Itsenäisyyttä ja ruisleipää

Itsenäisyyspäivänä moni ikäihminen muistelee sotien aikaa. Sodista ei ole muuta hyötyä kuin että ne ovat kaikkien taiteenalojen ehtymätön aiheitten lähde. Kautta vuosituhanten on kallioihin hakattu tappelujen muistoja ja muovattu kivestä ja savesta taistelijoiden lihaksikkaita kuvia, miksei myös kauniitten naisten vartaloita aina kauniin Helenan päivistä alkaen. Elokuvia ja kirjallisuutta on luotu niin tunnetuista kuin tuntemattomista sotilaista.  

Jokainen perhekunta on näinä päivinä muistanut omat isoisät ja heidän isänsä ja palauttanut mieleen myös kotirintaman naispuoliset sankarit. He pitivät yllä elämää, kun miesväki lähetettiin rintamalle kylvämään tai torjumaan kuolemaa. Myös siellä jossakin tarvittiin naisia.

Sodasta jotain muistavat ajattelevat kiitollisina niitä, jotka pelastivat isänmaan ja itsenäisyyden. Kun liput huomenna liehuvat, suomalaiset iloitsevat itsenäisyydestä tarhalapsista vanhainkotien asukkaisiin.

Televisiossa ja radiossa saa näinä aikoina osoittaa ihan julkisesti isänmaallisuuttaan. Näin ei mummon elämän aikana ole aina ollut. Aira Samulin muisteli televisiohaastattelussa elämänsä vaiheita ja mainitsi, että vihollinen hänen lapsuudessaan pommitti kaupunkeja ja kyliä murtaakseen kotirintaman tuen. Tiesivät kyllä naapurimaassakin, että sotaa käyvien rintamat murtuvat, jos kotirintama saadaan murtumaan. Viisas nainen tuo Aira, osaa muutakin kuin tanssia.

Mummo kuuluu siihen ikäluokkaan, joka vielä muistaa sodan, jopa talvisodan syttymisen. Muistaa, että lähtevien reppuun pakattiin villahousujen ja flanellipaitojen lisäksi myös kuivaa ruisleipää. Ehkä juuri se antoi voimaa, auttoi siellä jossakin muistamaan, minkä vuoksi taisteltiin.

Kun sodan käyneitä saatetaan lepoon, on tapana sanoa: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Myös mummo  varustautuu ripustamaan pienen lipun oven pieleen. Suuremmankin tämä itsenäinen Suomi ansaitsisi.   

                      80 vuotta sitten

Porvoo on kirjallinen kaupunki, kun täällä muinoin asusteli Runeberg niminen kirjailija. Tarina kertoo, että rauhantahtoinen itänaapurimme pommitti Porvoota rajusti joulun tienoilla 1939, koska täällä asui sotakiihkoilija Runeberg. Hänet täytyi saada hengiltä, ettei toista kertaa pääsisi kiihottamaan kansaa tappelemaan naapuria vastaan.

Joku silloin mukana ollut tietäisi asiat paremmin, ja mummo toivoo hartaasti, että saisi enemmän tietoa niistä päivistä. Kävi nimittäin niin, että mummon isä oli Viipurista käydyissä syksyn -39 rajuissa taisteluissa saanut annoksen kranaatinsirpaleita eri puolille kroppaa, erityisesti oikeaan jalkaan. Mies siis ensin kranaattikuopasta JSP:n pulkkaan, siitä hevoskyytiin ja lopuksi kuorma-auton lavalle matkaamaan rintamalta kohti Porvoossa sijaitsevaa sotasairaalaa.

Sairaala on sama, jonka kaupunki kohta purkaa. Purkakoon, kun kerran talo on tullut elinkaarensa päähän. Voipi olla homeessakin. Tuomiokirkkoa eivät sentään pura, vaikka sehän vasta vanha on!

Moni maansa puolesta taistellut pääsi vammautuneena Porvooseen asti ja sai haavoihinsa ja kipuihinsa hoitoa. Lievittäjänä taisi siihen aikaan olla morfiini. Kun haavoittuneet oli jotenkuten kursittu kokoon ja paikattu, he palasivat särkyineen ja sielunvammoineen kotiin, jossa heräilivät öisin omaan kauhunhuutoonsa. Piironginlaatikosta kaivettiin Pervitin-nimistä särkypulveria lievittämään särkyä sormissa ja varpaissa, jotka oli kuolion merkkejä osoittaneina amputoitu Porvoon sairaalan leikkaussalissa.

Elämä 80 vuotta sitten jatkui. Sotakin loppui sillä erää yhtä äkkinäisesti kuin oli alkanut. Suomen kestävyyden kantilta ei hetkeäkään liian aikaisin.

                                                                               Maijaliisa Dieckmann

                                                                               Sota-ajan lapsi                                

                                        Miesten viikko

Televisio-ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa kaksi miestä tanssi keskenään niin kauniisti, että mummo ihastui niin tanssijoihin kuin koko miehisen tanssin ajatukseen. Kai siinä oli ripaus homoerotiikkaa mausteena.

Vaan ovat ne pojat ennenkin osanneet tanssia. Piirileikkilaulussakin lauletaan ”Taas on pojat yksin, sun pralialilei, sun pralialilei.” Tanssia pitemmälle ei niinä aikoina sopinut mennä, sillä suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa oli kielletty laissa jo vanhantestamentin aikoina. Suomenkin historiassa sinne päin kallistuvia on jopa tuomittu kuolemaan.

