Lähtökohtaisesti positiivinen

”Lähtökohtaisesti” on muotisana. Kansanedustajat käyttävät sitä ahkerasti puheenvuoroissaan. Se sopii hyvin sen tyypin puheenlätinään, jota ei tavisten ole tarkoituskaan ymmärtää. Pääasia että suu käy ja ääntä tulee.

Tavallisin viivyttelysana oli ennen ”tuotanoin”. Haastateltava vetkutteli vastaamistaan niin kauan kuin sen lausuminen kesti. Ehti harkita, mitä tuo kysymyksensä kanssa ajaa takaa. Nykyään vetkutellaan ”lähtökohtaisen” kanssa. Se ei merkitse mitään mutta on asteen verran tyylikkäämpi kuin vanhanaikaiselta kalskahtava ”tuotanoin”, joka puhekielessä lässähtää banaaliin muotoon totanoin.

Mummo antaa esimerkin, kuinka ”lähtökohtaisen” kanssa sopii toimia. Jos on puhe vaikkapa SOTEsta, niin näin se käy:

”Lähtökohtaisesti SO tarkoittaa, niin kuin valistunut kuulija hyvin tietää, sosiaalihuoltoa. Se huolehtii vähimmistä veljistä ja sisarista, eikä siis sukulaisten, ystävien ja naapureitten tarvitse lähtökohtaisesti olla heistä tietääkseenkään, kun omassakin elämässä on tarpeeksi murehtimista. Myös TE toimii. Lääkärille pääsee, jos ei heti niin ainakin viidestoista päivä. Vielä pikemmin pääsee vuodattamaan vertaan labran kertakäyttöisiin tippapulloihin ja makaamaan pritsille sydänfilmin lätkät ympäri kroppaa, niin että lähtökohtaisesti siis asiat ovat OK myös TE-alalla.”

Mummo on harjoitellut näiden lausuntojen käyttöä, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus joutuisi televisioon antamaan haastattelua. Hän vakuuttaa silloin olevansa lähtökohtaisesti tyytyväinen SOTE-tilanteeseen, samoin sanaan ”lähtökohtaisesti” ja suosittelee sen runsasta käyttöä kaikille, jotka haluavat antaa itsestään lähtökohtaisesti positiivisen kuvan. 

                      Aikamoinen Minna

Mummo on viime aikoina paljon ajatellut tuota Canthin Minnaa. Oli siinä nainen! Tämä sirkeäsilmäinen, hoikkauumainen tyttö laittautui Jyväskylän seminaariin, kun tahtoi ryhtyä opettajana levittämään tiedon valoa kaiken kansan keskuuteen. Ei tullut tytöstä opettajaa vaan lehtori Canthin puoliso ja seitsemän lapsen äiti. Piisasi niissäkin opettamista. Paljon oli myös kuorittava perunoita, keitettävä puuroa ja parsittava sukkia.

Sukkien parsiminen ei Minnan elämäntyöksi riittänyt. Hän kirjoitti Keskisuomalaiseen ajankohtaisista asioista niin kuin esimerkiksi miesväen runsaasta viinanjuonnista. Se teki kodeista helvetillisiä paikkoja niin naisille kuin lapsille. Korpikuusen kyyneleitä tipahteli niihin aikoihin metsissä.

Minna tottui ilmaisemaan ajatuksensa kirjallisesti. Syntyi näytelmiä ja kirjoja, jotka pureutuivat ajan epäkohtiin. Tuli kuuluisuutta, ja lankakauppiaaksi laittautunut leskirouva Canth sai ystäviksi ja aatetovereiksi maan merkittävimmät vaikuttajat Juhani Ahosta Kaarlo Bergbomiin.

Nykyaika ihmettelee Minnan aikaansaannoksia. Kynä aseenaan hän hyökkäsi vääryyksien kimppuun ja taisteli Suomen naisille paremman elämän. Minna Ganthin ja tasa-arvon päivää ei vietetä turhaan. Minnan kirjat ja näytelmät pistivät liikkeelle vyöryn, jonka tarkoituksena oli nostaa nainen hellan ja nyrkin välistä siihen asemaan joka hänelle kuuluu: tasa-arvoiseksi, kunnioitetuksi, arvostetuksi, kodin ja perheen varsinaiseksi valtiaaksi ja vaikuttajaksi yhteiskunnassa, talouselämässä, tieteessä ja taiteessa.

”Teidän lakinne ja oikeutenne, niitä minä halusinkin ampua”, sanoi Minnan ehkä kuuluisin kirjallinen hahmo Homsantuu. Nyt ne on ammuttu tasa-arvoisiksi.  

