perjantai 29. joulukuuta 2017

                 Koiran elämää

Olen rotukoira, jaloa rotua, sirutettu, rokotettu, manikyroitu, pedikyroitu, madotettu, hammashoidettu, varustettu syntymätodistuksin, trimmattu, föönattu, kaunis ja ulkomaalaistaustainen. En ole sukua niille, jotka ennen vahtivat taloa roistoilta ja pedoilta ja nukkuivat koirankopissa. Joutuivat vielä metsällekin ja hakemaan ammuttuja sorsia kylmästä rantavedestä.
En siis elä koiranelämää. Asun talossa. Minulla on palvelusväkeä, joka pitää huolen hyvinvoinnistani. Ulkoilutan heitä säännöllisesti, sillä heillä on taipumus lihomiseen ja hengästymiseen. Juosta lirputan nuorekkaan kevyesti pidellen heitä hihnan päässä. Jätöksenikin korjaavat mustaan muovipussiin. Joskus vapautan heidät nuuskimaan lenkkipolun mielenkiintoisia hajuja. Eivät ymmärrä haistella. Ovat etääntyneet luonnollisesta elämänmuodosta.
Ruokapuoleni on vähän yksitoikkoinen, keinotekoisilta maistuvia raksuja. En kumminkaan valita, sillä kuivakkaissa papanoissa on kuulemma vitamiineja ja hivenaineita. Emäntä paloittelee niiden päälle makkaraa ikään kuin houkutukseksi ja toivoo että syön papanat sovinnolla sieltä alta.
Jos sairastun, pääsen lääkäriin helpommin kuin palvelusväkeni. Tästä kaikesta huolenpidosta palkitsen väkeni runsaasti. Toivotan kotiin saapuvat tervetulleiksi haukkumalla hillittömästi ja heiluttamalla häntääni. Asetun rapsutettavaksi, sillä sellaista ihmiset kaipaavat, kosketusta luontoon, jota minä edustan.
 Jos ja kun tulen vanhaksi enkä enää jaksa juosta kunniakierrosta talon ympäri, minun loppuani surraan. Pääsen väkeäni helpommin koirien taivaaseen, toisin kuin isäntäväkeni, jotka joutuvat kitumaan syöpiensä kourissa. Minä saan suklaata, halauksen ja armeliaan piikin. Hyvästi ihana koiran elämä, tervetuloa koirien taivas!


                                       Loppiaisen tarina

Kaikki loppuu aikanaan, myös joulu. Ennen se loppui loppiaiseen tai Nuutin-päivään, nykyään alennusmyynteihin, jotka alkavat viimeistään tapanista. Nuutin-päivän tienoilla remelsivät ennen nuuttipukit, ja Pukkilan Kanteleella niitä vilahtelee vieläkin. Mummonkin oli nuoruudessaan pukeuduttava rätteihin ja lumppuihin ja mentävä naapuritaloihin norkoamaan, tulisiko rinkilöitä ja piparkakkuja. Varttuneemmat  odottivat viinaryyppyä.
Nuuttipukkien historiallisena taustana ovat itämaan tietäjät, kolme viisasta miestä, jotka tulivat kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat hermostuttamaan Herodesta. Siitäpä seurasi ikävä tapahtumasarja eli Beetlehemin lastenmurha. Jeesusta eivät saaneet hengiltä vielä silloin.
Kolmen tietäjän seikkailuista on Suomen kansa repinyt viihdykettä vuosisatojen ajan Tiernapoika-perinteen muodossa. Knihti ilmoittaa, että tehtävä on suoritettu, poikalapset tapettu ja heitetty virtaan. ”Hoo”, sanoo Herodes, ”koska olet ollut rohkea ja silitellyt minun kultaista kruunuani, tahdon palkita sinut kullalla ja hopialla ja antaa sinulle verisen ristin rintaasi.” Köyhät laulajapojat saivat lantin ja Mänkki tähteensä kynttilänpätkän, ja oli aika laulaa: ”Kiitos olkohon, kiitos olkohon teidän lahjainne edestä. Teidän lahjanne pitää oleman julki Jumalan edessä.”

Viimeksi toivotettiin hyvää joulua. Maakuntia kiertävät teinipojat saivat kansan karttuisasta kädestä muutaman lantin ja leipää, että jaksoivat taas opiskella ja pääsivät vihdoin papiksi. Mutta yksi asia mummoa kovin kummastuttaa. Kuinka Joosefin perhe pysyi ainaisesti köyhänä, vaikka sai kolmen kuninkaan lahjana kultaa, suitsuketta ja mirhaa? Siinä ihmettä kerrakseen.  

torstai 28. joulukuuta 2017

                 Kamala Sylvesterin-päivä

Eino Leino kirjoitti kauniita runoja, ja niitä mummon oli kouluaikoina luettava ulkoa. Se kuului sen ajan velvollisuuksiin. ”Syntyi lapsi syksyllä. Tuulet niin vinhasti vinkui. Tuult´ oli koko elämä. Nähnyt ei kesää, ei kevättä. Eli vain syksystä jouluun.” Ai että se pisti murehtimaan Aleksin puolesta. Niin nerokas, niin sairas, niin onneton. Ei edes Charlotta Lönnqvistiä lohduttamassa ja tekemässä voitaleipää. 
Leino antoi Kivelle runoilijan vapauksin elinaikaa vain 2 kuukautta 21 päivää. Sitä mummo laski ihan sormillaan silloin muinoin, kun ei vielä ymmärtänyt runouden perusolemusta eli sitä että kaikki totuudet ovat vain kuvaannollisia. Todellisuudessa Kivi eli sentään 38 vuotta 2 kuukautta 21 päivää, niin että ehti kirjoittaa koko komean tuotantonsa Ahlqvistin kiusaksi.
Mutta se Sylvesterin päivä 1872. Aleksis parka virui kuumehoureissaan neljästi[FD1] [FD2]  kärsityn lavantaudin ja mielisairauden murtamana uudenvuoden aaton iltaa veljensä peräkamarissa, ja veljen vaimo komensi lapset katsomaan, vieläkö setä on hengissä. Setä tiuskaisi, että minä elän, ja samma på svenska. Kuoli myöhemmin kuin Kirsi Kunnaksen Piipoo.
Uudenvuodenaatto ei enää ole runoilijalle kamala, kun on Sote, terkkari ja palveluseteli yksityispuolelle. Jos ei saa apurahaa niin toimeentulotukea ja paikan leipäjonossa. Sylvesterin-päivä ilotulituksineen on siis tällä vuosisadalla kärsimystä vain koirille. Ne olisivat toivoneet silmälääkärien kanssa tinanvalamisen kiellon sijasta ilotulituskieltoa. Mutta kukapa koiria kuuntelisi.


tiistai 19. joulukuuta 2017

                 Nyt on lapset työssä kaikki

Nyt on lapset työssä kaikki. Astioita pesee Maikki.
Kerttu kirnuaapi voita. Kalle kuorii perunoita.
Pekka paikkaa rukkasia. Katri kastaa kukkasia.
 Paavo kantaa pesäpuita. Liisa toimii töitä muita.
Vappu pyyhkii vauvan nenää. Vauva tekee täyttä tenää.
Pirkko pyörii kaikkein tiellä. Kyll´  on touhua nyt siellä.

Herttainen idylli sotia edeltäneeltä ajalta. Todellisuus on toinen. Isä palaa lauantai-iltana savotasta ja on yhtä uupunut kuin hevosensa. Ottaa lapset polvelle, ehkä eukonkin. Syö oman maan perunoita, oman sian läskistä käristettyä soosia, joka pistää närästämään. Ottaa kaapista suutaa, joka on pahaa mutta auttaa.
Jäsenet lämpiävät saunassa. Ylle puhdas flanellipaita ja sänkyyn. Vaimoa itkettää hellyys, miehen pihkan tuoksu ja pelko että tulee taas raskaaksi. Tuleekin, totta kai.
Nykyajan yh-äidillä on äitiysavustuspakkaus, neuvolaopit, lapsilisä, tuttelit, piltit, vaipat, asuntotuki ja 11 kuukauden äitiysloma. Lapsen isäkin maksaa, kun se otetaan suoraan tilistä. Vapaata joka toinen viikonloppu, kun isä hoitaa lapsen tohelon äitinsä kanssa ja syöttää sille karkkia, pilaa makutottumukset. Sinä viikonloppuna pääsee siiderille likkaporukassa. Ties vaikka löytäisi uuden. Kyllä tämä elämä tästä, kun se lapsikin on niin söde.

Kuinka selviää Afrikan äiti? Entä tyttö, jonka eno raiskaa, kun siitä paranee aids? Se nähdään tänään, kun Cafe Rongossa vietetään kirjallista iltaa ja toivotaan tytöille koulutusta Milka-Maria Harjusen ja Helena Vennosen voimin. Jaana Lehtiön kanssa avustamme kirjallisesti.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Mummo Mutikainen ja vanhenemisen sietämätön kalleus

Mummo Mutikainen on mummoiässä. Silloin sitä ajattelee tulevaisuuttaan, ja se hirvittää. Vanheneminen on nimittäin hirveän kallista. Hienomman sortin hoitolaitoksessa palvelut on hinnoiteltu. Yöllä vessaan avustaminen maksaa 15 euroa, väittää asioista kirjan kirjoittanut Tampereen yliopiston emeritus-professori Antti Eskola. Edellisen kerran samaa väitti Minna Lindgren Ehtoolehto-kirjoissaan.  Kolme kertaa yössä vessaan tekee 45 euroa ja kuukaudessa 1350. Tulee siinä pissalle hintaa, jos ei koko stoori ole kaupunkilegendaa.
Kuluja tulee jo ennen kuin on edessä hoitolaitos. Tarvitaan lääkkeitä, ja ne maksavat. Ravintolisiinkin moni sijoittaa omaisuuksia, ainakin Pertti Karppinen, vai saako tuo pillerinsä ilmaiseksi?
Jos hurahtaa tilaamaan ihmepillereitä, saa postia laatikon täydeltä. Valmistaja lupaa ikuista terveyttä ja ilmaisen matkan etelään.  Mummo innostuu. Seuraa monen päivän sähläys tietokoneen ääressä. Yritys kariutuu paremman puolison epäilyihin, ettei ole ilmaisia lounaita eikä ilmaisia etelänmatkoja. Etelä jää käymättä. Vieläkin keljuttaa.
Moni hakee lääkkeensä Tallinnasta, joku Kanarialta. Niin kuin kaikessa, tässäkin asiassa eniten maksaa köyhin ja syrjäisimmässä kolkassa asuva, jolla ei ole varaa matkustaa.
Entä se loppusijoitus, joka atomivoimalaitoksissakin on se kallein. Päättäjät hokevat, että vanha haluaa asua kotona. Moni kumminkin kokee saavansa laitoksessa sekä seuraa että hoivaa. Eskolan mukaan koti on yhteiskunnallekin kalliimpi kuin laitos, ja palveluistaan laskun saava vasta joutuu maksamaan. Huonokuntoisen luo tulee kolme kertaa päivässä hoitaja sekä postin valkoisella autolla ruoka. Hoivaa kertyy päivää kohti ehkä tunti.
Muun ajan vanhus on totaalisen yksin. Rahaa palaa, sillä maksut on pisteytetty maksajan eläkkeen mukaan. Päättäjien mielestä opetusväen eläke on sen arvoinen, että rokottaa voi ronskisti. On se kumma, ettei esimerkiksi maahanmuuttajien joukosta löydy vanhanajan kotiapulaisen hommaan kelpaavia ihmisiä.
Pääsy yhteiskunnan ylläpitämään vanhainkotiin on vaikeaa, jos näyttää riskiltä ja hyväkuntoiselta. Sitä kannattaa varoa, joten nyt peilin eteen harjoittelemaan klenkkaamista. Kovan rahan laitokseen pääsee, jos jättää jälkikasvun ilman perintömökkiä ja törsää arkkurahatkin omaan hoitoonsa.
Kun tulevaisuus näyttää näin synkältä, mummo neuvoo kollegojaan elämään virkeätä henkistä elämää, liikkumaan paljon, lukemaan ja pysyttelemään niin hyväkuntoisena, ettei missään nimessä joudu hoivattavaksi ja nyljettäväksi. Siis tsemppiä, ystävät!  
Vanhainkoti on konstit osaavalle tuottava bisnes. Kansainväliset hoivakotifirmat, ne Attendot, Esperit ja muut, ovat Eskolan mukaan veroparatiisisaarilta johdettuja pääomasijoitusyhtiöitten rahasampoja, joissa vanhusten varat siirtyvät suursijoittajille. Ikätoveri, riemuitse, sillä rahasi sentään päätyvät paratiisisaarille, vaikka et itse koskaan matkustanut naapurikaupunkia kauemmas.

