perjantai 31. toukokuuta 2019



                                    Kaikenvärisiä lakkeja

Keväällä juhlitaan. Tehdään voileipäkakkuja ja ostetaan monopolikaupasta tai Tallinnan laivalta sampankaljaa niiden kunniaksi, jotka saavat koulunsa päätökseen. Onnea kaikille heille ja tervetuloa aikuisten maailmaan, joka ei aina ole kovin ruusuinen.
Monet eivät tiedä mitä kesälaitumilla tekisivät. Elämässä ei ole mitään rotia, jos ei ole muuta tekemistä kuin istua aamuöihin tietokoneen ääressä tutustumassa sen pohjattomaan tarjontaan ja koukuttaviin peleihin.
Mummot ja vaarit vihjailevat kenkkumaisesti, että he kyllä tiesivät mitä tehdä kesällä. Heidän elämäänsä määräävä kesäduuniblues oli sävelletty jo syntymässä. Perunan istutuksesta päästyä kuokkimaan puutarhaa ja harventamaan sokerijuurikasta niin vikkelästi, ettei selkää ehtinyt siinä välissä oikaista. Sitä rataa hamaan perunannostoon, jonka jälkeen pääsi kouluun huilaamaan. Nyt saa sitten kehuskella nuoremmille, kuinka ennen tehtiin töitä eikä velttoiltu kännykkä kourassa. Nuorempi väki funteeraa, että taas se noita horisee, vaikka ne jutut on kuultu jo kymmenen kertaa.
Nykynuori ei pistä heinää seipäälle eikä tiedä minkä näköisestä tuutista tulee sokeri aamumuroihin. Heillä on kesälomaa varten varma resepti: Saa kerrankin pelata digivehkeitten kanssa ilman aikarajoitusta. Oikein addiktoituneet kuluttavat tietokoneen ääressä housuntakamuksiaan aamuun asti. Kun koittaa uusi aamu, niin kalpeina kuin haamu Kalle Tappisen tarinassa he horjuvat sänkyyn.
Moni jälkikasvustaan huolehtiva yrittää hommata lapsilleen kesätekemistä. Nyt siis järkevää puuhaa kaikille, vaatii mummo, joka tästä itsekin kirmaa kesälaitumille.

maanantai 20. toukokuuta 2019


                   Unohtuneita juhlapäiviä

Helatorstai on pyhäpäivä melkein keskellä viikkoa. Kristillisessä perinteessä se on Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä. Kuinka se oikein tapahtui, sitä ei maallistunut tavis käsitä. Mutta mukava sitä kumminkin on viettää vapaapäivänä, kun on kevät ja luonto kukoistaa.
Keväällä juhlitaan. Juuri äsken vietettiin kaatuneitten muistopäivää, ja televisio näytti Saulin selkäpuolen, kun perinteen mukaisesti laskettiin seppele sankarivainajien muistomerkille. Vielä on joukossamme niitä, joilta sota vei isän tai veljen, ja näiden itkettämiseksi televisio lähettää aina näihin aikoihin Suomen kansan vaikeimmista hetkistä kertovia elokuvia. Hyvä että lähettää, ettemme unohtaisi.
Mummo muistaa seisoneensa  pikkulottana sankarihautajaisten kunniakujassa kotipitäjänsä hautausmaalla. Harmaassa lottapuvussa oli irrotettava valkoinen kaulus ja hihansuut, ja ne oli muistettava pestä ja silittää ja ommella takaisin paikalleen. Yhdeksän ikäinen likka katseli hautaan kannettavia valkoisia arkkuja ja murehti  kauluksiaan.
Tänä päivänä hänestä tuntuu siltä, että hän on tässä maassa lähestulkoon ainoa, joka sodasta jotakin muistaa. Sillä ei tosin kannata kerskailla. Parempi olisi, jos muistaisi vanhat euroviisukappaleet.
Helatorstain jälkeen tulee helluntai. Jos ei ole heilaa helluntaina, ei sellaista ole koko kesänä, joten nyt kaikki sinkut liikkeelle.
Helluntaita vietetään pyhän hengen vuodattamisen juhlana. Mikä se pyhä henki oikein on, se ei ole mummolle vielä tähän päivään mennessä selvinnyt. Mutta antaas katsoa, ehkä se tulevana helluntaina selviää.  