Vuodessa on 52 viikkoa. Niistä 51 on naisten, sillä naisethan tämän maan arkea pyörittävät. Meneillään oleva on miesten viikko, eikä ihan syyttä. Naiset päättivät kerran, että nyt akkaväen sortaminen saa loppua. Tästä alkaen he eivät enää elä hellan ja nyrkin välissä. Kokeilkoot nyt miehet sitä samaa. Pian enin osa ainakin ns. sivistyneen maailman miehistä menetti vuosituhantisen mahtinsa. Nykyään naiset päättävät perheen asioista, rahan käytöstä, lomien vietosta ja muusta, ja mies vastaa kiltisti: ”Kyllä, rakkaani.”

Hyvä siis, että yksi viikko on omistettu miehille. Sen päätteeksi vietetään isäinpäivää, jolloin isät saavat koulussa tai päikkärissä tehdyn kortin, lahjaksi sukat tai kalsarit ja ilon viedä perheen ravintolaan syömään. Jos oikein suurpiirteisiä ollaan, isä pääsee katsomaan lätkämatsia. Kapakkaan ei missään nimessä, niin pitkälle ei miesten vapautus ole vielä edennyt.   

                                     Synttärijuhlat uruille

Gammelbackan seurakuntakeskuksen nimi on ruotsiksi Mariagården. Se kuulostaa mummon korvissa tyylikkäältä. Tyylikäs on rakennuskin. Ympärillä loistivat seurakuntakeskuksen urkujen 40-vuotisjuhlan kunniaksi syksyn kullankeltaiset puut kuin soihdut.

Neljäkymmentä vuotta sitten Porvoon seurakuntien yhteinen rahapussi käännettiin nurin, ja viimeinenkin ropo ravistettiin uhrattavaksi musiikin alttarille. Näin Gammelbackaan saatiin uuden kirkon arvoiset urut. Niiden toimittamisessa oli isona apuna Askolan verraton urkujen harrastaja Reino Halonen.

Ja soitettu niitä on! Mummokin on kuullut niiden pilleistä lähtevän monenlaista musiikkia jouluvirrestä alkaen, ja hyvin ovat pelit kestäneet taitajien hyppysissä ja myös jaloissa. Urkujen soittamiseen eivät Bachinkaan aikana riittäneet kädet, vaan jalat otettiin avuksi. Juhlakonsertissa kanttorit todistivat, että Porvoossa elää yhä soittotaito.

Muinaisessa nuoruudessaan mummo ihaili naapuripitäjän lahjakasta poikaa, joka kantoi nimeä Hannu Taanila. Kerran hän vanhan tuttavuuden nimessä laittautui kuuntelemaan Hannun kirjallista tilaisuutta Turun Konserttitaloon, jossa myös urut olivat äänessä. Hän kutsui ajan ehdottoman superjulkkiksen Naantaliin kirjallisuuspiirinsä vieraaksi. Poika tuli, kertoi ikimuistettavan hauskasti kirjoista ja rapsutti samalla paidan ja housunkauluksen välistä muodikkaasti pilkottavaa mahaansa. Se nauratti keski-iän ylittäneitä kirjallisuuspiiriläisiä.

Lopuksi mummo kiitti vierasta sekä siitä illasta että parin viikon takaisesta Turun kirjallisesta tilaisuudesta. ”Kuka se urkujensoittaja oli?” hän kysyi. ”Mitäs luulet?” tokaisi kirjailijavieras ja sanoi olevansa kanttorina Paraisilla. Pian tämä monilahjakkuus nähdään Porvoossakin. Rapsuttaako tuo enää mahaansa?   

                                         Radiosta kuulee uutisia

Mummo touhuaa mielellään keittiössä ja kuuntelee radiota. Näin pysyy kärryillä maailman menosta. Joskus uutiset ovat kamalia mutta tapahtuvat onneksi jossakin kaukana. Se on mummojen onni, sillä he kantavat vastuuta jälkeläisistään, joista enin osa asuu tässä maassa. Pysykööt siis onnettomuudet kaukana meistä, he toivovat.

 Kun ennen tapahtui jotakin oikein mojovaa, tehtiin arkkiveisu. Arkkeja myytiin markkinoilla, ja niiden veisuja laulettiin iltapuhteina pirteissä yhdellä ja samalla yksitoikkoisella nuotilla. Myös pappi julisti maailman merkillisyydet saarnatuolista, joten kyllä kansa ennen Vennamoakin tiesi.

Titanicin uppoaminenkin julkistettiin suomalaisille arkkiveisuna. Kun kaupunkiretken tehnyt perheenpää toi kotiin paperiarkin, jolle tuorein veisu oli printattu, eläydyttiin uutistapahtumaan laulaen. Sanat opittiin ulkoa vaikka kaurapellon pientareella laulettaviksi, ja ne säilyivät päänupissa hamaan vanhuuteen. Isoisät osasivat laulaa lapsenlapsille, kuinka suomipoika sotaretkellä ihmetteli Konstantinopolin portin päällä irvistelevän Turkin sulttaanin kuvaa. Omista sodistaan eivät juuri laulaneet.  

Mutta nykyaikaan. Tieto rekan perävaunuun menehtyneistä levisi maailmaan diginopeudella ilman arkkiveisua. Tapahtuma kosketti suomalaisia. Myös täältä on lähdetty etsimään vauraampaa elämää muualta, ja myös silloin ovat lobbarit tarjonneet apua ja repineet siitä rajun hinnan. Vielä tänäkin päivänä lähtijät maksavat päästäkseen maahan, jossa on tarjolla turva ja elanto. Rahat saatuaan auttajat häipyvät kuin suolistokaasupäästö Saharaan. Uudessa maassa pannaan pystyyn uusi elämä tai kuollaan kurjuuteen. Ei sentään rekan perävaunussa.

