Hengissä ryteiköstä
Mummo päätti katsastaa kotiseudun luontopolut. Aloitti Sikosaaresta.
Aurinko paistoi matalalta. Linnut pysyttelivät piiloissaan, vaikka
vastaantuleva bongari väitti kolmannen sillan luona olevan parvittain viiksitimaleita.
Yksikään ei näyttäytynyt.
Sikosaaren luontopolku oli ihan jees. Komeita rapakivilohkareita,
jotka kyltin mukaan olivat 1650 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne tunnistaa rapakiveksi
punaväristä ja kuppimaisista kuopista. Jääkausi on kuulemma kuljettanut
sellaisia keski-Eurooppaan asti.
Matka tuntui pitkältä, ja mummo päätti oikaista rannan
kautta. Siisti jees-polku vaihtui kivikkoiseksi esteradaksi. Oli muhkuraisia
kuusen juuria, kaatuneita puita, risukkoa ja niljakkaita jään peittämiä plutikoita.
Mummon mielestä jääkausi olisi saanut viedä keski-Eurooppaan kaikki hänen
kulkuaan vaikeuttavat rapakivilohkareet. Ei vienyt. Siinä lojuivat henkensä
edestä taistelevan kansalaisen kiusana.
Polku loppui. Kulkuväylänä oli pelkkä ryteikkö. Oli kaiken
sortin risua, puskaa ja silmille tulevaa kuusenoksaa. Vasemmalla oli kalliota, mutta sinne ei
päässyt kiipeämään edes nelinkontin. Oikealla lirisi puro. Mummo pelkäsi
putoavansa mustaan mutaan, jossa huutelisi apua kuin Joukahainen, jonka
Väinämöinen on laulanut suohon suolivöistä.
Kulku kävi yhä vaivalloisemmaksi. Mummo tarkisti, että
puhelimessa oli virtaa, jos olisi soitettava pelastuslaitos apuun. Koetti
keksiä, millä lailla selittää sijaintinsa. Murehti sitä, että jos hän nyt tässä
muutaman asteen pakkasessa uppoaa mutaan, yllättääkö hypotermia ennen
pelastusryhmän saapumista?
Äkkiä edessä oli tuttu tie. Ei enää ikinä luontopolkuja!
Hengenvaarallisia ovat kaikki, mummo ajatteli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti