79 vuotta sitten
Mummo muistaa sen päivän. Maalaistalo täynnä touhua. Väkeä
keittiössä, ruisleivän haju ilmassa. Parimetriset leipälaudat levitettyinä tuolien
ja pöytien varaan. Leivinuunissa paloivat metriset halot. Leivinpöydälle
nostettiin taikinaa. Leipojat ottivat siitä sopivan kokoisen mötikän,
taputtelivat littanaksi, painoivat sarvella keskelle reiän, nostivat laudalle
nousemaan.
Uuniin mahtui 12 leipää. Niitä tarvittiin nyt, sillä Suomi
oli sodassa. Idän ikuinen vihollinen pommitti Helsinkiä, ja sen piippalakkipäiset
sotilaat tulivat rytisten pitkin Karjalan kannasta. Niiden oli määrä marssia
kahdessa viikossa Helsinkiin.
Samaan suuntaan matkasivat evakot. Moni sai sentään hevoskyydin
reessä kotinsa tavaroitten kanssa. Jouluun mennessä sotaa pakoon lähtenyt väki
sai katon päänsä päälle. Evakkoja oli 400 000, ja isänmaa osoitti kaikille
jonkinlaisen kodin sen tilalle, joka lähtiessä sytytettiin palamaan, niin kuin
poltetun maan taktiikkaan kuuluu.
Mummon isä siis lähti puolustamaan maata. Reppuun sullottiin
flanellisia ja villaisia vaatteita, sillä ennustettiin kovia pakkasia.
Tavalliset tumput olivat kehno ratkaisu sotaan menevälle. Naiset kutoivat ampumiseen
soveltuvia etusormikäsineitä.
Mummon isä ei joutunut kauan tekemään sotatöitä, niin kuin Antti
Tuuri niitä hommia nimittää. Jouluaattona pääsi Lundin talon sotasairaalaan, taloon,
jonka kaupungin johto pian pistää maan tasalle. Kranaatinsirpaleitten repimä
jalka oli amputoitava. Katsomaan tullut vaimo kysyi hoitajilta, mihin jalka
joutuu. ”Näsin hautausmaalle”, hoitajat
vastasivat.
Raju joulukuun alku Suomelle. Edessä yhtä raju talvi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti