Hengissä ryteiköstä

Mummo päätti katsastaa kotiseudun luontopolut. Aloitti Sikosaaresta. Aurinko paistoi matalalta. Linnut pysyttelivät piiloissaan, vaikka vastaantuleva bongari väitti kolmannen sillan luona olevan parvittain viiksitimaleita. Yksikään ei näyttäytynyt.

Sikosaaren luontopolku oli ihan jees. Komeita rapakivilohkareita, jotka kyltin mukaan olivat 1650 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne tunnistaa rapakiveksi punaväristä ja kuppimaisista kuopista. Jääkausi on kuulemma kuljettanut sellaisia keski-Eurooppaan asti.

Matka tuntui pitkältä, ja mummo päätti oikaista rannan kautta. Siisti jees-polku vaihtui kivikkoiseksi esteradaksi. Oli muhkuraisia kuusen juuria, kaatuneita puita, risukkoa ja niljakkaita jään peittämiä plutikoita. Mummon mielestä jääkausi olisi saanut viedä keski-Eurooppaan kaikki hänen kulkuaan vaikeuttavat rapakivilohkareet. Ei vienyt. Siinä lojuivat henkensä edestä taistelevan kansalaisen kiusana.

Polku loppui. Kulkuväylänä oli pelkkä ryteikkö. Oli kaiken sortin risua, puskaa ja silmille tulevaa kuusenoksaa.  Vasemmalla oli kalliota, mutta sinne ei päässyt kiipeämään edes nelinkontin. Oikealla lirisi puro. Mummo pelkäsi putoavansa mustaan mutaan, jossa huutelisi apua kuin Joukahainen, jonka Väinämöinen on laulanut suohon suolivöistä.

Kulku kävi yhä vaivalloisemmaksi. Mummo tarkisti, että puhelimessa oli virtaa, jos olisi soitettava pelastuslaitos apuun. Koetti keksiä, millä lailla selittää sijaintinsa. Murehti sitä, että jos hän nyt tässä muutaman asteen pakkasessa uppoaa mutaan, yllättääkö hypotermia ennen pelastusryhmän saapumista?

Äkkiä edessä oli tuttu tie. Ei enää ikinä luontopolkuja! Hengenvaarallisia ovat kaikki, mummo ajatteli.