Mummo Mutikaisen Korvapuustikostaja

Mummo Mutikainen kirjoitti lettipäisenä tyttösenä koulussa aineen, jonka sai lukea luokan edessä. Opettaja kehui, samoin luokkatoverit. Se oli sitä aikaa, jolloin kavereita vielä voitiin kehua. Nyt sanotaan vain, että läski ja v-un huora, enimmäkseen kyllä somessa.
   Minulla taitaa olla kirjallista lahjakkuutta, mummo ajatteli ja hautoi ajatusta päässään muutamat vuosikymmenet. Lopulta hän päätti ryhtyä kirjailijaksi, mutta mitä kirjoittaa? Menekkiä oli vain ruokakirjoilla ja dekkareilla. Mummo päätti yhdistää nämä kaksi. Näin syntyi ruokadekkari Korvapuustikostaja. Kirjasta tuli hieno. Kannessa komeili pellillinen korvapuusteja, ja takana väijyi mustahuppuinen kostaja.
   Paikallinen kirjakauppa kutsui mummon signeeraamaan kirjojaan. Niitä oli pöydällä vino pino, mutta asiakkaat kiersivät mummon kaukaa. Yksi mies luuli kirjaa leipomisoppaaksi ja osti sen joululahjaksi anopille.
   Aikaa kului, ja jokunen kirja suorastaan myytiinkin. Puolen vuoden päästä kustantaja ilmoitti, että haluaa päästä eroon Korvapuustikostajista, sillä varastointikustannukset ovat suuret. Mummo sai ostaa loput kirjat edullisesti. Hän latoi kirjapinot seinän viereen ja jätti niiden väliin kuljettavan polun.
   Kirjoista oli paljon hyötyä. Talvisin mummo viritti niillä tulen takkaan, ja kesäisin hän grillasi. Kirjat oli helppo sytyttää, ei tarvittu edes bensalle haisevaa sytytysnestettä, ja makkaraan tuli aivan erityisen sivistynyt maku. Niin hyödyllistä on kirjallisuus.