                                                       Maijaliisa Dieckmann 

perjantai 8. joulukuuta 2017

                      Mummo matkustaa Prahaan

Mummo kaivoi patjan alta sinne kätketyt käteisensä ja osti matkan Tsekinmaahan, joka Suomesta katsoen on etelässä. Lastenlasten sankka joukko nimittäin ylisti maata kovin. Luultavasti niitä viihdytti Prahassa jokin hevirokkibändi, siitä moinen kehuminen. Olkoon vaikka heviä, menen kumminkin, kun se on sentään ollut eurooppalaisen sivistyksen keskus, mummo ajatteli ja joutui toteamaan, että sitä se on vieläkin.
Olipa aikamoinen kaupunki! Upeita 1800-luvun rakennuksia koristeltuna tämän vuosituhannen välkkyvin ja tuikkivin jouluvaloin. Tolkuttomat määrät turisteja Kiinasta ja Japanista. Matkaoppaan mielestä niitä riittää, sillä hintataso on edullinen, eivätkä terroristit ole vielä keksineet hyökätä maahan tappomielessä. Praha on Turkua turvallisempi matkailukohde. Oluen syntymaisemissa tarjoilijat kantoivat pöytään kerralla kymmenkunta kilon painoista tuoppia. Sisällössä ei ollut valittamista.
Adventti-iltana kansa ahtautui vanhalle torille katselemaan, kuinka valtakunnan pääkuuseen sytytettiin noin miljoona kynttilää. Lämmikkeeksi kävi hot wein. Aikansa kuluksi mummo ihmetteli joka pipossa keikkuvaa pörhöistä karvatupsua. Paikalliset sytyttelivät huolettomina tupakoitaan tungoksessa, jossa elettiin kylki kyljessä ja pylly vasten pyllyä. Mummo pelkäsi tupsujen rihahtavan palamaan, mutta ei. Kuuman viinin humaltamilla oli varjelusta.

Kahviloita riitti, ja niissä muhkeita parin euron hintaisia leivoksia. Joulutorit olivat täynnään joulukrääsää, ja Kaarlen silta tuulinen mutta komea. Nähtyään kaiken sen komeuden mummon oli laittauduttava kotimatkalle. Koti-Porvoossa ei ollut joulutoria eikä leivoksia, kuumasta viinistä puhumattakaan.  

maanantai 27. marraskuuta 2017

                    Häiritsevää häirintää

Päivän puheenaihe on seksuaalinen häirintä. Mummon ikäisenä yleensä saa olla rauhassa. Ehkä tämä lohduttaa niitä, jotka juuri nyt ovat kukkeimmassa häirintäkohdeiässä. Kyllä se siitä vähenee samaa vauhtia kuin kukkeuskin. 
Seksuaalisuus on suvunjatkamista ylläpitävä voima. Rivouksien puhuminen, takapuolelle taputtelu ja ehdottelu ovat kauniin asian ikäviä kääntöpuolia, ja vahvaluontoiset tyttölapset ovat aina pitäneet niihin syyllistyviä tyhminä ja törppöinä. Aremmat ja nuoremmat eivät rohkene puolustautua ja joutuvat kärsimään.
Tuijottaminenkin häiritsee. Jonkun mielestä nainen asettaa vasiten sulonsa sihdattaviksi. Decolté on niin antelias, ettei tavara tahdo pysyä sisäpuolella, joten kärsiköön nyt tuijotuksen. Porvoon valtiopäivätanssiaisissa paikallisen kartanon venäläinen rouva pullautti toisen rintansa tanssiessa ulos, että keisari olisi innostunut. Ei tehonnut. Keisari oli hehkeän Ullan lumoissa.
Seksuaalinen väkivalta on tuttu asia valitettavan monelle naiselle. Tyhmiä, röyhkeitä ja sairasmielisiä miehiä tässä maailmassa riittää, ja siksi on tyttöjä ja nykyään kai poikiakin varotettava. Monissa maissa eivät koululaiset saa kulkea yksin koulumatkaa.
Ahdistelun kohteeksi joutunut ei juuri kerro asiasta poliisille. Yhtä vähän ilmoitetaan perheväkivallasta, sillä kummassakin tapauksessa syyllistetään myös uhri. Tekijä kumminkin voisi saada käräyttämisestä  terveellisen opetuksen.

Raiskaaminen on kamala asia, eikä kenenkään pitäisi joutua sen kohteeksi. Kuitenkin sitä pidetään sodankäyntiaseena, joka nöyryyttää vastapuolta aseita tehokkaammin. Lieneekö Ratko  Mladic syyllistynyt ylenmääräisen tappamisen ohella myös tähän ikiaikaiseen sodankäynnin alalajiin? 

lauantai 11. marraskuuta 2017


                                Martin kanssa murkinalla

On se maittavaa tämä 1500-luvun saksalainen sapuska! On lämmintä hapankaalia, rosmariinilla maustettuja juureksia, uunissa hautuneita porsaan kylkiluita ja kanankoipia ja tietenkin makkaraa, jota ilman ei Martti Luther kävisi ollenkaan ruokapöydän ääreen. Ruoan olivat valmistaneet Katharina-emännän piiat, jotka olivat juhlan kunniaksi pukeutuneet parhaimpiin esiliinoihinsa ja myssyihinsä. Tunnelma oli juuri sellainen kuin Lutherin kodissa varmaan oli – lämmin, sopuisa, kodikas ja varmasti Jumalalle otollinen. Martti itse siunasi ruoan ja osallistui vahvalla äänellään veisuuseen.
Tämä kaikki tapahtui Martin-päivän iltana Gammelbackan seurakuntakodissa. Kirkon väki oli suunnitellut, ideoinut, keksinyt, huushollannut, kattanut, keittänyt ja paistanut. Musikantit Minna Wesslundin johdolla olivat kaivaneet nuottipinoistaan esille 1500-luvun sävelmät, ja urut, nokkahuilut ja Mora-viulu soivat kuin silloin, kun Martti juuri oli naulannut teesinsä Wittenbergin kirkon oveen.
Pihalla paloivat soihdut ja jätkänkynttilät marraskuiseen pimeyteen, ja sisällä kansa kuunteli hartain mielin Lutherin ja Filip Melanchthonin väittelyä taivaaseen pääsemisen kinkkisistä kysymyksistä. Olivat kumpikin sitä mieltä, ettei sielu vilahda taivaaseen aneita ja pietarinpenninkiä maksamalla vaan ihan armosta. Pietarinkirkon rakentamiseen ja kuulemma vielä jonkun paavin velkojen maksamiseen täytyi myös Suomen köyhän kansan osallistua, vaikka oma perhe joutui kärsimään kirkollisveron kantajan mentyä nälkää.

Tämän kaiken sai kokea se Porvoon seurakuntalaisten joukko, joka oli hoksannut ilmoittautua seurakunnan järjestämään Luther-iltaan. Esitelmiä on jo kuultu, Lutherin virsiä veisattu ja muutenkin juhlistettu reformaation 500-vuotisjuhlaa, mutta omakohtainen osallistuminen antoi eniten. Täytyy ihmetellä, kuinka Luther aikoinaan rohkeni tehdä sen minkä teki. Hän asettui vastustamaan katolisen kirkon mahtia ja oppeja. Varmaan siinä oli hengenlähtökin lähellä. Maailman vääryyksien korjaamiseen tarvitaan paitsi viisautta myös rohkeutta. Niitä molempia hänellä oli. 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

   Niin tätäpäivää, niin tätäpäivää

Mummo on kuuliainen kansalainen. Hän poimii luonnosta roskan päivässä. Hän matkustaa Helsinkiin onnibussilla eikä saastuta maapalloa oman auton päästöillä.  Hänen hylkäämiään muovikasseja ei kellu siinä muovijätepuurossa, joka peittää Tyynenmeren syvänteet ja tappaa merestä kaiken elollisen. Hän ottaa rokotuksen, ettei influenssallaan tartuta itseään huonommassa hapessa olevia vanhuksia.
Saunan pesän hän virittää puitten päältä, jolloin ilmaan joutuu vähemmän pienhiukkasia. Hän korjaa koiran jätökset mutta ei sentään vieraitten koirien kasoja pururadan varrelta. Toivoo, että kerran saisi sen törkimyksen kiinni verekseltään.
Hänen sapuskansa on kotimaista lähiruokaa. Hän hörppii luomumaitoa, Afri-kahvia ja reilun kaupan teetä. Hän ei osta kiinalaisten ja intialaisten lasten ompelemia halpisvaatteita, vaikka toisaalta nekin olisivat kyllä ansainneet palkkansa eli kupillisen riisiä. Hän on siis niin tätäpäivää, niin tätäpäivää että.
Mutta ne muut. Ne heittävät luonnossa ikuisesti säilyvät karkkikääreet ulos auton ikkunasta. Ajavat autolla puolen kilometrin päähän lähikauppaan ostamaan tupakkaa. Saavat keuhkosyövän, jonka hoitoon uppoaa verovaroja. Mussuttavat karkkia, vaikka hyvin tietävät, että siitä syntyy kansantaloudehampaita hoidetaan verovaroin. Käyttävät tyyriitä terveyspalveluita mitättömien vaivojen hoitoon, kun voisivat poistaa ne järkevällä ravinnolla ja liikkumalla. Hipelöivät rättikaupassa puseroita ja tunikoita himoiten ja jos on rahaa, ostavat, vaikka kaappi pursuaa entisiäkin.
Mummo sen sijaan elää niin kuin kaiken tietävä media opettaa. Hän on vastuullinen kuluttaja. Häntä ei voi syyttää maapallon tuhoutumisesta.


Kotiseutuni oi!

Kotiseutu on kaikilla paitsi hunsvoteilla, jotka eivät ole mistään kotoisin. Jotkut elävät koko elämänsä tekotiloillaan, toiset lähtevät etsimään onneaan maailmalta. Kaipaavat ikänsä kotiseutua. Muistelevat kännipäissään lahonnutta kotiveräjää.
Jos kotiseutu elämän myrskyissä jää taakse kuin Jukka Kuoppamäellä, sinne kaivataan, vaikkei siitä muuta muisteta kuin talven tuiskutuulet. Tärkeintä että kaikki on ennallaan: pihakoivu, vinttikaivo, aittakin katto kallellaan.
Todellisuudessa kaikki siellä on muuttunut, pienentynyt ja nahistunut. Toivottoman pitkä matka kauppaan ostamaan kymmenellä pennillä siirappia on vuosikymmenten saatossa kutistunut muutamaan kymmeneen metriin, ja joki kuivunut pikku puroksi.  Himalajan korkuinen kelkkamäki on nyt vähäinen nyppylä.
Topeliuksen tarinassa poika kiipeää katolle ja ihmettelee, onko kaikki näkyvä hänen isänmaataan. Äiti vakuuttaa, että on. Että siellä asuvat ovat suomalaisia, jotka puhuvat sinun kieltäsi. Sinulla on heidän kanssaan yhteinen historia ja yhteiset juuret. Vanha kunnon Topelius ei aavistanut, kuinka toisilleen vieraita tämän maan asukkaat ovat tässä kansainvaelluksen tiimellyksessä. Suomi 100 sentään yhdistää ja herättää isänmaallisia tunteita.

Joskus ennen sotia Suomi juostiin maailmankartalle. Nyt synnytetään. Aina se juoksemisen päihittää. Tulevan lapsen kotimaa on Suomi ja koti Mäntyniemi. Joku pelkää, että vauva häiritsee presidentin viranhoitoa. Mummo on varma, että homma hoituu yhtä sutjakkaasti kuin vauvan yösyöttö. On tässä nyt mukava osallistua odotukseen. Kohta ollaan Ruotsin kanssa tasoissa maailmanlaajuisessa ristiäiskuvakisassa. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

                Hanna Frosterus-Segerstråle

Linnankoski-matinea 23.10. 2017 AE-koulun juhlavassa salissa ilahdutti rajusti mummo Mutikaista. Hyvä ettei saanut sydäriä. Linnankoski-seura  oli pyytänyt sinne ohjelmaksi Hanna Frosterus-Segerstrålesta kertovan näytelmän. Sen esitti Linnankosken lukion draamaryhmä. Olipa hauska katsella fiksuja, harrastavia, ei-yhtään-syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.
   Näytelmä oli tehty kaikin maustein ja siloteltu viimeisen päälle. Oli valaistukset, seinälle heijastetut kuvat, pieni pianonpimputuskin antamassa tunnelmaa ja väriä, ja erinomainen näyttelemisen onnistuminen kaikilta.
   Ohjaaja ja Hanna ikäihmisenä oli draamaryhmän vetäjä Leila Kiviluoma, ja nuori Hanna Ira Eloranta oli yhtä sykähdyttävä kuin vanha minänsä. Hehkui sekä taiteen paloa että sulhasen suureksi harmiksi myös seksikkyyttä ja elämänvoimaa.  Antaksen emäntä Asta Ikonen oli juuri niin äidillinen kuin hänen kuuluikin lihottaessaan Yliken maisemissa nuorta Hannaa.
   Sitten ne lapsia esittävät näyttelijät. Krista Riekkinen oli vakuuttava ja hoiti sekä Yliken tytön että Solveigin eli Hannan nuorimman tyttären osat molemmat yhtä taidokkaasti. Väinö Lehtinen ja Krista osasivat erinomaisesti olla Yliken lapsia kohtauksessa, jossa Hanna ei taiteensa lumoissa kuullut minkäänlaisia vetoomuksia mansikkarahojen saannista.
   Väinö Lehtinen osasi olla myös Lennart. Katsojat uskoivat vakaasti, että hänestä vielä tulee äitiään kuuluisampi. Olisivat uskoneet senkin, että tuo vielä kerran veistää kauniin ja vaikuttavan ristin Porvoon sankarihaudalle, jos se olisi heille kerrottu. Sen ristin juureen tuotiin vuonna 1944 Aunuksen rintamalta Lennartin oma poika.
   Lauri Kytömaa oli Hannan rakastettuna riemastuttavan kristillinen, pyhä ja puhdas mammanpoika.  Aivan erinomainen suoritus häneltä niin kuin muiltakin. Taatusti tämä pihtari pääsi astumaan viattomana avioliiton satamaan. Viattomuus kylläkin aikaa myöten karisi, ja Hanna sai kahdeksan lasta, jossa puuhassa ehkä tarvittiin miespuolista apua.
   Leila oli harjoituttanut joukkonsa aivan erinomaisesti. Ohjaus oli täynnä pieniä mukavia yksityiskohtia ja keksintöjä. Hannan roolissa hän onnistui upeasti ilmaisemaan taiteilijan ja perheenäidin ristiriidan ja osoittamaan, että molempiin riittää voimia, jos on se tekemisen palo. Merkittävä saavutus kerrassaan! Onnittelut kaikille.
   Itseäni onnittelen siitä, että pääsin kompastelematta näyttämölle kumartamaan ja vielä sieltä takaisinkin. Taisi olla näytelmän kirjoittaminen helpompaa.
                                                           

       

tiistai 24. lokakuuta 2017

            Pidättekö Beatleseista, herra Peltonen?

