Veteraanituvan viimeinen tilaisuus 18.7. 2018

Mies on vielä nuori, vaikka on jo vaimo ja lapsiakin. Elämä on rikkaana edessä. Eletään 30-luvun lopun onnekkaita vuosia.

Äkkiä onnellisuus loppuu. Vihollisen pommikoneet lentävät Suomen kaupunkien ylle ja pudottavat tappavan lastinsa. Sotajoukot marssivat itsenäisen Suomen maaperälle. Tykit avaavat tulen ilman sodanjulistusta.

Suomi on sodassa. Myös tämä mies lähtee puolustamaan maata. Sitä puolustustaistelua hän ei kauan ehdi käydä. Jo ennen joulua hän makaa tykkitulen tekemän kuopan pohjalla ja katsoo kuopan reunalla kohoavaa mäntyä. Kaatuuko se päälle vai kestää? Kauanko minä itse kestän?

Mies on sitkeätä lajia ja kestää. Pääsee JSP:lle, sieltä kuorma-auton lavalle ja muutaman päivän kuluttua sotasairaalaan. Siinä vaiheessa kranaatinsirpaleet ovat tehneet jalassa niin paljon tuhoa, että kuolio on väistämätön. Sen voittaa vain, jos uhraa koko jalan.

Mies menettää jalkansa. Onni että vain sen. Onni, etteivät lapset menettäneet isäänsä niin kuin moni muu suomalaislapsi. Isänmaa menetti hameenhelmansa ja toisen käsivartensa, Karjalan kansa kotinsa. Kaikki joutuivat aloittamaan uudenlaisen elämän, kaikilla sama tunne kuin raajansa menettäneellä sotainvalidilla. Sama haamusärky jokaisella, sama ikuinen kipu.

Suomalaiset kestivät sen kivun ja jaksoivat nostaa maan uuteen kukoistukseen. Sotainvalidit pitivät huolen toisistaan myös niinä aikoina, jolloin heidän panostaan isänmaan hyväksi ei arvostettu. Kohtalotoverien yhteisö antoi voimaa.

Nyt on viimeinenkin heistä saanut levon, eikä tätä tupaa enää tarvita. Toivottavasti ei koskaan. Että Suomi saisi elää rauhassa tässä maassa, jonka itsenäisyyden he lunastivat.

                                                                       Maijaliisa Dieckmann

                                                                             Puujalkamiehen tytär