                       Jokapäiväinen leipä

Mummo luki, että Suomessa lapsiperheet ovat köyhiä. Ajatella, tässä maailman onnellisimmassa maassa on köyhyyttä!  Köyhiä ovat nimenomaan ne, joille on siunaantunut lapsia. Vanha kansa on aina tiennyt, että mitä enemmän syöjiä pöydän ympärillä, sitä vähemmän on tasattavaa jokaista perheenjäsentä kohti. He eivät osanneet ehkäistä tämän sortin köyhyyttä. Nyt osataan.
Lapsi tuo leivän tullessaan, sanottiin rakastuneille, jotka alkoivat yllättäen odottaa perheenlisäystä. Luonto oli vetänyt tikanpojan puuhun, joten morsian talutettiin papin eteen vatsa somasti pömpöllään. Liitolle saatiin siunaus hyvissä ajoin ennen synnytyslaitokselle lähtöä. Tuoreille vanhemmille kelpasi sängyksi natiseva heteka ja vauvalle äitiysavustuspakkauksen pahvilaatikko.
Sodanjälkeisen elämän onni kukoisti hellahuoneessa, jonka seinälle ripustettiin anopin kutoma ryijy Porin tienoilta. Ajan mittaan päästiin kaksioon, ja ryijyn rinnalle hankittiin kiertävältä kauppiaalta gobeliini, jossa peura juo lähteestä vettä. Oma käyttövesi tuli kraanasta ja meni holisten ulos johtoa pitkin. Ulkohuussi oli muisto vain.
Nyt onneen tarvitaan enemmän. On saatava kaikki mitä on naapurissakin. Köyhyyttä ei missään nimessä saa olla. Tiedetäänhän, että kun köyhyys astuu ovesta sisään, rakkaus hyppää ikkunasta ulos.
Kristikansa rukoilee: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”  Martti Luther selitti, mitä kaikkea siihen kuuluu. Tällä hetkellä Lutherin vähimmäisvaatimuksiin on ehdottomasti lisättävä toimivat nettiyhteydet ja älypuhelin jokaiselle perheenjäsenelle. Myös etelänmatka kerran vuodessa täyttää jokapäiväisen leivän kriteerit.


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019


                             Mummolla on matkalaukku Berliinissä

Pääsiäinen on ihan kohta, ja mämminsä itse valmistavilla on jo ruisjauhoista ja maltaista keitetty puuro ulkona oven pielessä imeltymässä. Pian siitä paistuu uunissa semmoinen herkku, että kerman ja sokerin kanssa nautittuna vie kielen mennessään, samoin kaikki laihdutuspäätökset. Mutta oikea mämmin ystävä ei  laske kaloreita.
Pääsiäistä odotellessaan mummo matkusti Berliiniin tervehtimään siellä opiskelevaa sukulaistyttöä. Hyvin se siellä pärjää, kun on nykynuorten tapaan tottunut reissaamaan maailmalla ja syömään muutakin kuin perunamuusia ja läskisoosia.
Sodanjälkeisistä raunioista noussut kaupunki tihkuu eurooppalaista sivistystä, kansainvälisyyttä ja berliiniläistä elämännälkää. Ennen sotia se tihkui myös syntiä sen moninaisissa muodoissa. Sunnuntaiaamun auringonpaisteessa hikoili mummon lisäksi muitakin suomalaisia, sillä meneillään oli Berliinin maraton.  
Keski-Euroopassa jo pukkasi kevättä. Puihin puhkesivat lehdet, ja päivänpaiste lämmitti muurinpätkään kuvattuja rakastavaisia, toisiaan hartaasti pussaavaa Breshneviä ja Honeckeria, Berliinin suosituinta nähtävyyttä. Pikkujuttuja sen rinnalla valtiopäivätalot, Brandenburgin portit ja pesukoneeksi ristitty hallintopalatsi.
Jokaisen turistin on nähtävä idän puolelta länteen pakoa yrittäneitten muistotaulut ja kummasteltava niiden ääressä vallanpitäjien järjettömyyttä. Monen talon oven edestä valui kullanvärinen verivana kohti katuojaa muistuttaen vuosien takaisista murhenäytelmistä. Kylmä sota oli vetänyt rajan samaa kieltä puhuvien ihmisten väliin. Idästä ei juuri päässyt länteen, mutta ainahan ihminen yrittää. Torneissa päivystävillä rajavartijoilla oli aina kovat piipussa, eikä urhoollinen DDR-sotilas epäröinyt ampua.
Joen länsirannalta lähti niinä aikoina lapsiryhmä souturetkelle. Vene kaatui, ja lapsia joutui rajaviivan itäpuolelle. Rajasotilaat avasivat tulen. Kahakan lopullinen saldo oli murheellinen, mutta syntyipä aineistoa elokuviin ja kirjoihin. Nämä lapset eivät olleet sen vihanpidon ainoa uhri.
Muistokirkko, Gedächtniskirche, on rakennettu rauhan tyyssijaksi. Sen sinisessä hämärässä voi muistella läntisen Euroopan viimeisten sotien uhreja ja ajatella kiitollisena, että rauhan aikaa on kestänyt melkein 74 vuotta. Ehkä ihmiskunta on oppinut jotain.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019