                   Kirjoja, kirjoja, kirjoja…

Mummo käväisi Turun kirjamessuilla. Messu tarkoittaa tilaisuutta, jossa edistetään myyntiä, tässä tapauksessa kirjojen. Niitä oli siellä lukemattomia, uusia kun olivat kaikki. Ehkä niistä tulevaisuudessa tulee luettuja, myyvä osapuoli ainakin oli toiveikas.  Kirjoja siirtyi myyntipöydiltä asiakkaitten kasseihin. Se ilahdutti mummoa, joka uskoo, että lukeminen sivistää ja että sivistynyt ihminen lukee.

Tällä kertaa mummo ei bongannut messuilta presidenttiparia niin kuin viime vuonna. Sen sijaan hän näki ihan livenä presidentin vävyn Vesku Loirin ja tunnisti myös hänestä elämäkertakirjan kirjoittaneen Jari Tervon. Kirjassa Vesku mainoksen mukaan kertoo kaiken. Molemmat saivat varmaan käsikrampin paljosta nimmarin kirjoittamisesta.

Melkein yhtä suosittu oli Tuomas Kyrö. joka oikeasti näytti paljon nuoremmalta kuin televisiossa. Kirja ”Mielensäpahoittaja Escorttia etsimässä” kävi kaupaksi ja löytyy varmaan jouluna monen pukin kontista.

Myös heleän herttainen Heli Laaksonen on edelleen kovaa kamaa. Uudeksi tähdeksi messutaivaalle ponnahti laulunikkari Lauri Tähkä. Häntä varjelemaan oli pantu kaksikin turvamiestä, etteivät naiset päässeet syömään poikaa elävältä. Vanhoista staroista kannattaa mainita mummon ikisuosikki alivaltiosihteeri Simo Frangen.

Jenni Haukio tunnetaan hartaana kirjojen ystävänä. Hän haastatteli näyttelijätyön professoria Elina Knihtilää. Mummon onni oli täydellinen, kun sai vielä kuulla Tuula Amberlan lukevan laulajan äänellä runoja. Pää täynnä kirjallista kulttuuria hän marssi ulos. Turku oli niin kylmä, että mieleen tulivat kirjojen sijasta villahousut.

                           Laulun voima

Tutkijat väittävät, että laulaminen on ihmiselle hyväksi. Erityisen mieltä nostavaa on yhdessä laulaminen. Sen huomaa, kun katselee Tukholman Skansenilla laulavaa joukkoa. Ei siellä kytätä naapuria murhanhimoisesti vaan tykätään tasapuolisesti kaikista. Näyttävät hyväntuulisilta ja elämäänsä tyytyväisiltä. Ehkä se ei kumminkaan johdu laulusta vaan kansanluonteesta. 

Kyllä laulaminen tekisi suomalaisillekin hyvää. Jos innostuisimme laulamaan ja muutenkin musisoimaan yhdessä, voisi psykoterapeuteille ja muille ihmismielen tervehdyttäjille koittaa YT-neuvottelujen aika.  Mummon mielestä myös kouluissa pitäisi laulaa. Ja kai niissä lauletaankin. Yksikin opettaja kertoi vääntävänsä kaikki vaikeasti opittavat asiat lauluksi. Niin menevät päähän kielet ja kieliopit, prosenttilaskusäännöt ja Pohjanmaan joet. Vaikka eihän mitään enää opita koulussa ulkoa, kun on netti. Jos ei tiedä mitä on 7 x 8, niin äkkiäkös sen katsoo kännykästä.

Mummo oppi koulussa ulkoa paitsi kertotaulun myös Suomen vesireitit, saksankielen vahvat verbit ja sellaiset ritirimssut kuin inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Samoin Tonavan sivujoet. Niitä hän on eläessään tarvinnut ristisanatehtäviä tehdessä, joten tärkeitä ovat koulujen opit.

Tallinnan laulujuhlia katsellessa laulamisen iloa ihan kadehtii. Ehkä eteläisen naapurimme vaikeat vuodet neukkuvallan alla opettivat etsimään yhteisyyttä ja positiivista mieltä laulamalla. Ilmankos ovat selvinneet kunnialla koettelemuksistaan. Suomalaisten pitäisi laulaa pelkästään siitä ilosta, että säästyimme monesta eestiläisiä koetelleista kohtaloista. Ihan selkäpiitä karsii, kun ajattelee, mitä kaikkea jäi kokematta. säästyimme.   

                                   Täysi kesä ja elokuu

Suomen kesä on lyhyt mutta vähäluminen, sanottiin ennen. Tänä vuonna on kumminkin pidellyt ihan vanhanajan kesää. Ei ole tarvinnut hakea komeron kätköistä villahousuja.

Kun mummo pikkulikkana aloitti Loimaan Yhteiskoulun, siellä pelattiin pesäpalloa, jonka koreografiaa mummo ei maalta kauppalaan joutuneena ymmärtänyt. Kotipihalla pelattiin neljäämaalia, jos jostain saatiin pallo. Maila oli omatekoinen ja osui mummon lyömänä sangen harvoin palloon. Kun joukkueita huutoäänestyksellä valittiin, mummo huudettiin aina viimeisenä. Hän ei kuitenkaan saanut pesäpallovauriota sieluunsa vaan ymmärsi, että jos en ole tässä hyvä, osaan kyllä teitä paremmin jotakin muuta, esim. lypsää. Siinä hommassa eivät kauppalan navetanhajua vieroksuvat tytöt pärjäisi ollenkaan.

