Taas kerran Eestiä ihailemassa

Mummo tykkää eteläisestä naapurimaasta, murehtii heidän loputtomia kärsimyksiään tanskalaisten, vitaaliveljesten, saksalaisten ja neukkujen kynsissä ja ihailee ainaista kykyä nousta uuteen kukkaan. Eestlaset ovat kuin voikukka, joka tunkee betonin alta itsensä valoon.
   Pikkulotat ja sotilaspojat tekivät retken Tarttoon ja Viljandiin. Suomesta lähtiessä oli kylmä, Tartu maanteen varrella kukki rypsi, ja lehmusten lehdet olivat lautasen kokoisia. Puutarhojen orvokit puolestaan lähentelivät kahvitassin kokoa. Matka oli kaikin puolin loistavasti järjestetty, niin että ehdotan järjestäjille eli Heimosen perheelle matkatoimiston perustamista.
   Tartossa solmittiin rauha 1920. Mukana oli Paasikivikin. Suomi sai neitomuotonsa juuri tässä rauhassa, kun meille annettiin Petsamo ja pääsy Jäämerelle. Sehän on Golf-virran ansiosta auki vuoden ympäri, niin ainakin luulen. Hameenhelmaakin oli Laatokkaan asti. Sen lisäksi Tartossa oli ülikool jo kaksi vuotta ennen kuin Suomen Turussa.
   Nyt siellä on Eesti Rahva Muuseum, uskomaton aarreaitta neukkujen sotilaslentokentän maisemassa. Neukuista on nyt jäljellä muisto vain ja KGB-museo Viruhotellissa ynnä aika paljon venäjänkielistä väestöä. Tartossa sen sijaan oli mahtava museo-opas Lea ja kaupunkiopas Reet, molemmilla erinomainen soomi-taito.
   Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi kuin Suomen sotaväessä. Yleisin puheenaihe olikin liian täysi olo ja ähky. Bussin peräpenkki ähkyä vastaan taisteli ja yhteispullosta maisteli. Mainitsen nämä bussijuopot nimeltä: Maija, Liisa ja Maijaliisa, Kata, Jouni ja Christian. Kiitos heille hauskasta matkaseurasta, niin myös kaikille muille. Kun palasimme etelänmatkalta, olimme Helsingin satamassa jäätyä pohjoistuulen kynsissä. Aga reisi ole hea, ja Tarttoon ja kansallismuseoon on päästävä toistekin.