80 vuotta sitten

Porvoo on kirjallinen kaupunki, kun täällä muinoin asusteli Runeberg niminen kirjailija. Tarina kertoo, että rauhantahtoinen itänaapurimme pommitti Porvoota rajusti joulun tienoilla 1939, koska täällä asui sotakiihkoilija Runeberg. Hänet täytyi saada hengiltä, ettei toista kertaa pääsisi kiihottamaan kansaa tappelemaan naapuria vastaan.

Joku silloin mukana ollut tietäisi asiat paremmin, ja mummo toivoo hartaasti, että saisi enemmän tietoa niistä päivistä. Kävi nimittäin niin, että mummon isä oli Viipurista käydyissä syksyn -39 rajuissa taisteluissa saanut annoksen kranaatinsirpaleita eri puolille kroppaa, erityisesti oikeaan jalkaan. Mies siis ensin kranaattikuopasta JSP:n pulkkaan, siitä hevoskyytiin ja lopuksi kuorma-auton lavalle matkaamaan rintamalta kohti Porvoossa sijaitsevaa sotasairaalaa.

Sairaala on sama, jonka kaupunki kohta purkaa. Purkakoon, kun kerran talo on tullut elinkaarensa päähän. Voipi olla homeessakin. Tuomiokirkkoa eivät sentään pura, vaikka sehän vasta vanha on!

Moni maansa puolesta taistellut pääsi vammautuneena Porvooseen asti ja sai haavoihinsa ja kipuihinsa hoitoa. Lievittäjänä taisi siihen aikaan olla morfiini. Kun haavoittuneet oli jotenkuten kursittu kokoon ja paikattu, he palasivat särkyineen ja sielunvammoineen kotiin, jossa heräilivät öisin omaan kauhunhuutoonsa. Piironginlaatikosta kaivettiin Pervitin-nimistä särkypulveria lievittämään särkyä sormissa ja varpaissa, jotka oli kuolion merkkejä osoittaneina amputoitu Porvoon sairaalan leikkaussalissa.

Elämä 80 vuotta sitten jatkui. Sotakin loppui sillä erää yhtä äkkinäisesti kuin oli alkanut. Suomen kestävyyden kantilta ei hetkeäkään liian aikaisin.

                                                                               Maijaliisa Dieckmann

                                                                               Sota-ajan lapsi                                

                                        Miesten viikko

Televisio-ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa kaksi miestä tanssi keskenään niin kauniisti, että mummo ihastui niin tanssijoihin kuin koko miehisen tanssin ajatukseen. Kai siinä oli ripaus homoerotiikkaa mausteena.

Vaan ovat ne pojat ennenkin osanneet tanssia. Piirileikkilaulussakin lauletaan ”Taas on pojat yksin, sun pralialilei, sun pralialilei.” Tanssia pitemmälle ei niinä aikoina sopinut mennä, sillä suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa oli kielletty laissa jo vanhantestamentin aikoina. Suomenkin historiassa sinne päin kallistuvia on jopa tuomittu kuolemaan.

Vuodessa on 52 viikkoa. Niistä 51 on naisten, sillä naisethan tämän maan arkea pyörittävät. Meneillään oleva on miesten viikko, eikä ihan syyttä. Naiset päättivät kerran, että nyt akkaväen sortaminen saa loppua. Tästä alkaen he eivät enää elä hellan ja nyrkin välissä. Kokeilkoot nyt miehet sitä samaa. Pian enin osa ainakin ns. sivistyneen maailman miehistä menetti vuosituhantisen mahtinsa. Nykyään naiset päättävät perheen asioista, rahan käytöstä, lomien vietosta ja muusta, ja mies vastaa kiltisti: ”Kyllä, rakkaani.”

Hyvä siis, että yksi viikko on omistettu miehille. Sen päätteeksi vietetään isäinpäivää, jolloin isät saavat koulussa tai päikkärissä tehdyn kortin, lahjaksi sukat tai kalsarit ja ilon viedä perheen ravintolaan syömään. Jos oikein suurpiirteisiä ollaan, isä pääsee katsomaan lätkämatsia. Kapakkaan ei missään nimessä, niin pitkälle ei miesten vapautus ole vielä edennyt.   

                                     Synttärijuhlat uruille

Gammelbackan seurakuntakeskuksen nimi on ruotsiksi Mariagården. Se kuulostaa mummon korvissa tyylikkäältä. Tyylikäs on rakennuskin. Ympärillä loistivat seurakuntakeskuksen urkujen 40-vuotisjuhlan kunniaksi syksyn kullankeltaiset puut kuin soihdut.