                       Nykyajan Riikka ja Topi

Suviheinä ja Jarska elävät nykynuorenparin elämää. Siihen ei kuulu politiikka. Sählätkööt päättäjät mitä sähläävät, huonosti kaikki kumminkin menee.
Sitten Jarska saa herätyksen. ”Mitä jos mentäis äänestämään?” Suviheinän mielestä ajatus on järjetön. Hän on äänestänyt vain kerran elämässään ja silloinkin tyhjää. Kouluaikana oli valittu toimikunta, jonka mielipidettä kunnan päättäjien mukamas piti kuulla. Ehdokkaat toimikuntaan olivat koulun kamalimpia suunsoittajia, joita hän ei olisi kannattanut edes vessansiivoojan virkaan. Jotkut olivat äänestäneet ihan kunnolla, toiset piirtäneet äänestyslippuun rumia kuvia, ja hän oli jättänyt numeron paikan tyhjäksi. Niin että sen verran hänellä on kokemusta päättäjänä olemisesta.
Nyt on kumminkin pakko edes syrjäsilmällä hiukan tunnustella tilannetta. Kumpikin lukee hutaisemalla, mitä ehdokkaat itsestään kirjoittavat. Vastuuntuntoista ja taitavaa porukkaa väittävät olevansa. Ajatella, että heidän pienessä kotikaupungissaan on heidän tietämättään asunut noin pystyvää sakkia! Olisi luullut, että moisen aivokapasiteetin kanssa olisi jo tähän mennessä pantu kaikki asiat järjestykseen, nuo samat kun oli jo edellisvaaleissa valittu päättäjiksi.
Suviheinä pohtii, kantaako kukaan ehdokkaista huolta maailman merien saastumisesta. Jäätiköt kumminkin ovat mennyttä kalua. Jarska puolestaan pelkää, ettei kravattikaulaisista keski-ikäisistä herroista ole pitämään yllä jäähalleja ja nurmikenttiä.
He ottavat riskin. Vetäisevät lippuun numeron. Tuntevat olevansa kuin Riikka ja Topi, kun punainen viiva on vedetty. Ehkä maailma muuttuu kertaheitolla  oikeudenmukaiseksi.  


