Oppimisen olohuone

Koulut alkoivat. Nuoriso ei voi enää nukkua kahteen, vaikka yö olisi kulunut tietokoneen kanssa seurustellessa.

Mummo on kuullut, että kouluissa on nyt luokkien sijasta kaikille yhteiset oppimisen olohuoneet. Niissä puhaltavat uudet tuulet, vaikkei järjestäjä entisaikojen tapaan voikaan avata ikkunaa, vaan kone puhkuu ulos homesieni-itiöt ja inhimillisen hengitysilman.

Pulpettirivit ovat viime vuosisataa. Nyt istutaan tai maataan jumppapalloilla. Koululaisia uhkaava ylipaino saa kyytiä, kun epämukavassa asennossa on pakko liikuttaa keskikroppaa. Pöytiä ei tarvita, tabletti pysyy mukavasti polvilla. Ennen pojat kaiversivat pulpetin kanteen nimikirjaimensa tai kirkkoveneen ja kastoivat mustepulloon edessä istuvan tytön letinpään, jos sattuivat tykkäämään tytöstä. Kuinka nykypoika ilman mustepulloa näyttää tykkäämisensä?

Koululaiset eivät kuulemma enää ole tyttöjä ja poikia vaan oppilaita. Vessoja ei ole erikseen tytöille ja pojille vaan sukupuolierottelemattomasti kaikille. Kässät ja liikat ovat samat molemmille. Todella vanhaa aikaa on se, että yksi opettaa ja muut kuuntelevat. Ennen se yksi oli opiskellut asiat ja välitti ne toisille.

Suomalaisen koulun menestyksen salaisuus ovat hyvät opettajat. Nyt tehtävä on siirretty virtuaalivehkeille, jotka eivät kuitenkaan silitä päätä, kun lapsella on fyysinen tai henkinen pipi.

Alalle riittää pyrkijöitä. Tosiasiassa heitä vielä tarvitaan kasvattamaan kansalaisia, jotka rakentavat niin maata kuin omaa elämäänsä eivätkä heti kättelyssä syrjäydy.  Mummo toivottaa oppimisen iloa tasapuolisesti kaikille.

   

                      Mummojen päiväunet

Seurahuoneen  näyttämöllä esitetään runon ruhtinaan näytöskappaletta,  ah kuinka teatraalisesti. Sitten mennään kristallikruunun alla franseesia ja katrillia. Frakin liepeet heilahtelevat, naisten hameissa on rimssuja ja rusetteja, ja dekolteet ovat anteliaat. Porvoon sosieteetti on paikalla, mitä nyt Fredrika Runeberg on huonokuuloisena jäänyt kotiin parsimaan sukkia ja paikkaamaan poikien housunpersuksia.

Neiti Emilie vapisee mielenkuohusta ja pyörtyilee onnesta, kun setä Runeberg ottaa kädestä ja katsoo syvälle silmiin kuin Koskelan Akseli Elinaa. Linnamäen hiekkateillä kuiskaillaan puolin ja toisin helliä rakkauden sanoja.  Mennäänkö lemmenleikissä pitemmälle, sitä ei tiedä edes Teemu Keskisarja.  Runoilija ottaa käteen sulkakynän ja kirjoittaa kuolemattoman rakkausrunon, jota nykypäivän sopraanot esittävät laulukilpailuitten pakollisena numerona.

Kun sulkakynä kuivataan, Fredrika kysyy, kuinka monta syltä koivuhalkoja talossa kului viime vuonna. Taivaita hipova autuus vaihtuu arjeksi, mutta pian taas pukkaa runoa ja rakkauskirjettä.  Emilie saa kirjenipun päänsä alle arkkuun, sillä niin ihanien lemmenviestien päällä sopii odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamua. Romantiikkaa siis piisaa, ja huumorissakin löytyy, kun pannaan Ulla Möllersvärdin höppänät veljet asialle.

Ajatelkaa, näin autuaallisia hetkiä saavat kokea kaikki, jotka viettävät päiväsydämen vanhan kotimaisen elokuvan parissa.  Väliin on heinäkasaromantiikkaa, väliin helsinkiläistä herrasväkikuhertelua, ja usein ajellaan hevospelillä vanhaa Porvoota. Ansa Ikosen silmien säteily valaisee arjen harmauden ja saa Tauno Palon kosimaan. Voiko mummokansa ihanammin päivän enää viettää!