Mummo oli niihin aikoihin kova likka laulamaan.  Oli tulossa jonkinlainen juhla, ja yhteiskoulun jumppasalissa harjoitteli kiireessä kokoon kaahittu kuoro. Laulettiin korkealta,  ja vain mummo pääsi sinne asti. Kuoroa johtava rehtori Väinö V. Virtanen kiitti ja kehotti vetämään täysillä. Likka painoi kiitoksen sydämensä pohjaan ja ajattelee vieläkin lämmöllä Väinö Veetä. Vie joskus luokkatovereitten kanssa kukkapuskan rehtorin haudalle. Samanlainen sinivalkoinen puska lasketaan luokanvalvoja Hyhkön  viimeiselle leposijalle.

Näin elokuussa kaikkien ikivanhojen mummojen ja vaarien sopii hetki muistaa vanhaa kouluaan, jonka suojiin ennen astuttiin syyskuun ensimmäisenä päivänä. Pian koitti sitten jo perunannostoloma, mutta siihen mennessä maalaislapset olivat jo tottuneet yhteiskoulumeininkiin. Olivat niin kauppalalaisia että.

                          Mummo palailee kesikseltä

 Mummon muisti palailee kesähuilaamisen jälkeen pätkittäin. Maailman tila ei ole kesän mittaan muuttunut. Pakolaisten laumat vaeltavat etsimässä parempaa elämää - tai elämää yleensä, kotona uhkaavan hengenlähdön sijasta. Tekee häijyä katsoa TV-raportteja, joissa uupuneita vaeltajia sortuu tiepuoleen tai mereen. Kotimaassa määrää röyhkeä vallananastaja, jolle kukaan ei voi mitään. Suomalainen ajattelee, että kyllä me hoitaisimme homman demokratian kostein. Pakottaisimme elämään rauhassa ja sovinnossa muitten kanssa. Niin sitä ihminen luulee, kun katsoo asioita kaukaa.

USA:n uutiset ovat traagisia. Pyssysankarit saavat siellä vapaasti hankkia konetuliaseita ja räiskivät summamutikassa hengiltä keitä hyvänsä. Senkin asian suomalaiset osaisivat paremmin, mutta kun meitä ei kuunnella.

Pakolaisuus on ongelma nyt ja on ollut aina. Myös suomalaiset ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään ihmisarvoista elämää muualta. Hiski Salomaa taltioi 1800-luvun loppupuolen katovuosina lähteneitten tunnot lauluihinsa. Tiskarin polkat ovat hauskaa tavaraa, paljon hauskempaa kuin elämä rapakon takana oikeasti. Oli siellä sentään mukavaakin. Torstai-ilta oli piikaihmisillekin vapaa, ja kaikki pääsivät haalille tanssimaan. Muuten päivät olivat yhtä raatamista ja ikuista koti-ikävää.

Mummon nuoruusvuosina parempaa elämää etsittiin Ruotsista. Siellä sitten laulettiin hartaasti meren taakse jääneestä satumaasta, jonne pääsee osamaksulla ostetulla Volvolla:

        ”Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

          Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.”

Oli siinä haikeutta kerrakseen.

                                    Kaikenvärisiä lakkeja

Keväällä juhlitaan. Tehdään voileipäkakkuja ja ostetaan monopolikaupasta tai Tallinnan laivalta sampankaljaa niiden kunniaksi, jotka saavat koulunsa päätökseen. Onnea kaikille heille ja tervetuloa aikuisten maailmaan, joka ei aina ole kovin ruusuinen.

Monet eivät tiedä mitä kesälaitumilla tekisivät. Elämässä ei ole mitään rotia, jos ei ole muuta tekemistä kuin istua aamuöihin tietokoneen ääressä tutustumassa sen pohjattomaan tarjontaan ja koukuttaviin peleihin.

Mummot ja vaarit vihjailevat kenkkumaisesti, että he kyllä tiesivät mitä tehdä kesällä. Heidän elämäänsä määräävä kesäduuniblues oli sävelletty jo syntymässä. Perunan istutuksesta päästyä kuokkimaan puutarhaa ja harventamaan sokerijuurikasta niin vikkelästi, ettei selkää ehtinyt siinä välissä oikaista. Sitä rataa hamaan perunannostoon, jonka jälkeen pääsi kouluun huilaamaan. Nyt saa sitten kehuskella nuoremmille, kuinka ennen tehtiin töitä eikä velttoiltu kännykkä kourassa. Nuorempi väki funteeraa, että taas se noita horisee, vaikka ne jutut on kuultu jo kymmenen kertaa.

Nykynuori ei pistä heinää seipäälle eikä tiedä minkä näköisestä tuutista tulee sokeri aamumuroihin. Heillä on kesälomaa varten varma resepti: Saa kerrankin pelata digivehkeitten kanssa ilman aikarajoitusta. Oikein addiktoituneet kuluttavat tietokoneen ääressä housuntakamuksiaan aamuun asti. Kun koittaa uusi aamu, niin kalpeina kuin haamu Kalle Tappisen tarinassa he horjuvat sänkyyn.

Moni jälkikasvustaan huolehtiva yrittää hommata lapsilleen kesätekemistä. Nyt siis järkevää puuhaa kaikille, vaatii mummo, joka tästä itsekin kirmaa kesälaitumille.

                   Unohtuneita juhlapäiviä

Helatorstai on pyhäpäivä melkein keskellä viikkoa. Kristillisessä perinteessä se on Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä. Kuinka se oikein tapahtui, sitä ei maallistunut tavis käsitä. Mutta mukava sitä kumminkin on viettää vapaapäivänä, kun on kevät ja luonto kukoistaa.