Vihtori Peltonen eli Johannes Linnankoski oli viisas ja aikaansaapa mies. Meni sarkavaatteissaan Bergstan kartanon rouvan puheille ja vaati perustamaan koulun suomenkielisten alustalaisten lapsille. Rouva kuunteli nenä nirpalla alempaan kansankerrokseen kuuluvan puheita mutta ei pystynyt heittämään uloskaan, kun Vihtori oli sentään riski mies. Niin siinä kävi, että koulu tehtiin, ja suomenkieliset lapset pääsivät opintielle. Taitaa se punainen pytinki yhä seistä Suomenkylässä Vihtori Peltosen muistomerkkinä.
Ei se ollut ainoa hänen perustamansa koulu. Yksi on Linnankosken lukio. Seutukunnan talolliset lahjoittivat hirret koulutaloa varten. Hyvät hirret ne olivatkin mutta silti paloivat. Tehtiin uusi. Sen pienessä partiokolossa  on harjoitettu partiotaitojen lisäksi muutakin. Mummonkin jälkikasvu on siellä tapaillut kitarasta sen ajan muotisävelmää The House of the rising sun. Mahtoiko herra Peltonen tykätä siitä? Entä Beatleseista? Muusikko Jukka Gustavson, joka tänä vuonna pokkasi Linnankoski-mitalin, ainakin tykkää.

Kai tämä Vihtori oli niin suurisieluinen, että kaikki kulttuuriin viittaava kelpasi, myös Beatles-musiikki. Pojanpojan eli Juhani Linnankosken mukaan hänen päämääränsä oli tarjota maan suomenkielisille samat sivistyksen mahdollisuudet, jotka ruotsinkielisille olivat itsestäänselvyys. Suomenkieliset saivat paljon muun hyvän lisäksi myös omakielisen sanomalehden, Uusimaan. Mitähän olisi mies sanonut Kevätkummun uudesta kirjastosta, jota ei voi suurellisuudesta syyttää. Mahtuu sinne kumminkin Johannes Linnankosken tuotanto, ainakin ihanan eroottinen Tulipunakukka, yksi mummon monista lempparikirjoista. 
Börstaa, hevitystä ja tinderiä

Mummo on oppinut nuorison sanoja. Börsta eli olut on merkittävä tekijä nuorten elämässä, miksei yleensäkin elämässä, ollut jo kivikaudelta alkaen. Hevitys on hevimusiikin kuuntelua tuhannen samanhenkisen kanssa käsivarret tahdissa heiluen. Tinderin avulla löytää vaivattomasti samanhenkistä seuraa.
Ennen muinoin seuraa löysi täällä Porvoon seudulla piirileikkikedolta maistongin juurelta, jossa pyörittiin päänauhat hulmuten. Joskus oli talkootansseja. Päivän ankara työ pehmitti kropan ja sydämen, joten suhteita syntyi. Moni joutui luovuttamaan näissä asioissa päätösvallan vanhemmilleen, jotka harjoittivat törkeätä ihmiskauppaa ja myivät nuorisonsa kumppaniksi sille, jolle olivat velkaa. Tätä kauppaa käydään vieläkin monessa maassa. Euroopan maihin muuttaneet tytöt joutuvat 14 vuoden ikään päästyään olemaan tarkkoina, ettei heitä kotimaan kesälomamatkalla myydä lapsivaimoksi jollekin vanhalle ukonrähjälle.
Ei tyttäriä aina kannattanut naittaa. Yksi sai jäädä vanhaksipiiaksi hoitamaan vanhempiaan. Saipahan siinä elatuksen, ja kun vanhemmat kuolivat, pääsi veljen perheeseen ilmaiseksi piiaksi.

Nykyään konstit kumppanin haussa ovat sähköiset. Netistä löytyy ystävä, jos ei pääse iskuretkelle Vanhaan Maestroon. Suorasukaisimmin homma hoituu tinderillä. Ei kuin kännykkään pari näpäytystä: paikkakunta, ikähaarukka ja kohteen sukupuoli, ja miespuolista seuraa etsivällä on edessään palomieskalenterillinen raavasta mieskarjaa tai tyttöjä mielivällä parin Playboy-lehden verran hehkeitä lyylejä. Sitten ei kuin yhdessä nauttimaan börstaa ja hevittämään. Voi kaverin tilata kotiinkin kuin pizzan. Helppoa! Mummon käy oikein kateeksi.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

     Iltasatu
Aikuisen ihmisen iltasatu on TV-sarja, jossa murha selvitetään 50 minuutissa. Joskus selviäminen tapahtuu vasta viikon päästä, ja se kismittää. Iltarukoukseksi käy äsken myötäeletyn tarinan pohtiminen.
Lasten iltasadun kertojana toimii läppäri tai muu sähköinen vehje, jonka antina päähän jää mylläämään kaaos, sekasorto, vilinä ja huiske ja kohti tuleva hirviö, jota pakoon ei pääse.  Parhaimmillaan japanilaistyttöjen kahvitassinkokoisten silmien hellyttävä tuike ja poskelle vierähtävä kyynel. Siinä sitä on niin satua kuin iltarukousta.
Iltarukous ei enää ole kovin kuranttia tavaraa, ja iltasatutehtävä on ulkoistettu virtuaalivärkeille. Sadun kieli uitti lapsen mieleen pysyväksi omaisuudeksi lausetajun, kielen monimuotoisuuden ja loputtoman varaston sanoja. Nyt koululaisten sanavarasto on suppeampi kuin vaikka 10 vuotta sitten. Joku tutkija on laskenut, kuinka monta sanaa ja käsitettä lapsi hallitsee, ja käyrä laskee kuin lehmän häntä.
Niin että mitä jos äiskät, iskät, molempien uudet kumppanit, uusperheen aikuisjäsenet, mummot, vaarit, heidän uuspuolisonsa, tädit, sedät ja serkunkumminkaimat rikkoisivat jään ja lukisivat jollekin lapselle, joka ei ymmärrä juosta karkuun.
Lukemisen ajan se lapsi tietenkin ajattelee, että lopettaisi jo, että pääsisin läppärin ääreen ampumaan mäskäksi tiiliseiniä ja vihollissotilaita. Voi myös tapahtua ihme. Lapsi kuuntelee ja oppii pari uutta sanaa. Hänen päähänsä jää soimaan lauserytmi. Hän oppii suomea.  Mummo kyttää jo lukemiselleen sopivaa uhria. Varokaa naapurin penskat!


            Pahuuden syvin olemus

”Paha ei ole kenkään ihminen”, runoili Eino Leino. Väärin runoili.  Mummo kävi katsomassa Antti Tuurin kirjaan pohjautuvan elokuvan Ikitie eikä enää usko ihmisen hyvyyteen.
Pohjanmaan valkoiset epäilivät Ketolan Jussia kommunistiksi ja päättivät muiluttaa hänet Neuvostoliittoon. Joku joukosta ehdotti, että ammutaan pois mokoma. Jussi pakeni rajan taakse.  
Neuvosto-Karjalaan lähti 100 000 amerikkalaista rakentamaan uutta uljasta työläisten paratiisia. Heidän kolhoosiinsa Jussikin päätyi ja sai nähdä, että pahuus asui myös Stalinin kätyreissä, ei yksin Stalinissa. Ihmisiltä riistettiin ihmisarvo, ja Jussin kotiin lähettämät kirjeet joutuivat salaisen poliisin arkistoon.
Mikä sai venäläiset hakkaamaan, kiduttamaan ja tappamaan silmää räpäyttämättä ihmisiä, myös lapsia? Oliko se pelko? Jos en tee tätä, joudun itse kidutettavaksi. Sofi Oksanen on kirjansa Puhdistus yhteydessä pohtinut pahuuden olemusta. Hänen mielestään vuosia jatkuva pelko muuttaa psyyken, syö pois inhimillisyyden ja tekee ihmisestä pahan.  
Tommi Korpela on Jussin roolissa loistava, ja loistokas on koko elokuva. Tosin se on mummoparan mielelle turhan raju, joskin auttaa ymmärtämään pahuuden pohjatonta voimaa.
Mutta mikä voima saa tavallisen miehen hankkimaan viisikymmentä sarjatuliasetta ja ampumaan niillä silmittömästi ihmisjoukkoon? Pahahenki kuiskasi Hyvinkään ja Lappeenrannan surmaajan korvaan, että anna poika palaa. Mikä voima saa amerikkalaiset pitämään raivokkaasti kiinni aseoikeuksistaan? Eivät kuunnelleet Obamaa, mutta kuunnelkoot nyt mummoa ja pistäkööt tappovälineet kortille.  


perjantai 29. syyskuuta 2017

                               Julkkiselämän uutiset

Mummo saa nipun vanhoja aikakauslehtiä. Niitä selaillessaan hän huomaa olevansa totaalisen tietämätön kaikesta mikä Suomessa on tärkeää.
Ensimmäiseksi hän lukee ihmeparantumiset, sillä sairaudet ovat mummoihmisten kiinnostuksen kohde numero yksi. Missä heitä kokoontuu, siellä alkaa sairauksien selvittely. Mummo on saanut kokoontumisista niin vankan alan tietämyksen, että voisi ryhtyä valelääkäriksi.
Mutta nyt siis tietoa tulee lehdistä. Ne ovat kauhoneet sairauksien pohjattomasta aihelaarista lukijoitten iloksi kummallisia vaivoja, vikoja, tapaturmia, tauteja, vammaisuuksia ja muita kremppoja. Yhteistä niille kaikille on, että niistä on sitkeän yrittämisen kanssa parannuttu. Yksikään tarina ei pääty sanoihin ”Voi perhana, pitääkö minun nyt tällaisen takia heittää henkeni!”
Toinen tyhjentymätön laari on julkkisten rakkauselämä. Mummo ei ole tähän päivään mennessä tiennyt mitään ihmisistä nimeltä Tauski, Jasmin Mäntylä, Johanna Tukiainen, Tape, Tiina Jylhä tai huutokauppakeisari. Matti Nykäsen hän sentään tietää ja iloitsee siitä, että Matin liitto viimeisimmän vaimon kanssa on kestänyt jo yhdeksän vuotta. Muut vaihtavat ensin pusuja ja sitten muutaman vuoden päästä paria. Elämme siis vaihdantataloudessa.

Jokaisen lehden lopulla on pari aukeamaa julkkiksista joissakin avajaisissa tai lopettajaisissa. Lehdet arvostelevat kuvattavien vaatetuksen ja meikin ja kertovat, kuka juuri nyt on kenenkin kanssa. Hyvin tärkeää on tällä hetkellä valistaa lukijaa homoasioissa. Nyt siis mummokin tietää missä mennään. Kiitos kuuluu yksinomaan niille lehdille. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Syksy jo saa
Syksy jo saa, ja punertaa marjat pihlajain. Mummo tahtoo vielä ennen talvea tuntea meren suolaiset pärskeet kasvoillaan, joten merimatka on tehtävä. Halvin konsti päästä merelle on matkustaa lossilla Tirmoosta Pellingin puolelle ja takaisin. Sen kyydin maksaa valtio. Mummo osallistuu kustannuksiin veronmaksajana.
Pärskeitä ei tunnu. Sen sijaan sataa. Pellingin puolelle päästyä on käytävä kesätorilla, kun kaikki sen ihanuudesta vaahtoavat. Sade on yltynyt, ja tori huokailee tyhjyyttään. Pellinkiläiset eivät pistä nokkaansa ulos tällä säällä. Merimaisema on sateellakin sentään kaunis ja myyntikojut pihlajanmarjan punaiset. Mummo kuvittelee millaista täällä on aurinkoisella säällä. Iloinen kesäkansa siemailee pöydissä siideriä. Lapset kirmaavat laiturien vaiheilla, vastasavustettu kala tuoksuu ja pellingesvenska sorisee. Seassa rippunen suomeakin.
Kun näin pitkälle on päästy, pitää vielä poiketa ArtMarinassa. Meren rannalla on punaisia tupia kuin pihlajassa marjoja, ja niiden takana ne isot rantakivet, joiden päällä Tove Jansson muinoin kiipeili. Yhdessä punaisista tuvista asustavat jäljennöksinä muumien aihelmat, joita Tove teini-ikäisenä piirteli ulkohuussin seinän pinkopahviin. Rannassa oli tietenkin puuvene, jolla Tove ja Abbe lähtivät merelle seikkailemaan. Toven pohjaton mielikuvitus takasi sen, että seikkailua riitti.
ArtMarinassa on niin mahtavia merimaisematauluja, että mummo tuntee ihan sisätiloissa suolaiset pärskeet kasvoillaan. Pihan nurmi on vihreä, ranta rauhallinen. Ei näy edes innokkaita japanilaisia muumifaneja. Rakentavat kuulemma omaa muumimaata.


