Itsenäisyyttä ja ruisleipää

Itsenäisyyspäivänä moni ikäihminen muistelee sotien aikaa. Sodista ei ole muuta hyötyä kuin että ne ovat kaikkien taiteenalojen ehtymätön aiheitten lähde. Kautta vuosituhanten on kallioihin hakattu tappelujen muistoja ja muovattu kivestä ja savesta taistelijoiden lihaksikkaita kuvia, miksei myös kauniitten naisten vartaloita aina kauniin Helenan päivistä alkaen. Elokuvia ja kirjallisuutta on luotu niin tunnetuista kuin tuntemattomista sotilaista.  

Jokainen perhekunta on näinä päivinä muistanut omat isoisät ja heidän isänsä ja palauttanut mieleen myös kotirintaman naispuoliset sankarit. He pitivät yllä elämää, kun miesväki lähetettiin rintamalle kylvämään tai torjumaan kuolemaa. Myös siellä jossakin tarvittiin naisia.

Sodasta jotain muistavat ajattelevat kiitollisina niitä, jotka pelastivat isänmaan ja itsenäisyyden. Kun liput huomenna liehuvat, suomalaiset iloitsevat itsenäisyydestä tarhalapsista vanhainkotien asukkaisiin.

Televisiossa ja radiossa saa näinä aikoina osoittaa ihan julkisesti isänmaallisuuttaan. Näin ei mummon elämän aikana ole aina ollut. Aira Samulin muisteli televisiohaastattelussa elämänsä vaiheita ja mainitsi, että vihollinen hänen lapsuudessaan pommitti kaupunkeja ja kyliä murtaakseen kotirintaman tuen. Tiesivät kyllä naapurimaassakin, että sotaa käyvien rintamat murtuvat, jos kotirintama saadaan murtumaan. Viisas nainen tuo Aira, osaa muutakin kuin tanssia.

Mummo kuuluu siihen ikäluokkaan, joka vielä muistaa sodan, jopa talvisodan syttymisen. Muistaa, että lähtevien reppuun pakattiin villahousujen ja flanellipaitojen lisäksi myös kuivaa ruisleipää. Ehkä juuri se antoi voimaa, auttoi siellä jossakin muistamaan, minkä vuoksi taisteltiin.

Kun sodan käyneitä saatetaan lepoon, on tapana sanoa: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Myös mummo  varustautuu ripustamaan pienen lipun oven pieleen. Suuremmankin tämä itsenäinen Suomi ansaitsisi.