Keväällä juhlitaan. Juuri äsken vietettiin kaatuneitten muistopäivää, ja televisio näytti Saulin selkäpuolen, kun perinteen mukaisesti laskettiin seppele sankarivainajien muistomerkille. Vielä on joukossamme niitä, joilta sota vei isän tai veljen, ja näiden itkettämiseksi televisio lähettää aina näihin aikoihin Suomen kansan vaikeimmista hetkistä kertovia elokuvia. Hyvä että lähettää, ettemme unohtaisi.

Mummo muistaa seisoneensa  pikkulottana sankarihautajaisten kunniakujassa kotipitäjänsä hautausmaalla. Harmaassa lottapuvussa oli irrotettava valkoinen kaulus ja hihansuut, ja ne oli muistettava pestä ja silittää ja ommella takaisin paikalleen. Yhdeksän ikäinen likka katseli hautaan kannettavia valkoisia arkkuja ja murehti  kauluksiaan.

Tänä päivänä hänestä tuntuu siltä, että hän on tässä maassa lähestulkoon ainoa, joka sodasta jotakin muistaa. Sillä ei tosin kannata kerskailla. Parempi olisi, jos muistaisi vanhat euroviisukappaleet.

Helatorstain jälkeen tulee helluntai. Jos ei ole heilaa helluntaina, ei sellaista ole koko kesänä, joten nyt kaikki sinkut liikkeelle.

Helluntaita vietetään pyhän hengen vuodattamisen juhlana. Mikä se pyhä henki oikein on, se ei ole mummolle vielä tähän päivään mennessä selvinnyt. Mutta antaas katsoa, ehkä se tulevana helluntaina selviää.  

                       Jokapäiväinen leipä

Mummo luki, että Suomessa lapsiperheet ovat köyhiä. Ajatella, tässä maailman onnellisimmassa maassa on köyhyyttä!  Köyhiä ovat nimenomaan ne, joille on siunaantunut lapsia. Vanha kansa on aina tiennyt, että mitä enemmän syöjiä pöydän ympärillä, sitä vähemmän on tasattavaa jokaista perheenjäsentä kohti. He eivät osanneet ehkäistä tämän sortin köyhyyttä. Nyt osataan.

Lapsi tuo leivän tullessaan, sanottiin rakastuneille, jotka alkoivat yllättäen odottaa perheenlisäystä. Luonto oli vetänyt tikanpojan puuhun, joten morsian talutettiin papin eteen vatsa somasti pömpöllään. Liitolle saatiin siunaus hyvissä ajoin ennen synnytyslaitokselle lähtöä. Tuoreille vanhemmille kelpasi sängyksi natiseva heteka ja vauvalle äitiysavustuspakkauksen pahvilaatikko.

Sodanjälkeisen elämän onni kukoisti hellahuoneessa, jonka seinälle ripustettiin anopin kutoma ryijy Porin tienoilta. Ajan mittaan päästiin kaksioon, ja ryijyn rinnalle hankittiin kiertävältä kauppiaalta gobeliini, jossa peura juo lähteestä vettä. Oma käyttövesi tuli kraanasta ja meni holisten ulos johtoa pitkin. Ulkohuussi oli muisto vain.

Nyt onneen tarvitaan enemmän. On saatava kaikki mitä on naapurissakin. Köyhyyttä ei missään nimessä saa olla. Tiedetäänhän, että kun köyhyys astuu ovesta sisään, rakkaus hyppää ikkunasta ulos.

Kristikansa rukoilee: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”  Martti Luther selitti, mitä kaikkea siihen kuuluu. Tällä hetkellä Lutherin vähimmäisvaatimuksiin on ehdottomasti lisättävä toimivat nettiyhteydet ja älypuhelin jokaiselle perheenjäsenelle. Myös etelänmatka kerran vuodessa täyttää jokapäiväisen leivän kriteerit.

                             Mummolla on matkalaukku Berliinissä

Pääsiäinen on ihan kohta, ja mämminsä itse valmistavilla on jo ruisjauhoista ja maltaista keitetty puuro ulkona oven pielessä imeltymässä. Pian siitä paistuu uunissa semmoinen herkku, että kerman ja sokerin kanssa nautittuna vie kielen mennessään, samoin kaikki laihdutuspäätökset. Mutta oikea mämmin ystävä ei  laske kaloreita.

Pääsiäistä odotellessaan mummo matkusti Berliiniin tervehtimään siellä opiskelevaa sukulaistyttöä. Hyvin se siellä pärjää, kun on nykynuorten tapaan tottunut reissaamaan maailmalla ja syömään muutakin kuin perunamuusia ja läskisoosia.

Sodanjälkeisistä raunioista noussut kaupunki tihkuu eurooppalaista sivistystä, kansainvälisyyttä ja berliiniläistä elämännälkää. Ennen sotia se tihkui myös syntiä sen moninaisissa muodoissa. Sunnuntaiaamun auringonpaisteessa hikoili mummon lisäksi muitakin suomalaisia, sillä meneillään oli Berliinin maraton.  

Keski-Euroopassa jo pukkasi kevättä. Puihin puhkesivat lehdet, ja päivänpaiste lämmitti muurinpätkään kuvattuja rakastavaisia, toisiaan hartaasti pussaavaa Breshneviä ja Honeckeria, Berliinin suosituinta nähtävyyttä. Pikkujuttuja sen rinnalla valtiopäivätalot, Brandenburgin portit ja pesukoneeksi ristitty hallintopalatsi.