                Sota ja rauha

Mummo tuntee itsensä jaloksi ihmiseksi, sillä moneen viikkoon hän ei ole sanonut pahaa sanaa maailman päällepäsmäreistä, vaikka ne ovat vaivojaan säästämättä ahertaneet kansansa kiusaamisen ja maailmanrauhan horjuttamisen alalla.
Nyt se teeskentely loppuu. On aika sanoa suorat sanat Pohjois-Korean pojalle, joka leikkii vaarallisilla leegoilla. Lopettakoon, ennen kuin tapahtuu hirveitä. Trumpille mummo viestittää, että lakkaisi uhkailemasta poikaa, sillä uhkauksista tämä vain innostuu ja ampuu uusia ilotulitusraketteja Japaninmereen. Kalat tykkäävät siitä huonoa, varsinkin jos ohjuksissa todella on ydinkärki. Venezuelan Maduroakin mummo neuvoo jarruttamaan setelinippujensa kasvattamista.
Sori etteivät Trump ja paksu poika lue Itäväylää, sillä tässä se totuus nyt seisoo: Muistakaa, että diktaattoriksi ryhtyneitten loppu on yleensä samanlainen kuin ahneen. Ceausescu,  Saddam Hussein ja Gaddaffi päättivät päivänsä sangen ikävällä tavalla, eikä  Hitlerinkään lopussa ollut hurraamista. Mussolini ripustettiin lyhtypylvääseen. Stalin sai kuolla omassa sängyssään, ja kansa vuodatti krokotiilinkyyneleitä Isä Aurinkoisen arkun äärellä.
Kun oikein uhotaan, saattaa kaikkia edellisiä kaameampi sota syttyä vahingossa. Sodan kokenut sukupolvi jo katselee, missä on lähin atominpommin kestävä pommisuoja.

Sota oli muistoissa läsnä, kun runsas viikko sitten vietettiin Saksanniemen Järjestyslipuston satavuotisjuhlaa. Puolustusministerikin tuli ja ilmoitti olevansa kiitollinen itsenäisyyttä puolustaneitten panoksesta. Kiitti myös siitä, että on saatu elää 72 rauhan vuotta. Melko pitkä aika Suomen historiassa, tuumii mummo Mutikainenkin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Saunassa unohtuvat murheet

Maailma on mennyt niin kamalaksi, että mummo kieltäytyy tietämästä siitä mitään. Hän latoo saunan pesään koivuklapit ja virittää tulen. Lauteilla unohtuvat atomisodan uhat ja muut murheet.  
Onneksi Suomessa riittää saunoja. On tavallisia ja savusaunoja, on mökkisaunoja järven rannalla ja niitä muistorikkaita rakennuksia, joihin ilkeä isäntä on tappanut eukkonsa häkään.
Tavallisin sauna on kotisauna omakotitalossa tai rivitalossa. Jos kerrostalossa ei ole saunaa, se värkätään vaatekaapin kokoiseen tilaan. Lauteelle mahtuu kaksi kapeapyllyistä tai yksi vähän leveämmän ahterin omistaja. Löylyn pihaus kuuluu olkkariin asti ja sekoittuu somasti television taustahälyyn.
Kaupunkien yhteiset saunat osaisivat kertoa tarinoita. Niihin mentiin pyyheliina ja puhtaat alusvaatteet korissa ja tultiin pois saunottajamuijan puhtaaksi rassaamina ja hyvän seuran virkistäminä. Mummo puolestaan lämmitti kaukaisessa nuoruudessaan saunaa katajanoksien päällä lököttäville muhkeille siankinkuille. Syksymmällä lauteille levitettiin vedessä liotettuja ohria, ja paikkakunnan pojat tulivat sakilla viihdyttämään yksinäistä mallassaunan lämmittäjää. 

Sitten on vielä opinsauna autuas aina, ja siitä saavat Suomen koululaiset nauttia ilmaiseksi. Vihoviimeisenä tulee selkäsauna. Sitä ei moni nykyihminen ole kokenut, mutta mummo on. Ekaluokkalaisena hän lähti koulusta ystävän matkaan ja viihtyi iltaan asti. Lähti sitten hämärissä tallustamaan viiden kilometrin matkaa kotiin. Isä oli vastassa ja antoi risusta kintuille. Epäoikeudenmukaista! Antaa nyt piiskaa, vaikka lapsella oli ollut tosi hauskaa. Vieläkin keljuttaa. 
Holmenkollenille mustikkaan

Mummo matkustaa Osloon. ”Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta norjalaispaidassaan”, hän hyräilee lentokenttäbussissa.  Odottaa kohtaavansa ei huonolta vaan hyvältä näyttäviä, hiihtoladuilla ruskettuneita Haraldeja ja Olaveja sekä somia Therese Johaugeja huulirasva auringossa kimmeltäen.
Vaan ei. Hän onkin tullut Afrikkaan tai Pakistaniin tai jonnekin muualle kuin pohjoismaiseen Osloon. Maahanmuuttajia on kolmasosa oslolaisista, enimmäkseen työhön tulleita.  On tummapintaisia miehiä yllä valkoinen yöpaita tai kummalliset lökäpöksyt. Naiset peittävät visusti hiuksensa. Monen kaapu on kalliista kankaasta ja huippuräätälin loihtima. Alta vilkkuvat kengät ovat Pariisin muotitalojen mallikappaleita. Huivipäiset teinitytöt rientävät koulun jälkeen Henkkamaukkaan ostamaan T-paitoja ja polvista rikkinäisiä farkkuja, ja mustakiharaiset pikkutytöt ovat rimssuhelmoineen prinsessoita.
Rautatientorin portailla vallitsee toinen todellisuus. Paperittomat istuvat muovikassien kanssa pahvimuki kourassa kerjäämässä. Kouluelämä menee tästä invaasiosta sekaisin. Oppilaista saattaa 90 % olla vieraskielisiä, ja norjalaisilla vanhemmilla on kova huoli lastensa oman kielen oppimisesta.
Oslossa on muutakin kuin maahanmuuttoa. On Vigelandin puisto, jonka sadoissa kivipatsaissa on kuvattuna ihmiselämän koko kirjo. Niiden äärellä voisi seistä tunteja taivastelemassa, kuinka taiteilija on osannut hakata kiveen jokaisen ilmeen, mielentilan ja tunnelatauksen, jokaisen toiveen ja unelman, pelon, kauhun ja ohikiitävän onnen hetken.

Opas näyttää vierailleen viikinkilaivat, Munchin maalaukset ja vuonojen kauneuden. Hyvästelee suomalaiset ja lähtee Holmenkollenille mustikkaan. Samoissa maisemissa hän talvella hiihtää niin kuin muutkin norjalaiset. 

lauantai 19. elokuuta 2017

Oppimisen olohuone

Koulut alkoivat. Nuoriso ei voi enää nukkua kahteen, vaikka yö olisi kulunut tietokoneen kanssa seurustellessa.
Mummo on kuullut, että kouluissa on nyt luokkien sijasta kaikille yhteiset oppimisen olohuoneet. Niissä puhaltavat uudet tuulet, vaikkei järjestäjä entisaikojen tapaan voikaan avata ikkunaa, vaan kone puhkuu ulos homesieni-itiöt ja inhimillisen hengitysilman.
Pulpettirivit ovat viime vuosisataa. Nyt istutaan tai maataan jumppapalloilla. Koululaisia uhkaava ylipaino saa kyytiä, kun epämukavassa asennossa on pakko liikuttaa keskikroppaa. Pöytiä ei tarvita, tabletti pysyy mukavasti polvilla. Ennen pojat kaiversivat pulpetin kanteen nimikirjaimensa tai kirkkoveneen ja kastoivat mustepulloon edessä istuvan tytön letinpään, jos sattuivat tykkäämään tytöstä. Kuinka nykypoika ilman mustepulloa näyttää tykkäämisensä?
Koululaiset eivät kuulemma enää ole tyttöjä ja poikia vaan oppilaita. Vessoja ei ole erikseen tytöille ja pojille vaan sukupuolierottelemattomasti kaikille. Kässät ja liikat ovat samat molemmille. Todella vanhaa aikaa on se, että yksi opettaa ja muut kuuntelevat. Ennen se yksi oli opiskellut asiat ja välitti ne toisille.
Suomalaisen koulun menestyksen salaisuus ovat hyvät opettajat. Nyt tehtävä on siirretty virtuaalivehkeille, jotka eivät kuitenkaan silitä päätä, kun lapsella on fyysinen tai henkinen pipi.
Alalle riittää pyrkijöitä. Tosiasiassa heitä vielä tarvitaan kasvattamaan kansalaisia, jotka rakentavat niin maata kuin omaa elämäänsä eivätkä heti kättelyssä syrjäydy.  Mummo toivottaa oppimisen iloa tasapuolisesti kaikille.

   
                      Mummojen päiväunet

Seurahuoneen  näyttämöllä esitetään runon ruhtinaan näytöskappaletta,  ah kuinka teatraalisesti. Sitten mennään kristallikruunun alla franseesia ja katrillia. Frakin liepeet heilahtelevat, naisten hameissa on rimssuja ja rusetteja, ja dekolteet ovat anteliaat. Porvoon sosieteetti on paikalla, mitä nyt Fredrika Runeberg on huonokuuloisena jäänyt kotiin parsimaan sukkia ja paikkaamaan poikien housunpersuksia.
Neiti Emilie vapisee mielenkuohusta ja pyörtyilee onnesta, kun setä Runeberg ottaa kädestä ja katsoo syvälle silmiin kuin Koskelan Akseli Elinaa. Linnamäen hiekkateillä kuiskaillaan puolin ja toisin helliä rakkauden sanoja.  Mennäänkö lemmenleikissä pitemmälle, sitä ei tiedä edes Teemu Keskisarja.  Runoilija ottaa käteen sulkakynän ja kirjoittaa kuolemattoman rakkausrunon, jota nykypäivän sopraanot esittävät laulukilpailuitten pakollisena numerona.
Kun sulkakynä kuivataan, Fredrika kysyy, kuinka monta syltä koivuhalkoja talossa kului viime vuonna. Taivaita hipova autuus vaihtuu arjeksi, mutta pian taas pukkaa runoa ja rakkauskirjettä.  Emilie saa kirjenipun päänsä alle arkkuun, sillä niin ihanien lemmenviestien päällä sopii odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamua. Romantiikkaa siis piisaa, ja huumorissakin löytyy, kun pannaan Ulla Möllersvärdin höppänät veljet asialle.

Ajatelkaa, näin autuaallisia hetkiä saavat kokea kaikki, jotka viettävät päiväsydämen vanhan kotimaisen elokuvan parissa.  Väliin on heinäkasaromantiikkaa, väliin helsinkiläistä herrasväkikuhertelua, ja usein ajellaan hevospelillä vanhaa Porvoota. Ansa Ikosen silmien säteily valaisee arjen harmauden ja saa Tauno Palon kosimaan. Voiko mummokansa ihanammin päivän enää viettää!

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

                   Itämeri, rauhan meri

Mummo vietti kesälomaa ja ajatteli, että elokuun tullen ovat maailman asiat mallillaan. Mitä kittiä! Trump on yhä vallassa, Puolassa ja Unkarissa jylläävät Turkin kaltaiset paukapäät, ja Korean paksu poika pistää luotto-uutistenlukijansa julistamaan, että nyt, nyt on koko Amerikka kuin tapetilla heidän ohjuksilleen. Ei kuin matalaksi vain koko manner. Kotimaiset pyssymiehet ja puukkojunkkarit taistelevat mediahuomiosta oikeitten terroristien kanssa, ja vähimpänä mutta varsin keljuna pahana ovat seinän töhrijät, postilaatikoitten polttajat ja jalavien katkojat.

Ei siis hyvältä näytä. Sotalaivoja seilaa sakeana melkein rannoillamme, ja nyt saa niitäkin kauhistella. Onhan tuo Itämeri ollut sotimalla ikuiseen rauhaan pyrkivien merkittävä vesiplutikko. Kun Eerik XIV lähti soitellen sotahan lyypekkiläisiä vastaan, niin meren pohjaan upposivat hyvästä ruotsalaisesta raudasta taotut tykit ynnä muutama tuhat soltaattia.

Sadan tai kahdensadan vuoden päästä tehtiin uusi ja vieläkin koreampi paatti uutta ja vielä raaempaa sotaa varten. Vaasa-laiva ei päässyt viemään tykkejään, tinalautasiaan ja  oluttynnyreitään kuin muutaman sadan metrin päähän. Tällä kertaa sentään suuri osa nuorista miehistä räpiköi rantaan laudankappaleilla soudellen, ja laivakin nostettiin myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi.

Nyt rauhan merta mittailevat alukset eivät ehkä mene meren pohjaan vaan tyytyvät isottelemaan ja uhittelemaan. Auta armias, jos laskevat likavetensä mereen! Mummo ottaa vaikka soutuveneen ja menee sanomaan niille suoirat sanat. Oppisi nyt vain ensin kiinaa tai venättä.

