Koiran elämää
Olen rotukoira, jaloa rotua, sirutettu, rokotettu,
manikyroitu, pedikyroitu, madotettu, hammashoidettu, varustettu
syntymätodistuksin, trimmattu, föönattu, kaunis ja ulkomaalaistaustainen. En
ole sukua niille, jotka ennen vahtivat taloa roistoilta ja pedoilta ja
nukkuivat koirankopissa. Joutuivat vielä metsällekin ja hakemaan ammuttuja
sorsia kylmästä rantavedestä.
En siis elä koiranelämää. Asun talossa. Minulla on
palvelusväkeä, joka pitää huolen hyvinvoinnistani. Ulkoilutan heitä säännöllisesti,
sillä heillä on taipumus lihomiseen ja hengästymiseen. Juosta lirputan
nuorekkaan kevyesti pidellen heitä hihnan päässä. Jätöksenikin korjaavat
mustaan muovipussiin. Joskus vapautan heidät nuuskimaan lenkkipolun mielenkiintoisia
hajuja. Eivät ymmärrä haistella. Ovat etääntyneet luonnollisesta elämänmuodosta.
Ruokapuoleni on vähän yksitoikkoinen, keinotekoisilta
maistuvia raksuja. En kumminkaan valita, sillä kuivakkaissa papanoissa on
kuulemma vitamiineja ja hivenaineita. Emäntä paloittelee niiden päälle makkaraa
ikään kuin houkutukseksi ja toivoo että syön papanat sovinnolla sieltä alta.
Jos sairastun, pääsen lääkäriin helpommin kuin
palvelusväkeni. Tästä kaikesta huolenpidosta palkitsen väkeni runsaasti. Toivotan
kotiin saapuvat tervetulleiksi haukkumalla hillittömästi ja heiluttamalla
häntääni. Asetun rapsutettavaksi, sillä sellaista ihmiset kaipaavat, kosketusta
luontoon, jota minä edustan.
Jos ja kun tulen
vanhaksi enkä enää jaksa juosta kunniakierrosta talon ympäri, minun loppuani
surraan. Pääsen väkeäni helpommin koirien taivaaseen, toisin kuin isäntäväkeni,
jotka joutuvat kitumaan syöpiensä kourissa. Minä saan suklaata, halauksen ja
armeliaan piikin. Hyvästi ihana koiran elämä, tervetuloa koirien taivas!