Veteraanituvan viimeinen tilaisuus 18.7. 2018
Mies on vielä nuori, vaikka on jo vaimo ja lapsiakin. Elämä
on rikkaana edessä. Eletään 30-luvun lopun onnekkaita vuosia.
Äkkiä onnellisuus loppuu. Vihollisen pommikoneet lentävät
Suomen kaupunkien ylle ja pudottavat tappavan lastinsa. Sotajoukot marssivat
itsenäisen Suomen maaperälle. Tykit avaavat tulen ilman sodanjulistusta.
Suomi on sodassa. Myös tämä mies lähtee puolustamaan maata.
Sitä puolustustaistelua hän ei kauan ehdi käydä. Jo ennen joulua hän makaa
tykkitulen tekemän kuopan pohjalla ja katsoo kuopan reunalla kohoavaa mäntyä.
Kaatuuko se päälle vai kestää? Kauanko minä itse kestän?
Mies on sitkeätä lajia ja kestää. Pääsee JSP:lle, sieltä
kuorma-auton lavalle ja muutaman päivän kuluttua sotasairaalaan. Siinä
vaiheessa kranaatinsirpaleet ovat tehneet jalassa niin paljon tuhoa, että
kuolio on väistämätön. Sen voittaa vain, jos uhraa koko jalan.
Mies menettää jalkansa. Onni että vain sen. Onni, etteivät
lapset menettäneet isäänsä niin kuin moni muu suomalaislapsi. Isänmaa menetti
hameenhelmansa ja toisen käsivartensa, Karjalan kansa kotinsa. Kaikki joutuivat
aloittamaan uudenlaisen elämän, kaikilla sama tunne kuin raajansa menettäneellä
sotainvalidilla. Sama haamusärky jokaisella, sama ikuinen kipu.
Suomalaiset kestivät sen kivun ja jaksoivat nostaa maan
uuteen kukoistukseen. Sotainvalidit pitivät huolen toisistaan myös niinä
aikoina, jolloin heidän panostaan isänmaan hyväksi ei arvostettu. Kohtalotoverien
yhteisö antoi voimaa.
Nyt on viimeinenkin heistä saanut levon, eikä tätä tupaa
enää tarvita. Toivottavasti ei koskaan. Että Suomi saisi elää rauhassa tässä
maassa, jonka itsenäisyyden he lunastivat.
Maijaliisa Dieckmann
Puujalkamiehen tytär