Mummo palailee kesikseltä

 Mummon muisti palailee kesähuilaamisen jälkeen pätkittäin. Maailman tila ei ole kesän mittaan muuttunut. Pakolaisten laumat vaeltavat etsimässä parempaa elämää - tai elämää yleensä, kotona uhkaavan hengenlähdön sijasta. Tekee häijyä katsoa TV-raportteja, joissa uupuneita vaeltajia sortuu tiepuoleen tai mereen. Kotimaassa määrää röyhkeä vallananastaja, jolle kukaan ei voi mitään. Suomalainen ajattelee, että kyllä me hoitaisimme homman demokratian kostein. Pakottaisimme elämään rauhassa ja sovinnossa muitten kanssa. Niin sitä ihminen luulee, kun katsoo asioita kaukaa.

USA:n uutiset ovat traagisia. Pyssysankarit saavat siellä vapaasti hankkia konetuliaseita ja räiskivät summamutikassa hengiltä keitä hyvänsä. Senkin asian suomalaiset osaisivat paremmin, mutta kun meitä ei kuunnella.

Pakolaisuus on ongelma nyt ja on ollut aina. Myös suomalaiset ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään ihmisarvoista elämää muualta. Hiski Salomaa taltioi 1800-luvun loppupuolen katovuosina lähteneitten tunnot lauluihinsa. Tiskarin polkat ovat hauskaa tavaraa, paljon hauskempaa kuin elämä rapakon takana oikeasti. Oli siellä sentään mukavaakin. Torstai-ilta oli piikaihmisillekin vapaa, ja kaikki pääsivät haalille tanssimaan. Muuten päivät olivat yhtä raatamista ja ikuista koti-ikävää.

Mummon nuoruusvuosina parempaa elämää etsittiin Ruotsista. Siellä sitten laulettiin hartaasti meren taakse jääneestä satumaasta, jonne pääsee osamaksulla ostetulla Volvolla:

        ”Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

          Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.”

Oli siinä haikeutta kerrakseen.