Kaksi viikkoa virtuaalihiihtoa

Sää on maailman epäluotettavista asioista epäluotettavin eli mitä milloinkin sattuu olemaan. Ennen vanhaan se kelpasi talvisin aina hiihtämiseen. Silloin piti paikkansa kansanviisaus: jos katolla on lunta, on sitä myös maassa.

Vanhanajan hiihtokelejä on nykyään harvoin, mutta virtuaalihiihdon tunnelmaan pääsee myös sisätiloissa. Kahden viikon ajan mummo valitsi hiihtotavoista sen helpomman eli virtuaalisen. Oikeat hiihtäjät valitsevat perinteisen ja luistelun välillä ja ovat valintaansa tyytyväisiä. Muutosvastarintaisia puheita ei enää kuule. Nykyään jo kaksivuotiaat hiihtäjät hallitsevat sekä perinteisen että luistelun.

Mummoikäisille sopiva virtuaalihiihto tapahtui Itävallan Seefeldissä lumisessa metsässä, jollaisessa meilläkin harjoitetaan hikilautaurheilua. Ladut olivat kuin koti-Suomessa, joskin mäet vähän korkeampia ja laskut vauhdikkaampia. Niissä sai suksilleen 40 kilometrin tuntivauhdin. Siinä ei paljon kannata kaatuilla, varsinkin kun ei ole kypärää eikä minkäänlaisia toppauksia suojelemassa kroppaa. Niin että pysytelkääpä pystyssä kaikki Iivo Niskaset ja Matti Heikkiset.

Kahden viikon ankaran virtuaalihiihtämisen jälkeen mummolla on kovia vieroitusoireita. Yhtenään on tartuttava KAUKOON. Aina sama tulos, ei hiihtoa vaan pari kolme tummapukuista kravattimiestä jauhamassa niitä samoja asioita, joita jauhoivat kaksi viikkoa sitten. Eivät ole keksineet puolen kuun aikana mitään uutta.

Yksi sentään on uutta. Suomessa on keksitty, että Viro on itsenäinen maa, jonka vaaleista kannattaa tiedottaa yhtä äänekkäästi kuin ruotsalaisista. Tuntuu mukavalta, että meillä on naapuri etelässäkin.

Kaikki joukolla konmarittamaan

Mummon muinaisessa lapsuudessa ylimääräiset tavarat vietiin vinttiin siltä varalta, että syttyy sota. Näin tehtiin ainakin Saviseudun laajoilla lakeuksilla. Sodan aikana tehtiin nimittäin Antti Tuurin mukaan sotatöitä eikä aherrettu tehtaissa valmistamassa tarvikkeita. Pian alkoi olla Päätalon murteella sanottuna nuusa vähän kaikesta. Talvitakit käännettiin kahteen kertaan ja ommeltiin uusiksi, ja armeijan manttelista loihdittiin tyylikäs kävelypuku.

Nykykansa ostaa uutta ja yrittää epätoivoisesti päästä eroon vanhasta kirpputoreilla. Tämä tavaranhävitysvimma on nimeltään konmarittaminen japanilaisen Marie Kondon mukaan. Myös ihmissuhteita voi konmarittaa. Voi hankkiutua eroon ihmisistä, jotka vievät energiaa ja väsyttävät. Näin saa elämään selkeyttä ja järjestystä, kertoo google.   

Mummo kauhistuu. Kuinka moni hänen ystävistään kohta konmarittaa hänet! Sukulaiset eivät voi, kun sellainen ei ole tapa, vaikka joku olisi kuinka väsyttävä ja kenkku ihminen. Naapurit on nykyään konmaritettu alusta lähtien, eikä kerrostalon hississä juuri kannata ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Joutuu kuuntelemaan lonkkien ja polvien leikkaukset ja ihailemaan lastenlasten kuvat. Entä ne ulkomaisissa yliopistoissa opiskelevat sukulaislapset! Niiden nimet tuppaavat unohtumaan ja tohtorinväitöskirjojen aiheet hämärtymään muistin lokeroissa.

Ei ole konmarittaminen minun heiniäni, mummo ajattelee. Hän antaa vanhojen talvisaappaitten olla porstuan komerossa ja kymmenen litran kattilan kaapin perällä, vaikka sitä ei ole tarvittu kahteenkymmeneen vuoteen. Ja ne ystävät ja tuttavat. Ne pysykööt tämän konmaritusvimman ulkopuolella, jolleivät itse konmarita häntä ulos piiristään. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Mitä sitä etukäteen suremaan.