Kun Kusti polkee

Pietari Brahe sanoi lähtiessään kenraalikuvernöörikauden jälkeen Suomesta, että maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen. Yhteistä tyytyväisyyttä lisäsi postilaitoksen perustaminen 6.9. 1638. Tasan 378 vuoden päästä mummo Mutikainen saa pakettikortin. Nyt se nähdään, kannattiko Pietari Brahen koppailla postin toimivuudella, mummo ajattelee.

Posti on siirretty pois paikalta, jossa oli parkkitilaa ja lyhyt matka kantaa paketit autoon sekä mukavat tutut virkailijat. Paketin saa nyt noutaa kaupan porstuannurkasta. Mummo tutkii keskustan karttaa ja mittailee, mikä parkkipaikka olisi sopivin. Valitsee paikan X, kävelee keppiin tukeutuen mummomaisen hitaasti yli kadun, heristää nyrkkiä tyyttääville autoilijoille, joita etanavauhti ärsyttää. Kiipeää portaat. Tulee kaupan pihaan, jossa on katutyömaa. Kopsottelee keppinsä kanssa (mummot kulkevat aina keppi kädessä, jos eivät ole jo rollaattorivaiheessa) vanerilevyjen yli kaupan ovelle.

Alkaa etsintä. Ja kas vain, postinurkkaus löytyy. Ottaa vuorolapun. Pääsee palveltavaksi. Kykenee todistamaan, että hän on hän. Vetää nimmarin vehkeeseen, josta se hetikohta pyyhkiytyy pois. Vai käykö postin pääjohtaja vielä läpi kaikki nimmarit, ettei vain jokin paketti ole joutunut vääriin käsiin? Voi miten mukava, että meillä Suomessa yhä vallitsee tsaarinaikainen järjestys, mummo iloitsee.

Hän lähtee raahaamaan 1,5 x 1,2 x 0,3 metrin kokoista pahvilootaansa ulos. Vähän hankalaa se on, kun on se kävelykeppikin ja ne vanerit ja portaat ja katukin vielä. Mutta hän onnistuu. Saa paketin takaboksiin. Tuulilasissa odottaa lappuliisan maksulappu. Auto on parkkeerattu 20 senttiä liian kauaksi reunakivetyksestä.