Neljäkymmentä vuotta sitten Porvoon seurakuntien yhteinen rahapussi käännettiin nurin, ja viimeinenkin ropo ravistettiin uhrattavaksi musiikin alttarille. Näin Gammelbackaan saatiin uuden kirkon arvoiset urut. Niiden toimittamisessa oli isona apuna Askolan verraton urkujen harrastaja Reino Halonen.

Ja soitettu niitä on! Mummokin on kuullut niiden pilleistä lähtevän monenlaista musiikkia jouluvirrestä alkaen, ja hyvin ovat pelit kestäneet taitajien hyppysissä ja myös jaloissa. Urkujen soittamiseen eivät Bachinkaan aikana riittäneet kädet, vaan jalat otettiin avuksi. Juhlakonsertissa kanttorit todistivat, että Porvoossa elää yhä soittotaito.

Muinaisessa nuoruudessaan mummo ihaili naapuripitäjän lahjakasta poikaa, joka kantoi nimeä Hannu Taanila. Kerran hän vanhan tuttavuuden nimessä laittautui kuuntelemaan Hannun kirjallista tilaisuutta Turun Konserttitaloon, jossa myös urut olivat äänessä. Hän kutsui ajan ehdottoman superjulkkiksen Naantaliin kirjallisuuspiirinsä vieraaksi. Poika tuli, kertoi ikimuistettavan hauskasti kirjoista ja rapsutti samalla paidan ja housunkauluksen välistä muodikkaasti pilkottavaa mahaansa. Se nauratti keski-iän ylittäneitä kirjallisuuspiiriläisiä.

Lopuksi mummo kiitti vierasta sekä siitä illasta että parin viikon takaisesta Turun kirjallisesta tilaisuudesta. ”Kuka se urkujensoittaja oli?” hän kysyi. ”Mitäs luulet?” tokaisi kirjailijavieras ja sanoi olevansa kanttorina Paraisilla. Pian tämä monilahjakkuus nähdään Porvoossakin. Rapsuttaako tuo enää mahaansa?   

                                         Radiosta kuulee uutisia

Mummo touhuaa mielellään keittiössä ja kuuntelee radiota. Näin pysyy kärryillä maailman menosta. Joskus uutiset ovat kamalia mutta tapahtuvat onneksi jossakin kaukana. Se on mummojen onni, sillä he kantavat vastuuta jälkeläisistään, joista enin osa asuu tässä maassa. Pysykööt siis onnettomuudet kaukana meistä, he toivovat.

 Kun ennen tapahtui jotakin oikein mojovaa, tehtiin arkkiveisu. Arkkeja myytiin markkinoilla, ja niiden veisuja laulettiin iltapuhteina pirteissä yhdellä ja samalla yksitoikkoisella nuotilla. Myös pappi julisti maailman merkillisyydet saarnatuolista, joten kyllä kansa ennen Vennamoakin tiesi.

Titanicin uppoaminenkin julkistettiin suomalaisille arkkiveisuna. Kun kaupunkiretken tehnyt perheenpää toi kotiin paperiarkin, jolle tuorein veisu oli printattu, eläydyttiin uutistapahtumaan laulaen. Sanat opittiin ulkoa vaikka kaurapellon pientareella laulettaviksi, ja ne säilyivät päänupissa hamaan vanhuuteen. Isoisät osasivat laulaa lapsenlapsille, kuinka suomipoika sotaretkellä ihmetteli Konstantinopolin portin päällä irvistelevän Turkin sulttaanin kuvaa. Omista sodistaan eivät juuri laulaneet.  

Mutta nykyaikaan. Tieto rekan perävaunuun menehtyneistä levisi maailmaan diginopeudella ilman arkkiveisua. Tapahtuma kosketti suomalaisia. Myös täältä on lähdetty etsimään vauraampaa elämää muualta, ja myös silloin ovat lobbarit tarjonneet apua ja repineet siitä rajun hinnan. Vielä tänäkin päivänä lähtijät maksavat päästäkseen maahan, jossa on tarjolla turva ja elanto. Rahat saatuaan auttajat häipyvät kuin suolistokaasupäästö Saharaan. Uudessa maassa pannaan pystyyn uusi elämä tai kuollaan kurjuuteen. Ei sentään rekan perävaunussa.