Laulun voima

Tutkijat väittävät, että laulaminen on ihmiselle hyväksi. Erityisen mieltä nostavaa on yhdessä laulaminen. Sen huomaa, kun katselee Tukholman Skansenilla laulavaa joukkoa. Ei siellä kytätä naapuria murhanhimoisesti vaan tykätään tasapuolisesti kaikista. Näyttävät hyväntuulisilta ja elämäänsä tyytyväisiltä. Ehkä se ei kumminkaan johdu laulusta vaan kansanluonteesta. 

Kyllä laulaminen tekisi suomalaisillekin hyvää. Jos innostuisimme laulamaan ja muutenkin musisoimaan yhdessä, voisi psykoterapeuteille ja muille ihmismielen tervehdyttäjille koittaa YT-neuvottelujen aika.  Mummon mielestä myös kouluissa pitäisi laulaa. Ja kai niissä lauletaankin. Yksikin opettaja kertoi vääntävänsä kaikki vaikeasti opittavat asiat lauluksi. Niin menevät päähän kielet ja kieliopit, prosenttilaskusäännöt ja Pohjanmaan joet. Vaikka eihän mitään enää opita koulussa ulkoa, kun on netti. Jos ei tiedä mitä on 7 x 8, niin äkkiäkös sen katsoo kännykästä.

Mummo oppi koulussa ulkoa paitsi kertotaulun myös Suomen vesireitit, saksankielen vahvat verbit ja sellaiset ritirimssut kuin inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Samoin Tonavan sivujoet. Niitä hän on eläessään tarvinnut ristisanatehtäviä tehdessä, joten tärkeitä ovat koulujen opit.

Tallinnan laulujuhlia katsellessa laulamisen iloa ihan kadehtii. Ehkä eteläisen naapurimme vaikeat vuodet neukkuvallan alla opettivat etsimään yhteisyyttä ja positiivista mieltä laulamalla. Ilmankos ovat selvinneet kunnialla koettelemuksistaan. Suomalaisten pitäisi laulaa pelkästään siitä ilosta, että säästyimme monesta eestiläisiä koetelleista kohtaloista. Ihan selkäpiitä karsii, kun ajattelee, mitä kaikkea jäi kokematta. säästyimme.   

                                   Täysi kesä ja elokuu

Suomen kesä on lyhyt mutta vähäluminen, sanottiin ennen. Tänä vuonna on kumminkin pidellyt ihan vanhanajan kesää. Ei ole tarvinnut hakea komeron kätköistä villahousuja.

Kun mummo pikkulikkana aloitti Loimaan Yhteiskoulun, siellä pelattiin pesäpalloa, jonka koreografiaa mummo ei maalta kauppalaan joutuneena ymmärtänyt. Kotipihalla pelattiin neljäämaalia, jos jostain saatiin pallo. Maila oli omatekoinen ja osui mummon lyömänä sangen harvoin palloon. Kun joukkueita huutoäänestyksellä valittiin, mummo huudettiin aina viimeisenä. Hän ei kuitenkaan saanut pesäpallovauriota sieluunsa vaan ymmärsi, että jos en ole tässä hyvä, osaan kyllä teitä paremmin jotakin muuta, esim. lypsää. Siinä hommassa eivät kauppalan navetanhajua vieroksuvat tytöt pärjäisi ollenkaan.

Mummo oli niihin aikoihin kova likka laulamaan.  Oli tulossa jonkinlainen juhla, ja yhteiskoulun jumppasalissa harjoitteli kiireessä kokoon kaahittu kuoro. Laulettiin korkealta,  ja vain mummo pääsi sinne asti. Kuoroa johtava rehtori Väinö V. Virtanen kiitti ja kehotti vetämään täysillä. Likka painoi kiitoksen sydämensä pohjaan ja ajattelee vieläkin lämmöllä Väinö Veetä. Vie joskus luokkatovereitten kanssa kukkapuskan rehtorin haudalle. Samanlainen sinivalkoinen puska lasketaan luokanvalvoja Hyhkön  viimeiselle leposijalle.

Näin elokuussa kaikkien ikivanhojen mummojen ja vaarien sopii hetki muistaa vanhaa kouluaan, jonka suojiin ennen astuttiin syyskuun ensimmäisenä päivänä. Pian koitti sitten jo perunannostoloma, mutta siihen mennessä maalaislapset olivat jo tottuneet yhteiskoulumeininkiin. Olivat niin kauppalalaisia että.

                          Mummo palailee kesikseltä

 Mummon muisti palailee kesähuilaamisen jälkeen pätkittäin. Maailman tila ei ole kesän mittaan muuttunut. Pakolaisten laumat vaeltavat etsimässä parempaa elämää - tai elämää yleensä, kotona uhkaavan hengenlähdön sijasta. Tekee häijyä katsoa TV-raportteja, joissa uupuneita vaeltajia sortuu tiepuoleen tai mereen. Kotimaassa määrää röyhkeä vallananastaja, jolle kukaan ei voi mitään. Suomalainen ajattelee, että kyllä me hoitaisimme homman demokratian kostein. Pakottaisimme elämään rauhassa ja sovinnossa muitten kanssa. Niin sitä ihminen luulee, kun katsoo asioita kaukaa.

USA:n uutiset ovat traagisia. Pyssysankarit saavat siellä vapaasti hankkia konetuliaseita ja räiskivät summamutikassa hengiltä keitä hyvänsä. Senkin asian suomalaiset osaisivat paremmin, mutta kun meitä ei kuunnella.

Pakolaisuus on ongelma nyt ja on ollut aina. Myös suomalaiset ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään ihmisarvoista elämää muualta. Hiski Salomaa taltioi 1800-luvun loppupuolen katovuosina lähteneitten tunnot lauluihinsa. Tiskarin polkat ovat hauskaa tavaraa, paljon hauskempaa kuin elämä rapakon takana oikeasti. Oli siellä sentään mukavaakin. Torstai-ilta oli piikaihmisillekin vapaa, ja kaikki pääsivät haalille tanssimaan. Muuten päivät olivat yhtä raatamista ja ikuista koti-ikävää.

Mummon nuoruusvuosina parempaa elämää etsittiin Ruotsista. Siellä sitten laulettiin hartaasti meren taakse jääneestä satumaasta, jonne pääsee osamaksulla ostetulla Volvolla:

        ”Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

          Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.”

Oli siinä haikeutta kerrakseen.