Yhtä asiaa mummo ei ymmärrä. Mitä tekemistä kiinalaisilla on Itämerellä? Yhtä vähän kuin suomalaisessa mustikkametsässä tai lakkasuolla. Mutta uskokaa, kyllä nekin vielä pian ovat kiinalaisten yksityisomaisuutta, miettii mummo.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

        Mummo vähentää viskin juontia

Kerran muinoin mummo näytti lääkärille punoittavaa vaivaisenluutaan ja kysyi, olisiko siinä kihti. Lääkäri sanoi, ettei ole, kihti on niin kipeä, ettei sinne päin kärsi katsoa.
   Nyt se sitten iski, ja lääkärin sana toteutui. Kipeä on, katsoa ei kärsi. Kohtaus raatelee jalkaa kuin merikotkan nokka, ja mummo näkee sielunsa silmin veristen jalanriekaleitten tipahtelevan kotkan ahnaasta suusta. Säilyneet se vie pesäänsä ja syöttää poikasilleen, niin että hyvästi vain hyvin toiminut jalka, jolla on sentään  tallattu maailman rantaa pitkälti.
   No, jos on kihti, on kirottava. Mummon suusta purkautuneitten kirosanojen kirjo on värikäs ja monipuolinen. Siinä jäisivät  toiseksi kaikki maailman ruman sanan sanojat aina Juha Vuoriseen, jonka käsialaa on Juoppohullun päiväkirja. Kihtihullun  päiväkirja peittoaa sen kevyesti.
 .  Mummo kenkkaa apteekkiin. Tuttu mies kehottaa vähentämään viskin juontia. Mummo ei muista viskiä maistaneensakaan. Apteekkityttö myy hänelle lääkettä, jonka söde lääkäripoika sanoi poistavan kivun tuossa tuokiossa. Nyt mummo siis odottelee, tuleeko tuo tuokio tänään, huomenna vai ensi viikolla eli lapsena leikityn seuraleikin mukaisesti tänä vuonna, ensi vuonna, joskus, ei koskaan.
   Hän vetää varovasti sukan jalasta. Vaivaisenluu hehkuu kuin Petteri Punakuonon nokka, taitaapa valaistakin. Nyt sekin selviää. Petterillä oli nenässään kihti, ei se muuten olisi punoittanut. Ajatella miten lapsuuden salaisuudet paljastuvat. Joulupukki onkin naapurin setä, ja joulupukin poro kittaa viskiä niin että saa kihdin.
   Äkkiä mmmolle selviää toinenkin salaisuus. Maailman sekopäiset diktaattorit tekevät törpöt päätöksensä kihdin kourissa! Nyt kaikki lääkärit ilman rajoja viemään kihtilääkkeen ilosanomaa mummon lempparikeljuille,  esim. Trumpille, Erdoganille ja Korean paksulle pojalle. Kun kihdin kipu poistuu, päätöksistä tulee viisaita, ihmisystävällisiä ja maailmanrauhaa rakentavia.

torstai 13. heinäkuuta 2017

                 Armonlaaksossa paistaa aurinko

Loistaa kuin Naantalin aurinko, sanotaan. Kaupunginportin puista aurinkoa Naantalista ei enää löydy, mutta muuten kaupunki hyödyntää aurinkoidentiteettiään. Se osaa myös hyödyntää birgittalaisluostarin historiaa. Birgitta-nimi pulpahtaa esiin yhtä usein kuin aurinko.
   Vanhan Naantalin talot ovat nättejä kuin kuusenkaramellit, ja sen tietävät turistitkin. Niitä vaeltaa sankoin joukoin kaduilla, kujilla ja rannassa, jossa soi torvimusiikki ja tuoksuu vohveli. Iltakahdeksalta kaikuu kirkontornista vespervirsi kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Sävel kiirii sinisen meren yllä mökkirantoihin ja sunnuntaikalastajien paatteihin.
   Puistojen kukat ovat Suomen juhlavuonna sinisiä ja valkoisia. Vanhaa luostarikirkkoa vartioi kaupungin 550-vuotisjuhlan kunniaksi pystytetty Birgitta-patsas. Nunna on vihkiytynyt jumalan palvelemiseen ja saanut mustan nunnanpäähineen, jonka viisi punaista täplää muistuttavat Kristuksen viidestä haavasta. Mikä onni, että valitsivat näköispatsaan, mummo ajattelee. Vierailija pääsee eläytymään lähes kuudensadan vuoden takaiseen tunnelmaan. Oravanpoika löytää patsaan juurelta makupalan. Pitää sitä somasti etutassuissa eikä anna katsojan häiritä ruokarauhaansa.
   Vastarannalla kohoaa Kultarannan jyhkeä graniittitorni. Sen huipussa hulmuaa lippu merkkinä siitä, että Sauli on kotosalla. Iltatöinään hän kiipeää torniin vetämään lipun alas. Paikalliset tosin väittävät, että lipun nosto ja lasku ovat matruusin tehtäviä. Minkä ihmeen matruusin? No sen, joka huolehtii Kultarannan merikalustosta, jolla Kekkosen aikaan purjehdittiin Hiittisten vesille kalastamaan. Mukana oli Anita, mutta Sylvi lapsenlapsineen jäi kotolaiseksi. Nykypressa ei lähde kalaan vaan seuraavana aamuna Helsinkiin tapaamaan Kiinan delegaatiota. Lippu ei siis nouse Kultarannan torniin.
   Sen sijaan Muumimaan seutuvilla on vipinää. Perheitä vaeltaa sinne pitkänä jonona, ja pienet tytöt jännittävät muumien kohtaamista posket punaisina ja käsi tiukasti kiinni rattaissa, joista pikkuveli tirkistelee maisemaa. Huomioliivinen puistoväki siivoaa viimeisetkin roskat ja nyppii kukkapenkeistä pienimmätkin rikkaruohot.
   Niin, se Muumimaa. Kerran se oli tulossa Porvooseenkin, mutta vastaanotto oli yhtä tyly kuin Titi-nallelle ja Eija Klaucken puutarhaidealle. Naantali oli silloin todellinen Armonlaakso, antoi armon muumeille. Siitä hyvästä koululaisilla ja opiskelijoilla on taattu kesätyö, eikä muukaan elinkeinoelämä voi valittaa. Vain minä murehdin Kailon saarta, jonne muinoin hiihdettin tai tehtiin soutumatka Helenan vuotavalla veneellä.
 


torstai 6. heinäkuuta 2017

                             Ranta-aittoja kirjainten kera


Mummo tutustui Porvooseen muinoin kansakoulussa. Siellä opetettiin, että Porvoo on Suomen pienin kaupunki, asukkaita 900. Porvoo-oppi jatkui piirustustunnilla, kun käteen annettiin Porvoon teknillisen tehtaan öljyväriliidut. Niiden kannessa oli Porvoon tuomiokirkko ja sen edessä värikäs talorykelmä aina ranta-aittoihin asti.
   Niin, ne ranta-aitat. Niistä on muodostunut Porvoon tunnus. Niitä valokuvataan ahkerasti vanhalta ja uudelta sillalta ja niiden väliseltä rantakaistalta joen länsipuolelta, johon asti ei taidetehtaan alueen kerrostalotehtailu ole vielä ulottunut.
   Ranta-aittojen eteen on nyt keksitty uutta nähtävää ja kuvattavaa, nimittäin talonkokoiset kirjaimet. Ja vanhathan nuo aitat jo ovatkin, kirkosta puhumattakaan. Siis uutta on kehityksen nimissä luotava.
   Keksijät ylistävät keksintöään, koska niiden edessä voivat narsistiset selfiekuvaajat ihailla itseään taustana komea P tai O tai R tai V tai O ja O ja samma på svenska. Valitettavasti  kuvaaja ei kotiin päästyään muista, onko kuva Pariisista vai Prahasta. Pikkuinen Porvoo ei enää muistu mieleen. Mutta mikä hyvä, taustalla on hämärästi punaista hirsiseinää, ehtaa porvoolaista.
   Mummo ehdottaa keksintöön parannusta. Hyödynnetään kirjaimet kaupallisesti. Ripustetaan ne täyteen mainoksia. Siitä voi saada jopa rahaa, jolloin keksijöille voi antaa palkankorotuksen. Ajatelkaa kuinka ihanasti liehuisi tuulessa esim. B-kirjaimen huipulla Brunbergin mainosviiri, kuinka komea olisi K-kaupan viikkotarjouslista, kuinka silmää hivelevä Lidlin mainoksen värikylläisyys. Ja tämä kaikki yhteentoista kirjaimeen eteen ja taakse. Siis 22 mainiota mainostilaa ja melkein ilmaiseksi.
   Mummo antaa idean vapaasti käyttöön, joten nyt vain liikemaailma kilpailemaan kirjaimista. Kohta koko Suomen koululaiset voivat tableteistaan lukea, kuinka edistyksellisesti pieni Porvoo hyödyntää historiaansa.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

             Laulu se on ollut minun iltojeni ilo

Mummo kuvittelee olevansa musikaalinen, koska laulaa omaksi ilokseen milloin Rosvoroopea, milloin Kesäpäivää Kangasalla. Siitä hän sivumennen sanoen toivoisi Porvoolle kansallissävelmää, kun se on sentään porvoolaisen säveltämä ja kun runon kirjoittanut Topeliuskin oli melkein porvoolainen. Hän kuuntelee mielellään, kun kesätorin kulmalla kylän ukko vetää haitarilla Metsäkukkia tai kun radiosta tulee Muistojen bulevardi.
   No, koska olen musikaalinen, ryhdynpä käymään konserteissa, mummo ajattelee. Mutta voi, kaikki konsertit, joihin mummo eksyy, on tarkoitettu modernia musiikkia ymmärtäville. Mummo ei miellä musiikiksi sitä, että soittaja kitkuttaa viisitoista minuuttia viulustaan niin korkeita säveliä, ettei niitä huonokuuloinen kuule. Tai että kitaristi meditoi soittimensa kanssa hitaasti ja hiljaisesti, eikä asiaa tuntematon saa näppäilyistä kokoon minkäänlaista sävelmää. Tai lavalla on pianon lisäksi erilaisia tarvekaluja kuten kauppakasseja tai silityslautoja, joita muun musisoinnin ohella kopautellaan.
   Vaikka on se toisaalta kaunista, että muusikot yrittävät opettaa Bachin, Beethovenin ja Georg Malmstenin aikaan jumittuneita kuulijoita täällä Porvoossakin nykymusiikin ymmärtämiseen. Muuten nämä jäisivät ikuisesti hyräilemään Reissumiestä ja kissaa tai Sibeliuksen viulukonserttoa, joita pitävät musiikkina.
   Mummo tuumii, ettei hänestä enää ole oppimaan. Hän jää odottamaan Emäsalon musiikkijuhlia. Siellä valitaan ohjelmisto kuulijoitten mukaan. Hän siis jättää oppitunnit väliin ja pysyttelee vanhanaikaisen ja kaikkea modernia karttavan vanhan pierun ja homekorvan imagossa. Ja laulaa mökkinsä suojissa ja ikkunat kiinni täysin rinnoin Eldankajärven jäätä ja Saarenmaan valssia.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

            Politiikassa kiehuu ja media riehuu


Mummo on kyllästynyt mediaan, nimenomaan siihen sakkiin, joka riehuu ja hilluu pilkkaamalla työkseen poliitikkoja ja maan asioista päättäviä.
   Persut ovat siinä kuin muut puolueet yrittäneet osallistua päättämiseen, Tosin  heillä on asioista erilainen käsitys kuin mummolla, mutta käsitys kumminkin. Kun puolue jakautui kahteen leiriin, mediasakki repesi laulamaan pilkkalauluja sekä kahdelle persuryhmälle että pääministerille.
   Jokainen, joka on yrittänyt hoitaa tämän riitaisan ja konkurssikypsän maan asioita, saa median likasankojournalismista osansa. Ministerit hoitavat koiranvirkaansa vain siksi, että ministeriauton takapenkki on mukavaksi pehmustettu ja palkka kohtuullinen.
   Kukaan ei puhu siitä, että takapenkkiläinen saa koko ajan vahtia sanomisiaan, ettei joutuisi median raateluhampaisiin. Menneisyyden täytyy olla tahraton hamaan ensimmäiseen neuvolakorttimerkintään. Puoli seitsemän on oltava freesinä aamutelevisiossa antamassa lausuntoja, joista median sudet löytävät retosteltavaa päiväkausiksi
   Siemaiset aamukahvit, jotka sitten koko päivän polttavat ylävatsaa. Teet normaalia työtäsi, yrität ymmärtää kapulakieliset lakitekstit, EU-määräykset, lait ja paragraaffit, kunnes lakitekstiä tulee ulos korvistakin.
   Illalla menet uupuneena ja ryytyneenä TV-studioon vastaamaan kenkkumaisen haastattelijan provosoiviin  kysymyksiin. Vastaukset jauhetaan median lihamyllyn läpi niin ettei alunperäisestä tarkoituksestasi ole jäljellä mitään. Kapuat ministeriauton takapenkille ja nukahdat. Kuljettaja auttaa sinut ulos, ja paparazzi kuvaa tapahtuman. Seiska-lehti kertoo seuraavalla viikolla, että palasit kapakasta niin kännissä, että autokuski joutui kantamaan sinut sänkyyn.
   Kun elämä julkisen sanan hirmuvaltaa käyttävien kanssa on tällaista, ei ihme, että mummo kääntää peukalonsa alas, kun mainitaan sana media.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