                             Päästöjen puolittaminen

Suviheinä ja hänen avopuolisonsa Jarska ovat moderneja ihmisiä. He konmarittavat, kierrättävät ja tarkkailevat hiilijalanjälkeään. Suviheinän mielestä Jarskan ei sovi iltaisin juoda vakituista ykköskaljaansa, sillä kalja vaeltaa joutuisasti ihmisen läpi niin että yhtenään on hypättävä vessassa. Ajatelkaa sitä vesiin päätyvän pissan ja siinä piileksivien haitallisten aineitten määrää!
Jarskan mielestä avopuolison käyttämät kosmeettiset aineet kynsilakasta alkaen tuottavat vesistöihin tonneittain mikromuovijätettä. He parantavat tapansa. Jarska juo kaljan vain joka toinen ilta ja Suviheinä lakkaa vain vasemman jalan varpaankynnet.  Maailman saastuminen siis puolittuu heidän kohdaltaan. Jos kaikki maailman ihmiset puolittaisivat heidän laillaan päästönsä, pohjoisen Jäämeren uljaat jäävuoret pelastuisivat ja jääkarhut saisivat edelleen tallustella jäätiköillä.
Suviheinä ja Jarska ovat vastuuntuntoisia myös vanhempina. He opettavat ja saarnaavat, kuinka kamalasti jokainen ihminen jo pelkällä hengityksellään saastuttaa ilmakehää. Puhumattakaan lehmistä, jotka päästelevät häpeilemättä suolistokaasunsa maailman haisteltavaksi. He eivät kuitenkaan opeta Jiri-Aleksia olemaan hengittämättä mutta lastaavat pojan harteille ilmaston lämpenemisen taakan samalla lailla kuin ennen ahdistettiin lapset synnin taakalla. Mummokaan ei lapsena tiennyt mitä syntiä katuisi, mutta kaduttava kumminkin oli.
Jiri-Aleksin ei siis sovi elää onnellista pojan lapsuutta vaan hänen on kannettava jo ennen kouluikää maailman tuhoutumisen syntiä harteillaan. Näin on nykyaika päässyt siihen mihin edellisten vuosisatojen Lutheruksen nimeen vannova kasvatus. Maailma muuttuu mutta syyllistäminen pysyy.  




Elämä on tätäpäivää


Mummo elää tätäpäivää. Hän pysyy kärryillä ajan trendeistä, kun kutsuu aina silloin tällöin alakerran nuorenparin pienelle iltapalalle. Suviheinän ja Jarskan  elämä on niin tätäpäivää että. Heidän parisuhteessaan kummallakin on omaa tilaa. Jääkaapissa viihtyvät sovussa Suviheinän härkäpapusapuskat ja Jarskan hankkima punainen liha.
Suurpiirteisinä tätäpäivää-ihmisinä he suovat toisilleen erilaisuuden. Lapsia he eivät aio hommata. Kuinkas nyt tällaiseen maailmaan! Ystävien kanssa on mukava keskustella punaviinilasin ääressä maailman saastumisen ehkäisytoimista, joita ajatellessa Suviheinä saa ihania kiksejä. Jarskan maailma on joukkuepelipainotteista, niin suorittajana  kuin kannustajana. Suviheinän harrastukset liittyvät astangajoogaan ja pilatekseen.
Äkkiä Suviheinä huomaa olevansa raskaana. Kun näin kävi, niin kierrätysvaatteita hankkimaan. Kaapit täyttyvät ystävien antamilla potkuhousuilla ja nutuilla, ja eteisessä odottavat kierrätyslastenvaunut.
Vauva syntyy. Sen ympärillä hössötetään, sillä se on kaikkien aikojen ennätysbeibi. Parisuhde on nyt  lapsiperhe, ja perheen on järjestettävä ristiäiset tai vahintäänkin nimenantojuhla.  Näytettävä vauvaa isovanhemmille, serkuille ja kummeille, vaikka senkaltainen hössötys ja höösäys on vastoin tätäpäivää-periaatteita.  Ihan uusina hankittuja nuttuja ja potkuhousuja tulee niin paljon, että niillä vaatettaisi hyvin yhden meitä itäisemmän maan lastenkodin.
Jarskan tehtävä on vaihtaa vaippoja ja keittää vihreätä teetä vauvaa katsomaan piipahtaville. Suviheinän velvollisuus on imettää ja voimistella vatsalihakset timmiin kuntoon. Kumpikin muussaa perunaa ja porkkanoita pienelle Jiri-Aleksille, sillä keinotekoisia valmismössöjä ei tälle lapselle syötetä. Elämä on todellista tätäpäivää.