Unohtuneita juhlapäiviä

Helatorstai on pyhäpäivä melkein keskellä viikkoa. Kristillisessä perinteessä se on Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä. Kuinka se oikein tapahtui, sitä ei maallistunut tavis käsitä. Mutta mukava sitä kumminkin on viettää vapaapäivänä, kun on kevät ja luonto kukoistaa.

Keväällä juhlitaan. Juuri äsken vietettiin kaatuneitten muistopäivää, ja televisio näytti Saulin selkäpuolen, kun perinteen mukaisesti laskettiin seppele sankarivainajien muistomerkille. Vielä on joukossamme niitä, joilta sota vei isän tai veljen, ja näiden itkettämiseksi televisio lähettää aina näihin aikoihin Suomen kansan vaikeimmista hetkistä kertovia elokuvia. Hyvä että lähettää, ettemme unohtaisi.

Mummo muistaa seisoneensa  pikkulottana sankarihautajaisten kunniakujassa kotipitäjänsä hautausmaalla. Harmaassa lottapuvussa oli irrotettava valkoinen kaulus ja hihansuut, ja ne oli muistettava pestä ja silittää ja ommella takaisin paikalleen. Yhdeksän ikäinen likka katseli hautaan kannettavia valkoisia arkkuja ja murehti  kauluksiaan.

Tänä päivänä hänestä tuntuu siltä, että hän on tässä maassa lähestulkoon ainoa, joka sodasta jotakin muistaa. Sillä ei tosin kannata kerskailla. Parempi olisi, jos muistaisi vanhat euroviisukappaleet.

Helatorstain jälkeen tulee helluntai. Jos ei ole heilaa helluntaina, ei sellaista ole koko kesänä, joten nyt kaikki sinkut liikkeelle.

Helluntaita vietetään pyhän hengen vuodattamisen juhlana. Mikä se pyhä henki oikein on, se ei ole mummolle vielä tähän päivään mennessä selvinnyt. Mutta antaas katsoa, ehkä se tulevana helluntaina selviää.