                          Nokkosia ja muuta syötävää

Nykyajan trendi on ruoasta nipottaminen. Sitä eivät harrasta mummoikäiset, jotka ovat eläneet sodan ja pula-ajan. Silloin kelpasi mikä vain vatsan täyte. Mummot ovat tyytyväisiä kaikkeen mitä annetaan.
   Mutta nämä nuoret! Ne ovat niin tietoisia ja lukeneita, että osaavat sijoittaa itsensä ruokarajoitteisista juuri sellaiseen karsinaan, joka sopii persoonaan. Yksi on vegaani, toinen totaalikieltäytyjä, joka kysyy täytekakustakin, onko siinä käytetty eläinperäistä liivatetta. Joku ei syö punaista lihaa, kun tuotantoeläimiä on kohdeltu huonosti, jopa teurastettu, jolloin niiden lihaan on tullut stressihormonia. Moni lihanvastustajista syö kuitenkin jauhelihaa ja uskoo stressihormonien hävinneen lihamyllyssä.
   Entä kala? Vapaitten vesien kala kelpaa, mutta kassilohi kuuluu rääkättyihin elämiin. Monelle kaikki kaksijalkaiset eli kalkkunat ja broilerit ovat sallittua kamaa.  Mummon mielestä niitäkin on rääkätty. Hän joutui lapsuusvuosinaan katkaisemaan kaulan yli-ikäiseltä kanalta, joka ei enää suostunut munimaan, Kana tykkäsi hommasta huonoa ja lensi päättömänä sadan metrin päähän heinikkoon, mistä sitä oli vaikea löytää.
   Ei auta, vaikka söisi vain kasviksia. Nekin kokevat pelkoa ja kärsivät, väitetään tutkimuksissa. Juuri äsken mummo katkoi varren sadoilta tien varressa rehottavilta nokkosilta, leikkasi saksilla huonot lehdet pois ja pisti ehjät ja siistit kiehumaan. Näin suunnattommat nokkoskärsimykset aiheutettuaan hän ei tohdi syödä niitä, sillä ne voivat kostaa ja aiheuttaa vatsavaivoja. Hän pistää ne pakkaseen. Siellä ne viimeistään kokevat jäätymiskuoleman ja pääsevät nokkosten taivaaseen.
   Mummolle on tulossa vieraita. Kahdenkymmenen hengen joukkoon mahtuu melko monta sellaista, joka ei voi syödä sitä tai tätä. On siis tarjottava viittäkymmentä sorttia, että jokainen saisi edes jotakin syödäkseen. Ehkä on paras ostaa kaikille hampurilaiset, sillä niistä ei kukaan valita.  
   

perjantai 9. kesäkuuta 2017

        Taas kerran Eestiä ihailemassa

Mummo tykkää eteläisestä naapurimaasta, murehtii heidän loputtomia kärsimyksiään tanskalaisten, vitaaliveljesten, saksalaisten ja neukkujen kynsissä ja ihailee ainaista kykyä nousta uuteen kukkaan. Eestlaset ovat kuin voikukka, joka tunkee betonin alta itsensä valoon.
   Pikkulotat ja sotilaspojat tekivät retken Tarttoon ja Viljandiin. Suomesta lähtiessä oli kylmä, Tartu maanteen varrella kukki rypsi, ja lehmusten lehdet olivat lautasen kokoisia. Puutarhojen orvokit puolestaan lähentelivät kahvitassin kokoa. Matka oli kaikin puolin loistavasti järjestetty, niin että ehdotan järjestäjille eli Heimosen perheelle matkatoimiston perustamista.
   Tartossa solmittiin rauha 1920. Mukana oli Paasikivikin. Suomi sai neitomuotonsa juuri tässä rauhassa, kun meille annettiin Petsamo ja pääsy Jäämerelle. Sehän on Golf-virran ansiosta auki vuoden ympäri, niin ainakin luulen. Hameenhelmaakin oli Laatokkaan asti. Sen lisäksi Tartossa oli ülikool jo kaksi vuotta ennen kuin Suomen Turussa.
   Nyt siellä on Eesti Rahva Muuseum, uskomaton aarreaitta neukkujen sotilaslentokentän maisemassa. Neukuista on nyt jäljellä muisto vain ja KGB-museo Viruhotellissa ynnä aika paljon venäjänkielistä väestöä. Tartossa sen sijaan oli mahtava museo-opas Lea ja kaupunkiopas Reet, molemmilla erinomainen soomi-taito.
   Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi kuin Suomen sotaväessä. Yleisin puheenaihe olikin liian täysi olo ja ähky. Bussin peräpenkki ähkyä vastaan taisteli ja yhteispullosta maisteli. Mainitsen nämä bussijuopot nimeltä: Maija, Liisa ja Maijaliisa, Kata, Jouni ja Christian. Kiitos heille hauskasta matkaseurasta, niin myös kaikille muille. Kun palasimme etelänmatkalta, olimme Helsingin satamassa jäätyä pohjoistuulen kynsissä. Aga reisi ole hea, ja Tarttoon ja kansallismuseoon on päästävä toistekin.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Fundeeraaja on poissa

Mummon lempparipresidentti Mauno Koivisto pääsi lepoon, ja muistotilaisuus oli arvokas ja liikuttava. Niin piispa Eero Huovinen kuin presidentti Niinistö näyttivät taas kerran sanankäytön taitonsa.  TV ei mässäillyt omaisten murheen esittämisellä. Sopulilauma sen sijaan otti kaiken irti, kun kerran juttu oli näin myyvä. Kuinkahan paljon iltapäivälehdet, joille ei mikään ole pyhää, nettosivat journalistin vapaudesta? Ei Mauno heitä turhaan sopuleiksi nimittänyt.
Kerran muinaisessa nuoruudessaan mummo joutui samaan luentosaliin Maunon kanssa. Salissa levisi huhu, että nyt se tulee. ”Se” oli satamajätkä, joka tähtäsi tohtoriksi. Vielä ei miehellä ollut silkkipyttyä, mutta olipa tumma puku, valkoinen paita ja kissanrusetti. Hihat näyttivät liian lyhyiltä, ja ne kädet, joiden varaan piispa Huovinen rakensi kokonaisen elämäntarinan, olivat todella oikeat miehen kädet. Tuttavia ja moikkaajia oli luentosalin kaikilla laidoilla, niin oikealla kuin vasemmalla.
Mummon haitaristiystävä Helena pääsi pari kertaa soittamaan presidentillisissä Kultarannan juhannusbileissä. Mauno lauloi sodan ajalta periytyvän sotilaslaulukirjan läpi alusta loppuun. Hyvä laulaja olikin ja haitarisäestyksestä kiitollinen. Siinä kohosivat Eldankajärven jäitten ja Pienoisten kukkivien kumpujen sävelet kesäyön kuulaalle taivaalle. Seuraavana itsenäisyyspäivänä Helena sai palkaksi kutsun linnan juhliin. Ei sentään soittamaan.
Mauno oli omanlaisensa fundeeraaja ja salaviisas humoristi. Niinistö kertoi hautajaispuheessa Koiviston perhesovun salaisuuden: Kiistat loppuivat heti kun Mauno oli samaa mieltä vaimon kanssa. Tellervon huumori on kuivakasta punkalaitumelaista laatua. Radio vieraili perheen maalaiskodissa. Tellervo kertoi, että Tähtelään oli ostettu traktori. Sitä tarvittiin siirtämään kiviä siltaa varten, ja siltaa tarvittiin, koska oli traktori, jota tarvittiin siirtämään kiviä siltaa varten.
Kivisen tukeva oli myös Koiviston työ presidenttinä, vankalle taloudelle perustuva. Siitä oli seuraajien, siis hallituksen, jolle hän siirsi presidentiltä valtaa, mukava lähteä törsäämään ja kasvattamaan velkaa. Onhan tuossa onnistuttukin.




maanantai 22. toukokuuta 2017

       Porvoon ihana Hanna ja muoviämpäri

Mökkitonttimme Karhunkorvessa on lohkaistu Yliken Övre Antas tilasta. Mökin rakentamisen aikoina luin Solveig von Schoultzin kirjan Hanna - taiteilijan muotokuva. Sieltä löytyi nimi Antas. Taiteilija Hanna Frosterus Segerstråle oli nuorena tyttönä kesänvietossa Antaksen emännän hoivissa, koska äiti pelkäsi huonokuntoisen tytön saavan keuhkotaudin.
   Hannan  elämä Antaksessa, hänen paikallisista lapsista tekemänsä luonnokset, pitämänsä pyhäkoulu, koko Hannan kehittyminen kypsäksi naiseksi ja taiteilijaksi kiinnosti niin, että suunnittelin hänestä näytelmää. Kukaan tuottaja ei kumminkaan ottanut sitä. Nyt vuonna 2017 tuli kuluneeksi 150 vuotta Hannan syntymästä, ja museo teki hänestä näyttelyn.
   Siihen saumaan iskin. Kyselin kuka tuottaisi näytelmän ja saisiko sitä esittää museossa. Sain tekijöiksi Leila Kiviluoman ja hänen Linnankosken lukion draamaryhmänsä. Hanna-näytelmä esitettiin eilen ja edellispäivänä eli 20.5 ja 21.5. museon Konkkaronkassa.
   Porvoossa taitaa olla liikaa kulttuuritarjontaa, sillä ilmainenkaan esitys ei kelvannut. Yleisöä oli kaikissa esityksissä kourallinen, niistäkin enin osa minun sinne pakottamiani tuttavia. Taisi joku sentään tulla vapaaehtoisestikin. "Kell´ esteenä on emäntänsä, ken koettelee härkiään", ajattelin vanhan virren sanoin.
   Museon väestä ei tullut kukaan, eivätkä he edes kiittäneet, vaikka olin toivonut jonkinlaista yhteistyötä. Mutta näyttelijät näyttelivät täysin rinnoin. Lähetin heille arvostelun. Itse sain arvosteluksi niiltä vähiltä katsojilta paljon kiitosta, joka lämmittää mieltä. Hanna oli niin merkittävä porvoolainen, että olisi kannattanut tutustua. Totesimme, että jos seuraava esitys tulee, annamme kaikille tulijoille ilmaisen muoviämpärin sekä grillimakkaran. Johan tulevat!.
   

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

     Sellojen juhlaa

Mummon perheessä sellolla on erityinen asema. Talon isäntä nimittäin tahtoi Arto Norasta kuultuaan sellon ja soittotaidon. Molempia tuli, mutta laatu ei yllä kovin korkealle. Sellon osto sujui, kun Vainion liikkeessä sattui olemaan kaveri, joka taisi tietää asiasta jotakin. Tuleva sellisti kysyi mieheltä neuvoa. Mies kokeili ja sanoi, että ota tämä, kyllä tällä soittelee kotitekoinen pelimanni. Myöhemmin selvisi, että kokeilija oli Hanu Kiiski, yksi Suomen huippusellistejä.
   Niitä Suomessa riittää, huippuun asti viritettyjä sellistejä. 36 heistä tuli Temppeliaukion kirkkoon juhlistamaan Arto Noraksen 75-vuotisjuhlaa, kaikki Noraksen huippuun asti opettamia ja trimmaamia. Täysi kirkkosali sai nauttia sellaisen sellojuhlan, ettei sellaista varmaan ole missään muualla kuin Noraksen kotimaassa. Juhlan sankarin sormet olivat sangen vikkelät ja taito sataprosenttinen.
   Kuuluttajana oli meidän huushollin sellon kummisetä Hannu Kiiski, ja Loviisan Sibelius-juhlien vetäjä Jan-Erik Gustafsson oli tärkeässä roolissa. Marko Ylösellä lienee myös jotakin tekemistä Porvoon kanssa, ehkä on saanut jossakin lapsuutensa vaiheessa kodin Aunelan perheessä Aunelanmäellä. Kapellimestarina oli nuori Klaus Mäkelä, joka kerran vähäpoikana istui vieressäni Tuomiokirkon lehterillä Avanti-konsertissa ja selasi osaavasti partituuria. Juttelimme mukavia, ja siitä asti olen seurannut tämän lahjakkuuden taivalta kohti Esa-Pekan ja Jukka-Pekan saavuttamaa tasoa.
   Monen ylimääräisen jälkeen sellon juhla päättyi, ja kaikki kuulijat olivat onnellisia, että sellainen lahjakkuus kuin Noras on uhrannut elämänsä Suomelle. Ulkona puhalsi kylmä viima. Metroasema tulvi roskaa, samoin metro. Eikö Helsingissä kukaan tiedä, että on keksitty roskis? Vappuna jättävät luontoon piknik-jätteensä muovituoleja myöten. Voi että oli vaikea sen roskan keskeltä päästä takaisin konsertin jaloihin sfääreihin.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kansalaisaloite Prexit

Mummolla on eläkeläisenä aikaa kummastella kotikaupungin ihmeellisyyksiä.  Yksi ihmeistä on länsiranta. Siitä käydään sanasotaa, sillä uuden sillan länsipäähän syntynyt slummi ei ilahduta kaikkia. Talot näyttävät siltä kuin ne olisi tuotu paikalle jättiläisnosturin nokassa ja pudotettu sikin sokin alas siihen asentoon mihin sattuvat asettumaan. Väliin on jäänyt kapeita sokkeloisia kujia.
Kun Gammelbackaan 1960-luvulla tehtiin vastaavaa, saatiin suunnittelijaksi Alvar Aalto.  Talot sijoitettiin niin, etteivät ne peitä toistensa näkymiä. Sama ei onnistu Taidetehtaan alueella, ja itäpuolta hirvittää olla mukana touhussa, jonka tuloksia tullaan kummastelemaan ainakin parisataa vuotta. Siksi mummo ehdottaa, että tehdään Prexit. Itäpuoli ottaa avioeron läntisestä ja ryhtyy kaupungiksi nimeltä Wanha Porwoo. Länsi saa leikkiä joen toisen puolen hiekkalaatikolla ja olla vaikka Uusi Porvoo.
Tällä puolen jokea järjestetään terveyspalvelut kävelyetäisyyden päähän, joten lännen ei tarvitse siirrellä bussipysäkkejään huonojalkaisten itäisten vuoksi. Lahjotaan museovirasto, että saadaan kivetä kirkon seutu neliskanttisilla kivillä. Turistit Kiinassa asti kiittävät jalkaystävällisistä kaduista. Rakennetaan Engelin tyyliin tyhjät tontit. Annetaan Valtimontalolle jokin merkittävä tehtävä. Käydään kivijalkapuodeissa ja saadaan vipinää kaupalliseen elämään.
Turisteja riittää kumpaankin Porvooseen. Itäpuolella on Vanha Porvoo, kirkko ja Runebergin koti. Länteen rakennetaan uusia kauppakeskuksia, taidemuseo ja hotelli.