Jokaisen turistin on nähtävä idän puolelta länteen pakoa yrittäneitten muistotaulut ja kummasteltava niiden ääressä vallanpitäjien järjettömyyttä. Monen talon oven edestä valui kullanvärinen verivana kohti katuojaa muistuttaen vuosien takaisista murhenäytelmistä. Kylmä sota oli vetänyt rajan samaa kieltä puhuvien ihmisten väliin. Idästä ei juuri päässyt länteen, mutta ainahan ihminen yrittää. Torneissa päivystävillä rajavartijoilla oli aina kovat piipussa, eikä urhoollinen DDR-sotilas epäröinyt ampua.

Joen länsirannalta lähti niinä aikoina lapsiryhmä souturetkelle. Vene kaatui, ja lapsia joutui rajaviivan itäpuolelle. Rajasotilaat avasivat tulen. Kahakan lopullinen saldo oli murheellinen, mutta syntyipä aineistoa elokuviin ja kirjoihin. Nämä lapset eivät olleet sen vihanpidon ainoa uhri.

Muistokirkko, Gedächtniskirche, on rakennettu rauhan tyyssijaksi. Sen sinisessä hämärässä voi muistella läntisen Euroopan viimeisten sotien uhreja ja ajatella kiitollisena, että rauhan aikaa on kestänyt melkein 74 vuotta. Ehkä ihmiskunta on oppinut jotain.

                       Nykyajan Riikka ja Topi

Suviheinä ja Jarska elävät nykynuorenparin elämää. Siihen ei kuulu politiikka. Sählätkööt päättäjät mitä sähläävät, huonosti kaikki kumminkin menee.

Sitten Jarska saa herätyksen. ”Mitä jos mentäis äänestämään?” Suviheinän mielestä ajatus on järjetön. Hän on äänestänyt vain kerran elämässään ja silloinkin tyhjää. Kouluaikana oli valittu toimikunta, jonka mielipidettä kunnan päättäjien mukamas piti kuulla. Ehdokkaat toimikuntaan olivat koulun kamalimpia suunsoittajia, joita hän ei olisi kannattanut edes vessansiivoojan virkaan. Jotkut olivat äänestäneet ihan kunnolla, toiset piirtäneet äänestyslippuun rumia kuvia, ja hän oli jättänyt numeron paikan tyhjäksi. Niin että sen verran hänellä on kokemusta päättäjänä olemisesta.

Nyt on kumminkin pakko edes syrjäsilmällä hiukan tunnustella tilannetta. Kumpikin lukee hutaisemalla, mitä ehdokkaat itsestään kirjoittavat. Vastuuntuntoista ja taitavaa porukkaa väittävät olevansa. Ajatella, että heidän pienessä kotikaupungissaan on heidän tietämättään asunut noin pystyvää sakkia! Olisi luullut, että moisen aivokapasiteetin kanssa olisi jo tähän mennessä pantu kaikki asiat järjestykseen, nuo samat kun oli jo edellisvaaleissa valittu päättäjiksi.

Suviheinä pohtii, kantaako kukaan ehdokkaista huolta maailman merien saastumisesta. Jäätiköt kumminkin ovat mennyttä kalua. Jarska puolestaan pelkää, ettei kravattikaulaisista keski-ikäisistä herroista ole pitämään yllä jäähalleja ja nurmikenttiä.

He ottavat riskin. Vetäisevät lippuun numeron. Tuntevat olevansa kuin Riikka ja Topi, kun punainen viiva on vedetty. Ehkä maailma muuttuu kertaheitolla  oikeudenmukaiseksi.  

                             Päästöjen puolittaminen

Suviheinä ja hänen avopuolisonsa Jarska ovat moderneja ihmisiä. He konmarittavat, kierrättävät ja tarkkailevat hiilijalanjälkeään. Suviheinän mielestä Jarskan ei sovi iltaisin juoda vakituista ykköskaljaansa, sillä kalja vaeltaa joutuisasti ihmisen läpi niin että yhtenään on hypättävä vessassa. Ajatelkaa sitä vesiin päätyvän pissan ja siinä piileksivien haitallisten aineitten määrää!

Jarskan mielestä avopuolison käyttämät kosmeettiset aineet kynsilakasta alkaen tuottavat vesistöihin tonneittain mikromuovijätettä. He parantavat tapansa. Jarska juo kaljan vain joka toinen ilta ja Suviheinä lakkaa vain vasemman jalan varpaankynnet.  Maailman saastuminen siis puolittuu heidän kohdaltaan. Jos kaikki maailman ihmiset puolittaisivat heidän laillaan päästönsä, pohjoisen Jäämeren uljaat jäävuoret pelastuisivat ja jääkarhut saisivat edelleen tallustella jäätiköillä.

Suviheinä ja Jarska ovat vastuuntuntoisia myös vanhempina. He opettavat ja saarnaavat, kuinka kamalasti jokainen ihminen jo pelkällä hengityksellään saastuttaa ilmakehää. Puhumattakaan lehmistä, jotka päästelevät häpeilemättä suolistokaasunsa maailman haisteltavaksi. He eivät kuitenkaan opeta Jiri-Aleksia olemaan hengittämättä mutta lastaavat pojan harteille ilmaston lämpenemisen taakan samalla lailla kuin ennen ahdistettiin lapset synnin taakalla. Mummokaan ei lapsena tiennyt mitä syntiä katuisi, mutta kaduttava kumminkin oli.

Jiri-Aleksin ei siis sovi elää onnellista pojan lapsuutta vaan hänen on kannettava jo ennen kouluikää maailman tuhoutumisen syntiä harteillaan. Näin on nykyaika päässyt siihen mihin edellisten vuosisatojen Lutheruksen nimeen vannova kasvatus. Maailma muuttuu mutta syyllistäminen pysyy.  

