 vuoden päästä mummo Mutikainen saa pakettikortin. Nyt se nähdään, kannattiko Pietari Brahen koppailla postin toimivuudella, mummo ajattelee.
Posti on siirretty pois paikalta, jossa oli parkkitilaa ja lyhyt matka kantaa paketit autoon sekä mukavat tutut virkailijat. Paketin saa nyt noutaa kaupan porstuannurkasta. Mummo tutkii keskustan karttaa ja mittailee, mikä parkkipaikka olisi sopivin. Valitsee paikan X, kävelee keppiin tukeutuen mummomaisen hitaasti yli kadun, heristää nyrkkiä tyyttääville autoilijoille, joita etanavauhti ärsyttää. Kiipeää portaat. Tulee kaupan pihaan, jossa on katutyömaa. Kopsottelee keppinsä kanssa (mummot kulkevat aina keppi kädessä, jos eivät ole jo rollaattorivaiheessa) vanerilevyjen yli kaupan ovelle.
Alkaa etsintä. Ja kas vain, postinurkkaus löytyy. Ottaa vuorolapun. Pääsee palveltavaksi. Kykenee todistamaan, että hän on hän. Vetää nimmarin vehkeeseen, josta se hetikohta pyyhkiytyy pois. Vai käykö postin pääjohtaja vielä läpi kaikki nimmarit, ettei vain jokin paketti ole joutunut vääriin käsiin? Voi miten mukava, että meillä Suomessa yhä vallitsee tsaarinaikainen järjestys, mummo iloitsee.

Hän lähtee raahaamaan 1,5 x 1,2 x 0,3 metrin kokoista pahvilootaansa ulos. Vähän hankalaa se on, kun on se kävelykeppikin ja ne vanerit ja portaat ja katukin vielä. Mutta hän onnistuu. Saa paketin takaboksiin. Tuulilasissa odottaa lappuliisan maksulappu. Auto on parkkeerattu 20 senttiä liian kauaksi reunakivetyksestä.