Kansalaisaloitetta valmistellaan jo. Mummo uskoo, että Prexit toteutuu seuraaviin kuntavaaleihin mennessä. Saadaan samalla monta uutta johtajanpaikkaa.
   Ihan sikasiistii 19.4. 2017

Mummo tempaistiin pääsiäislauantaina nykykulttuurin piiriin. Hän joutui seuraamaan laulukisan finaalia. Alan tietämys oli aikojen saatossa päässyt tipahtamaan nollalukemiin, joten oli teeskenneltävä. Hyvinhän se onnistui. Esiintyjät Anna Puusta ja Red Ramasta alkaen olivat hänelle muka tuttuja. Mike Monroen isän kanssa hän oli ollut kolmisenkymmentä vuotta puheväleissä, tosin hiukan yksipuolisesti, kun isä oli radiokuuluttajana puhunut ja hän kuunnellut. Mutta melkein naapurin poika siis kimaltavissa esiintymisrytkyissä ja vaalea tukka tutusti silmillä. Rokkauksen ripeä jalanheitto pisti mummon taputtamaan ja huutamaan villisti bravoota.
Mummo sai kevyen musiikin monipuolisen korvahuuhtelun sekä pikakurssin alan terminologiaa. Hän osaa nyt kommentoida alaa asiantuntevasti. Biisit olivat sairaan siistejä ja kilpailijoilla mieletön fiilis. Jokainen sai kisasta henkisesti tosi paljon. Kaikilla mieletön veto. Moni oli käsittämätön lahjakkuus, ja biisit niin klassikoita, että yleisö nautti ihan sikana. Fiilis oli älyttömän fantastinen, siis niinku ihan jees. Kaikki meni satavarmana just nappiin.
Sikamakee ilta läheni loppuaan, ja mummolle tuli ihan tippa linssiin. Mutta ei murhetta. Juontaja ilmoitti, että näin hyvä homma otetaan ensi syksynä uusiksi. Ei kuin nyt syksyä odottamaan, mummo ajattelee ja on sairaan tyytyväinen siihen, että osasi äänestää voittajaa. Ja että yleensä osasi äänestää.

Entä kisan juontajat? Hekin tunnustivat: ”On meil ollu sairaan siistii!” Niin oli mummollakin. Jaksaisi nyt vain odottaa ensi syksyyn.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

                              Elikkä juurikin näin 22.3.2017

Sanovat, että yhdestä heroiiniannoksesta syntyy ikuinen riippuvuus. Senioriopettajaan kirjoittamisella on sama vaikutus. Mummo kirjoitti kerran pitkän tauon jälkeen ja oli heti koukussa. Pakko kirjoittaa, jos ei muuta niin nykykielen kummallisista kiemuroista.

Kieli kehittyy ja syntyy uusia ilmaisuja. Esim. sanaparia ”tosi paljon” kuulee julkisessa puheessa tosi paljon. Varsinaiset muotisanat ovat tällä hetkellä  ”elikkä”  ja ”juurikin näin”. Mummo pitää tukkimiehen kirjanpitoa niiden esiintymistiheydestä. Kun jompikumpi puheessa vilahtaa, niin pystyviiva listaan ja viides poikkiviivaksi. Tällä hetkellä elikät ovat voitolla.  
 Aamukahvia siemaillessaan mummo katselee televisiota. Vähän Trumpin puuteria vaaleammaksi puuteroitu, hyvin säilynyt ja kasvojen kohotuksia läpikäynyt nainen selvittää katsojille, ettei näiden sovi syödä punaista lihaa, vaaleata leipää, sokeria eikä kovia rasvoja. Niiden sijasta on suosittava nyhtökauraa ja härkäpapuja.  Mummo piilottaa voilla sivellyn juustopäällysteisen paahtoleipänsä sanomalehden alle ja on olevinaan kuin olisi aito viherluomumummo.
Puhuja heittää tehosekoittimeen hedelmäpaloja, ja niistä syntyy sopivan terveellinen aamujuoma. Mummo päättää heti seuraavasta eläkkeestään ostaa tehosekoittimen. Selostustaan elämäntapaterapeutti säestää niin monella elikkä-sanalla, että mummon kirjanpitoon syntyi monta uutta viivaa.
Seuraava aamuvirkku haastateltava näyttää 17-vuotiaalta mutta on Aalto-yliopiston korkean tason asiantuntija, joka valmistelee väitöskirjaa seniorikansalaisten sijoitustoiminnasta. Hänen mielestään mummoikäisten ei kannata panna kaikkia munia yhteen koriin, vaan eläke-eurot kannattaa hajauttaa. Hiukan Marimekkoa, hiukan Konetta ja mitä kaikkea se poikanen luettelee. Mummon säästöissä ei oikein riitä hajautettavaa, mutta muuten pojan puhe on hyödyllinen. Siinä nimittäin esiintyy kuusi kertaa ”juurikin näin”, mutta elikät jäivät kahteen kertaan. Siitä mummo päättelee, että elikät ovat sävyltään naisellisia.     
Mummon edellinen tutkimuskohde ”toki” jää jälkeen voittajatermeistä. Nykyään tokittelu kuulostaa suorastaan vanhanaikaiselta. Mutta entäs pöhinä? Siinä tulokas, joka ryysii vauhdilla puhuttuun sanaan. Alun perin pöhinää synnyttivät Donald Trumpin öiset twiittaukset. Ei taida herralla olla öisin muuta tekemistä kuin twiittailla ja aiheuttaa pöhinää Suomessa asti.  
Kieliasioita seuraava mummo on keksinyt erinomaisen nykysanalähteen. Hän nauhoittaa kaikki Remu Aaltosen haastattelut ja purkaa uutuudet listoilleen, sillä rokkivaarin sanasto on riemukasta. Puheesta ei tosin saa selvää, mutta siihen on tottunut. Julkisesti puhuvilla ei yleensä ole artikuloinnista aavistusta, ja kuuntelu menee arvailuksi. Elikkä asia on juurikin näin: Pääasia, että puhetta tulee.


Itsepalveltuja kermavaahtoihanuuksia 5.4. 2017

Ajan henki vaatii itsepalvelua. Jo Vappu Taipale pisti viralta kotiapulaiset ja sanoi, että jokainen pesköön itse sukkansa ja paitansa. Nyt sitten lapset kiikutetaan aamuhämärissä rinoviruksia tihkuviin päikkäreihin saamaan ilmaista tai maksullista varhaiskasvatusta. Nuoret naiset, jotka lapsentyttöinä oppivat kodinhoidon niksit, joutuvat perheenäideiksi ihan kylmiltään, elleivät mene ulkomaille aupairiksi.
Laskiaisen tienoilla mummo kutsui naapurit kahville. Kaupan lasikaapin pullat olivat muhkeita ja kermavaahtoa tursuvia. Munalla voideltu kansi kiilteli kuin Kekkosen päälaki, jolle on varistettu raesokeria. Myyjää ei mailla eikä halmeilla, joten mummo palveli itse itseään.
Leivoslaatikko syntyi itse kooten helpommin kuin Ikean kirjahylly. Sitten kaapin ovi auki ja kalastamaan pullia pihteihin. Ne luistelivat hyllyn perälle. Mummo vilkaisi ympärilleen. Muita ei näkyvissä, joten hän nappasi sormin kermavaahtoisen pullan laatikkoon. Mutta voi! Selän takana hiipi myyjä, joka huomautti, ettei leivonnaisiin tartuta likaisin sormin vaan siististi pihdeillä.
Mummo yritti taltuttaa pihdit tahtoonsa. Kermavaahto levisi hyllyille, vaatteisiin, tukkaan ja pitkin lattiaa. Vähän osui leivoslaatikkoonkin. Mutta mistä ostokselle hinta? Ohikulkeva asiakas neuvoi, että ensin tuosta tuotteen numero, sitten paina tuota nappia, ja siinähän se hintalappu.

Kotona mummo keitti kahvin, jonka kanssa naapurusto söi lusikalla kermavaahtoisen mössön. Kyllä maistui! Levitköön itsepalvelun siunaus kaikille aloille, mummo ajatteli. Ja senhän se tekeekin.  
On aika kuunnella passio

Moni on sitä mieltä, että kirkko tekee kaiken väärin.  Toisaalta se takertuu ikivanhoihin totuuksiin, toisaalta taas sallii asioita, joita raamattu pitää kuolemansyntinä, homoutta nyt ainakin. Kirkosta on siis kiireesti erottava. Jos on jo eronnut, on liityttävä uudelleen, että voi protestiksi erota.
Eroista piittaamatta kirkko kumminkin elää ja kantaa ikiaikaista kristillistä kulttuuria. Juuri nyt on aika mennä kuuntelemaan passiota, sillä kärsimystarinaa kertovat Bachin passiot ovat jalointa mitä musiikin alalla on syntynyt. Rakennustaiteenkin uljaimmat luomukset ovat kirkkoja. Ei edes Putin rohkene levittää Iisakinkirkkoa maan tasalle.
Maailman kauneimmat veistokset ovat usein kristillisperäisiä. Niitä lähdetään ihailemaan Roomaan asti. Myös kansankulttuuri kumpuaa kristilliseltä pohjalta. Kansanrunoutemme kukka on Marjatan poika, kertomus Jeesuksen syntymästä. ”Siitä meijän Marjatalle syntyi poika puolukasta.”
Köyhän elämä oli ennen Kelaa yhtä kurjuutta. Lohtuna oli vain taivas. Maanpäällisen elämän vääryydet korjataan viimeisenä päivänä. Rakkaat kohdataan taivaan ilossa, mutta sortajat kärventyvät helvetin tulessa.

Näistä ajatuksista kertovat vanhat virret. Yhtenä sateisena lauantai-iltana Porvoon pienen puukirkon täytti mahtava musiikki. Mari Palo ja Esa Ruuttunen esittivät Lohjan kaupunginorkesterin vaskiseitsikon säestäminä rakkaimpia virsiä. Vuosisatojen kuluessa jalokiviksi hioutuneet sävelmät ja niiden syvä totuus aiheuttivat ainakin mummon mielessä hämmästyksen: Näinkö upeaa on kansallinen kulttuurimme! Taas yksi hyvä syy ylpeillä sata vuotta täyttävästä Suomesta. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Uusi uljas lääkärikirja

Mummo Mutikaisella on ystäviä, enimmäkseen mummoja tai mummoikäisiä. On siinä kälätystä, kun tullaan yhteen. Puheenaiheena ovat sairaudet, joita piisaa. Leikkauksiakin on tehty pienen kunnan terveydenhoitobudjetin edestä. On polvi-, lonkka-, olkapää-, kämmenjänne-, akillesjänne- ja kaihileikkauksia, mutta rintojen ja takapuolen suurentamiseen ei ole tarvinnut ryhtyä. Siinä kohdin mummon seurapiiri on omavarainen.
Koska sairauksissa löytyy, mummoporukka päättää koota ne lääkärikirjaksi. Se ei tule olemaan sellainen kuin lääkärikirjat ennen googlea olivat. Niitä lukeva löysi itsessään niin kammottavien tautien oireita, että kuoli kauhusta. Tästä tulee positiivinen kirja, koska koko terveydenhoitoala tulee Sote-uudistuksen tullessa olemaan positiivinen ja valoisa kuin joulukirkko.

Nimeksi tulee ”Ikäihmisten iloiset sairaudet ja niiden hellämielinen hoito”. Kustantamot taistelevat sen julkaisuoikeuksista, jotka myydään myös ulkomaille, ainakin Norjaan, jossa asuu maailman onnellisin kansa. Ne ymmärtävät iloisten sairauksien ja hellämielisen hoidon päälle.