Elämä on tätäpäivää

Mummo elää tätäpäivää. Hän pysyy kärryillä ajan trendeistä, kun kutsuu aina silloin tällöin alakerran nuorenparin pienelle iltapalalle. Suviheinän ja Jarskan  elämä on niin tätäpäivää että. Heidän parisuhteessaan kummallakin on omaa tilaa. Jääkaapissa viihtyvät sovussa Suviheinän härkäpapusapuskat ja Jarskan hankkima punainen liha.

Suurpiirteisinä tätäpäivää-ihmisinä he suovat toisilleen erilaisuuden. Lapsia he eivät aio hommata. Kuinkas nyt tällaiseen maailmaan! Ystävien kanssa on mukava keskustella punaviinilasin ääressä maailman saastumisen ehkäisytoimista, joita ajatellessa Suviheinä saa ihania kiksejä. Jarskan maailma on joukkuepelipainotteista, niin suorittajana  kuin kannustajana. Suviheinän harrastukset liittyvät astangajoogaan ja pilatekseen.

Äkkiä Suviheinä huomaa olevansa raskaana. Kun näin kävi, niin kierrätysvaatteita hankkimaan. Kaapit täyttyvät ystävien antamilla potkuhousuilla ja nutuilla, ja eteisessä odottavat kierrätyslastenvaunut.

Vauva syntyy. Sen ympärillä hössötetään, sillä se on kaikkien aikojen ennätysbeibi. Parisuhde on nyt  lapsiperhe, ja perheen on järjestettävä ristiäiset tai vahintäänkin nimenantojuhla.  Näytettävä vauvaa isovanhemmille, serkuille ja kummeille, vaikka senkaltainen hössötys ja höösäys on vastoin tätäpäivää-periaatteita.  Ihan uusina hankittuja nuttuja ja potkuhousuja tulee niin paljon, että niillä vaatettaisi hyvin yhden meitä itäisemmän maan lastenkodin.

Jarskan tehtävä on vaihtaa vaippoja ja keittää vihreätä teetä vauvaa katsomaan piipahtaville. Suviheinän velvollisuus on imettää ja voimistella vatsalihakset timmiin kuntoon. Kumpikin muussaa perunaa ja porkkanoita pienelle Jiri-Aleksille, sillä keinotekoisia valmismössöjä ei tälle lapselle syötetä. Elämä on todellista tätäpäivää.

                   Lähtökohtaisesti positiivinen

”Lähtökohtaisesti” on muotisana. Kansanedustajat käyttävät sitä ahkerasti puheenvuoroissaan. Se sopii hyvin sen tyypin puheenlätinään, jota ei tavisten ole tarkoituskaan ymmärtää. Pääasia että suu käy ja ääntä tulee.

Tavallisin viivyttelysana oli ennen ”tuotanoin”. Haastateltava vetkutteli vastaamistaan niin kauan kuin sen lausuminen kesti. Ehti harkita, mitä tuo kysymyksensä kanssa ajaa takaa. Nykyään vetkutellaan ”lähtökohtaisen” kanssa. Se ei merkitse mitään mutta on asteen verran tyylikkäämpi kuin vanhanaikaiselta kalskahtava ”tuotanoin”, joka puhekielessä lässähtää banaaliin muotoon totanoin.

Mummo antaa esimerkin, kuinka ”lähtökohtaisen” kanssa sopii toimia. Jos on puhe vaikkapa SOTEsta, niin näin se käy:

”Lähtökohtaisesti SO tarkoittaa, niin kuin valistunut kuulija hyvin tietää, sosiaalihuoltoa. Se huolehtii vähimmistä veljistä ja sisarista, eikä siis sukulaisten, ystävien ja naapureitten tarvitse lähtökohtaisesti olla heistä tietääkseenkään, kun omassakin elämässä on tarpeeksi murehtimista. Myös TE toimii. Lääkärille pääsee, jos ei heti niin ainakin viidestoista päivä. Vielä pikemmin pääsee vuodattamaan vertaan labran kertakäyttöisiin tippapulloihin ja makaamaan pritsille sydänfilmin lätkät ympäri kroppaa, niin että lähtökohtaisesti siis asiat ovat OK myös TE-alalla.”

Mummo on harjoitellut näiden lausuntojen käyttöä, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus joutuisi televisioon antamaan haastattelua. Hän vakuuttaa silloin olevansa lähtökohtaisesti tyytyväinen SOTE-tilanteeseen, samoin sanaan ”lähtökohtaisesti” ja suosittelee sen runsasta käyttöä kaikille, jotka haluavat antaa itsestään lähtökohtaisesti positiivisen kuvan. 

                      Aikamoinen Minna

Mummo on viime aikoina paljon ajatellut tuota Canthin Minnaa. Oli siinä nainen! Tämä sirkeäsilmäinen, hoikkauumainen tyttö laittautui Jyväskylän seminaariin, kun tahtoi ryhtyä opettajana levittämään tiedon valoa kaiken kansan keskuuteen. Ei tullut tytöstä opettajaa vaan lehtori Canthin puoliso ja seitsemän lapsen äiti. Piisasi niissäkin opettamista. Paljon oli myös kuorittava perunoita, keitettävä puuroa ja parsittava sukkia.

Sukkien parsiminen ei Minnan elämäntyöksi riittänyt. Hän kirjoitti Keskisuomalaiseen ajankohtaisista asioista niin kuin esimerkiksi miesväen runsaasta viinanjuonnista. Se teki kodeista helvetillisiä paikkoja niin naisille kuin lapsille. Korpikuusen kyyneleitä tipahteli niihin aikoihin metsissä.

Minna tottui ilmaisemaan ajatuksensa kirjallisesti. Syntyi näytelmiä ja kirjoja, jotka pureutuivat ajan epäkohtiin. Tuli kuuluisuutta, ja lankakauppiaaksi laittautunut leskirouva Canth sai ystäviksi ja aatetovereiksi maan merkittävimmät vaikuttajat Juhani Ahosta Kaarlo Bergbomiin.

Nykyaika ihmettelee Minnan aikaansaannoksia. Kynä aseenaan hän hyökkäsi vääryyksien kimppuun ja taisteli Suomen naisille paremman elämän. Minna Ganthin ja tasa-arvon päivää ei vietetä turhaan. Minnan kirjat ja näytelmät pistivät liikkeelle vyöryn, jonka tarkoituksena oli nostaa nainen hellan ja nyrkin välistä siihen asemaan joka hänelle kuuluu: tasa-arvoiseksi, kunnioitetuksi, arvostetuksi, kodin ja perheen varsinaiseksi valtiaaksi ja vaikuttajaksi yhteiskunnassa, talouselämässä, tieteessä ja taiteessa.

”Teidän lakinne ja oikeutenne, niitä minä halusinkin ampua”, sanoi Minnan ehkä kuuluisin kirjallinen hahmo Homsantuu. Nyt ne on ammuttu tasa-arvoisiksi.  

Kaksi viikkoa virtuaalihiihtoa

Sää on maailman epäluotettavista asioista epäluotettavin eli mitä milloinkin sattuu olemaan. Ennen vanhaan se kelpasi talvisin aina hiihtämiseen. Silloin piti paikkansa kansanviisaus: jos katolla on lunta, on sitä myös maassa.

Vanhanajan hiihtokelejä on nykyään harvoin, mutta virtuaalihiihdon tunnelmaan pääsee myös sisätiloissa. Kahden viikon ajan mummo valitsi hiihtotavoista sen helpomman eli virtuaalisen. Oikeat hiihtäjät valitsevat perinteisen ja luistelun välillä ja ovat valintaansa tyytyväisiä. Muutosvastarintaisia puheita ei enää kuule. Nykyään jo kaksivuotiaat hiihtäjät hallitsevat sekä perinteisen että luistelun.

Mummoikäisille sopiva virtuaalihiihto tapahtui Itävallan Seefeldissä lumisessa metsässä, jollaisessa meilläkin harjoitetaan hikilautaurheilua. Ladut olivat kuin koti-Suomessa, joskin mäet vähän korkeampia ja laskut vauhdikkaampia. Niissä sai suksilleen 40 kilometrin tuntivauhdin. Siinä ei paljon kannata kaatuilla, varsinkin kun ei ole kypärää eikä minkäänlaisia toppauksia suojelemassa kroppaa. Niin että pysytelkääpä pystyssä kaikki Iivo Niskaset ja Matti Heikkiset.

Kahden viikon ankaran virtuaalihiihtämisen jälkeen mummolla on kovia vieroitusoireita. Yhtenään on tartuttava KAUKOON. Aina sama tulos, ei hiihtoa vaan pari kolme tummapukuista kravattimiestä jauhamassa niitä samoja asioita, joita jauhoivat kaksi viikkoa sitten. Eivät ole keksineet puolen kuun aikana mitään uutta.

Yksi sentään on uutta. Suomessa on keksitty, että Viro on itsenäinen maa, jonka vaaleista kannattaa tiedottaa yhtä äänekkäästi kuin ruotsalaisista. Tuntuu mukavalta, että meillä on naapuri etelässäkin.

Kaikki joukolla konmarittamaan

Mummon muinaisessa lapsuudessa ylimääräiset tavarat vietiin vinttiin siltä varalta, että syttyy sota. Näin tehtiin ainakin Saviseudun laajoilla lakeuksilla. Sodan aikana tehtiin nimittäin Antti Tuurin mukaan sotatöitä eikä aherrettu tehtaissa valmistamassa tarvikkeita. Pian alkoi olla Päätalon murteella sanottuna nuusa vähän kaikesta. Talvitakit käännettiin kahteen kertaan ja ommeltiin uusiksi, ja armeijan manttelista loihdittiin tyylikäs kävelypuku.

Nykykansa ostaa uutta ja yrittää epätoivoisesti päästä eroon vanhasta kirpputoreilla. Tämä tavaranhävitysvimma on nimeltään konmarittaminen japanilaisen Marie Kondon mukaan. Myös ihmissuhteita voi konmarittaa. Voi hankkiutua eroon ihmisistä, jotka vievät energiaa ja väsyttävät. Näin saa elämään selkeyttä ja järjestystä, kertoo google.   

Mummo kauhistuu. Kuinka moni hänen ystävistään kohta konmarittaa hänet! Sukulaiset eivät voi, kun sellainen ei ole tapa, vaikka joku olisi kuinka väsyttävä ja kenkku ihminen. Naapurit on nykyään konmaritettu alusta lähtien, eikä kerrostalon hississä juuri kannata ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Joutuu kuuntelemaan lonkkien ja polvien leikkaukset ja ihailemaan lastenlasten kuvat. Entä ne ulkomaisissa yliopistoissa opiskelevat sukulaislapset! Niiden nimet tuppaavat unohtumaan ja tohtorinväitöskirjojen aiheet hämärtymään muistin lokeroissa.

Ei ole konmarittaminen minun heiniäni, mummo ajattelee. Hän antaa vanhojen talvisaappaitten olla porstuan komerossa ja kymmenen litran kattilan kaapin perällä, vaikka sitä ei ole tarvittu kahteenkymmeneen vuoteen. Ja ne ystävät ja tuttavat. Ne pysykööt tämän konmaritusvimman ulkopuolella, jolleivät itse konmarita häntä ulos piiristään. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Mitä sitä etukäteen suremaan.