Kirjassa kerrotaan vain hyvänlaatuisista sairauksista, sillä pahat eivät edistä myyntiä. Ei siis mitään paiseruton kaltaisia kamaluuksia vaan sellaisia, joita voi sairastaa vaikka naapurimaan Silvia. Jotka paranevat, jos lääkäri on empaattinen ja sympaattinen.  SOTE-uudistuksen myötä hoitoalalle syntyy kilpailu, joten lääkärien on oltava myötämielisiä ja rohkaisevia, muuten potilaat siirtyvät toiseen firmaan. Kaikki lukevat innoissaan kirjaa iloisista sairauksista ja osaavat vaatia hellämielistä hoitoa. Nyt siis kirjakauppaan tekemään ennakkovarausta!

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Maailman halvin ase

Kaunis tyttö metsässä poimimassa marjoja. Eksyy, ei löydä kotiin. Mutta ei hätää, tuolta tulee nuoren miehen ohjastama hevonen.
-       Mihin olet matkalla, kysyy se mies ja pyytää neitoa rekeen.

Viltin alla olisi tarjolla omenoita ja pähkinöitä. Neito arvaa pähkinöitten laadun eikä suostu. Mies koppaa neidon korjaansa ja tekee sen minkä miehet ovat kautta aikojen osanneet tehdä väkisin rekeen viedyille.

Jälkeenpäin mies kertoo olevansa Kalervon poika.
-       Entä sinä, kaunis neito?
Tyttö vastaa olevansa Kalervon tytär.

Kullervon tarina on järisyttävä, Kalevalan liikuttavin, sellainen, joista maailman suuret draamat ja oopperat on pantu kokoon. Suuria kohtalon käänteitä, kuulijan, katsojan ja lukijan tajuntaan vyöryviä tunteita, raastavaa tuskaa ja repivää syyllisyyttä. Päättyykin niin kuin tragediat päättyvät.  Neito syöksyy koskeen, mies miekkaansa.

Tarina kerrottiin Sipoon kirkkoon kokoontuneelle kansalle. Sibeliuksen sävellys oli mahtava, Lohjan kaupunginorkesterin taito samanveroinen, samoin Uusimaa-kuoron osaaminen.
Päähenkilöt, sisarukset Johanna ja Ville Rusanen, elivät ikiaikaisen draaman niin väkevästi, että katsoja oli pakahtua. Ville Rusasen Kullervo oli niin rikkinäinen kuin rakkaudetta kasvanut ihminen voi olla. Johanna Rusanen-Kartanon hämmennys ja kauhistus olivat aidot.

Hänen eläytymisessään oli kaikkien maailman raiskattujen naisten tuska, ahdistus ja myös se häpeä, jota raiskattu tuntee. Tälläkin hetkellä maailmassa käydään sotia, ja raiskauksen asetta käytetään vastapuolen häpäisemiseksi.

Voiko sen halvempaa, tehokkaampaa ja nöyryyttävämpää asetta keksiä?

15.3. 2017

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Mitä on lumi

Mummo katseli Lahden kisoja. Oli menossa miesten parisprintti, ja näytti siltä, että nyt tulee kultaa tai ainakin hopeaa. Mutta voi kauhistuksen kanahäkki! Iiro yrittää ohitusta, Norjan mies havaitsee tempun ja menee ohittajan linjalle. Kaatuu siitä Niskasen syliin, ja pian kaatuu Niskanenkin.
Mummo katsoo suurennuslasin kera kohdan ainakin 20 kertaa saadakseen selville, oliko teko tahallinen. Kiroaako siinä Norjan poika norjaksi: ”Meinaatko pojankloppi tunkea meikäläisten areenalle? Minä sulle näytän! Siitäs sait!” Kävikö näin vai oliko pelkkä vahinko, se ei selviä mummolle.
Palkintojen jako Lahden torilla on sentään katsottava, saivathan pojat sentään pronssia. Suomi sai lisäksi sankarimuiston, joka vetää vertoja Lasse Virenin Münchenin kaatumiselle ja Mietaan Jussin sekuntin sadasosalle. Näitä muistoja tarvitaan, ettei vaivuta ihan suohon, kun intialaiset ovat nykynokioita ja aarikat, marimekot ja eroaarniotuolit ynnä aaltovaasit taistelevat, ettei niistä tulisi made in China.
Mummo muistaa kyllä muutakin, ei vain Iiro Niskasen ketterää kapuamista sivakoilleen, kun oli saanut Iversenin sylistään. Muistaa nimittäin, mitä Jauhojärvi sanoi ennen kuin poistui Lahden lavalta pronssimitali kaulalla. Haastattelija vakuutti, että poikien mitali muistetaan vielä sadan vuoden perästä. Jauhojärvi  ilmoitti toivovansa, että silloin vielä tiedetään, mitä on lumi.

Mummo on haljeta ylpeydestä. Jestas miten valveutuneita hiihtäjiä meillä! Muistavat kantaa huolta muustakin kuin Suomen hiihtokunniasta, nimittäin maapallon tilasta, joka on ainakin yhtä hälyttävä kuin Suomen urheilumenestys.

torstai 16. helmikuuta 2017

Isoäitinä on hyvä olla

Maailman nopein liike on se, jolla tuore isoäiti näpelöi kännykästä esiin lapsenlapsen kuvat. Rouva S. esittelee kaikki sata kuvaansa mummolle päiväkahvin ääressä. ”Estelle eestä, Estelle takaa. Estelle istuu. Estelle makaa. Estelle maassa, Estelle puussa. Estelle tuutuu tutti suussa.”
Estelle on yhtä ihana kuin kaimansa naapurimaassa, älykäs, kaunis, varhain kehittynyt, aivan suloinen. Mummo Mutikainen jaksaa ihailla. Omat lapsenlapset ovat jo isoja. Niiden kanssa on eletty läpi monet pelot. Toimivatko kaikki aistit? Oppiiko ajoissa kävelemään ja puhumaan? Oppiiko lukemaan, pärjääkö koulussa? Polttaako nurkan takana tupakkaa? Onko kiusattu vai kiusaaja? Sairastuuko anoreksiaan tai sortuu huumeisiin? Pääseekö opiskelemaan, saako töitä?
Entä masennus, jota nykynuorista sairastaa melkoinen prosentti? Miksi, sitä mummo ei ymmärrä. Onhan näillä kaikki paljon paremmin kuin hänen lapsuudessaan, jolloin sai pelätä desantteja ja pommikoneita. Kengät olivat paperinarusta, vaatteet viiteen kertaan käännetyt, ruoka surkeaa ja karkit kuivattuja porkkananpaloja. Seksi kaikkine ilmenemismuotoineen oli syntiä ja kiellettyä, ellei tahtonut 17 vuoden iässä äidiksi tai isäksi.
Mutta tämä Estelle. Hänellä on edessään elämä Suomessa, joka tutkimusten mukaan on maailman kärkimaita. Parempaa paikkaa ei voisi syntymämaakseen valita. Eläköön siis Estelle, rouvat toteavat ja ottavat viimeisen kupin saatteeksi lasillisen Vana Tallinnaa. Onhan se satavuotisjuhlien virallinen juhlajuoma. Kippis vain isoäitiydelle!


torstai 2. helmikuuta 2017

Dosentille uusi virka

Suomen asioita Venäjällä hoitaa dosentti, jonka presidenttikin on noteerannut. Dosentti raportoi Suomessa tapahtuvasta venäläisten sortamisesta, lapsikaappauksista ja koululaisten siirtämisestä apukouluun. Nyt tuli uusi huolenaihe. Puolustusvoimissa ei edes vilauteta maanpuolustuksen salaisia tietoja varusmiehille, joilla on kaksoiskansalaisuus. Heitä ei nimitetä puolustusvoimien virkoihin, mikä on törkeätä.
Yle oli saanut vihjeen tästä syrjinnästä ja jauhoi uutista aamusta iltaan. Pian kaikki tiesivät, että näin on koska siltä näyttää. Käy sääli dosenttia, joka nyt joutuu taistelemaan tätäkin vääryyttä vastaan. Mummo lähettää hänelle terveiset ja lohduttaa, että kyseessä saattaa olla pelkkä ankka. Dosentin ei tarvitse menettää yöuniaan, sillä mediaväki on vain lentänyt lankaan ja saanut väärän vihjeen. Siis aatuutilullaa, nuku poika parka rauhassa siellä isossa naapurissa. Kaksoiskansalaisille on tarjolla tietoa ihan yhtä paljon kuin yhden kansalaisuuden väelle.

Dosentti voikin nyt paneutua Amerikan asioihin, sillä siellä piisaa penkomista. Rakennetaan muureja, erotetaan ihmisiä, nimitetään mielipidevammaisia elinikäisiin virkoihin, joiden valta jatkuu vielä kun nimittäjä itse on kammettu viralta. Mummo ehdottaakin, että Suomen valtio lähettää dosentin Yhdysvaltoihin tarkkailemaan eri rotua, kansalaisuutta tai uskontoa edustavien tasa-arvoa maassa, joka tähän asti on ollut demokratian ja vapauden ihannemaa. On sitä maailmassa nimitetty turhempiakin virkamiehiä. 

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Hotapulveria ja kamferintippoja

Mummo poikkeaa apteekkiin ostamaan lääkettä vanhojen luittensa kolotukseen. Hän vertailee tuotteitten hintaeroja mutta ei saa selvää, mitä yhden lonkkasäryn poistaminen milläkin pillerillä maksaa. Apteekkineiti on sitä mieltä, ettei lääkkeitä osteta hinnan mukaan vaan tehon.  Mummo ottaa halvimman.
Kotiovella odottaa rouva S. Rouva on pienituloinen eläkeläinen. Nyt toitotetaan, että Suomessa eläkkeet ovat hyvät. Rouva S. ajattelee, ettei sellaista väittävä eläisi viikkoa hänen kuukausitienestillään.
Mummo kutsuu rouvan kahville ja kysyy kuulumiset. Rouva kertoo menevänsä sairaalaan tutkimukseen, jota varten vatsa on tyhjennettävä. Sitä ennen on juotava päivän verran ravintolitkua ja illalla otettava lääkettä, jotta litku tulisi vauhdilla ulos. Hän on hakenut ainekset apteekista ja maksanut niistä 40 euroa 35 senttiä eli viikon ruokarahat. 
Kahvin ääressä päivitellään, kuinka mokoma tavara voi maksaa enemmän kuin koko toimenpide rouva S:n osalta. Tullaan siihen tulokseen, että alalta puuttuu kilpailu. Monet käyvät Tallinnassa ostamassa lääkkeensä. Jotkut tekevät kerran vuodessa matkan etelän aurinkoon ja ostavat Kanarian saarilta vuoden lääkkeet. Kun saadun hyödyn vähentää matkalaskusta, huomaa päässeensä etelään melkein ilmaiseksi.
Rouva S. ja mummo päättävät perustaa apteekin, sellaisen nettikaupan, ettei tule liiketilakuluja. Siitä saisi hotapulveria, kamferintippoja ja mustaasalvaa. Lisäksi risiiniöljyä, jos asiakkaan pitää mennä sairaalatutkimuksiin. Näillä ihminen pärjää, rouvat päättelevät ja tiristävät pannusta apteekkialan yrittäjiksi ryhtymisen kunniaksi vielä kupillisen. 

lauantai 14. tammikuuta 2017

Mummon murheet 

Mummolla on murehtimista. Kun Obama parilla notkealla juoksuaskeleella poistui johtamasta kansaansa, tuli tippa silmään. Mies olisi voinut koitua amerikkalaisten pelastukseksi. Uudesta ei ole kuin tuhoamaan. Maa on niin vaikutusvaltainen, että sen suistuminen typeryyksiin tuntuu täällä asti. Ei voi sanoa, että pitäkää Trumpinne, kun olette hänet valinneet. Tässä kinkkisessä tilanteessa mummo toivoo, että Trump kompastuu pitkään punaiseen kravattiinsa ja estyy hoitamasta rahalla ostettua virkaansa.
Kotikonnuillakin riittää huolta. Terroristien iskuja sattuu yhä lähempänä. Mummo välttelee väkijoukkoja, sillä harvemmin ne kuorma-autoillaan jahtaavat yksinäisiä mummoja. Haluavat kerralla suuremman saaliin ja maailmanlaajuista näkyvyyttä.
Eniten mummoa kismittää koti-Suomessa yleistynyt pahansuopuus. Olivatko ihmiset ennen näin kateellisia ja ilkeitä? Nyt yritetään syödä elävältä kaikki menestyneet. Auta armias, jos olet pystynyt kokoamaan itsellesi omaísuutta! Vielä pahempi, jos perheesi jäsenet menestyvät. Heti on perässä median kiljuvien jalopeurojen lauma.

Entä tavallisten tavisten elämä?  Mistä syntyy tämä yleistynyt kiusaaminen? Mummolla on vastaus. Ilkeyden ja pahansuopuuden jarrut hävisivät, kun etäännyttiin vuosisatoja vallinneesta kristillisyydestä. Se sentään vaati jonkinlaista kontrollia. Jos kohtelet muita huonosti, olet huono ihminen. Ainakaan taivaaseen sinulla ei ole asiaa. Mutta yritä kuiskata se sen teini-ikäisen korvaan, joka juuri nyt tviittaa ilkeyksiä ystävästään kaiken someväen nähtäväksi. Hän tietää, että nykyajan jumalan nimi on Some.