Nykyajan Riikka ja Topi

Suviheinä ja Jarska elävät nykynuorenparin elämää. Siihen ei kuulu politiikka. Sählätkööt päättäjät mitä sähläävät, huonosti kaikki kumminkin menee.

Sitten Jarska saa herätyksen. ”Mitä jos mentäis äänestämään?” Suviheinän mielestä ajatus on järjetön. Hän on äänestänyt vain kerran elämässään ja silloinkin tyhjää. Kouluaikana oli valittu toimikunta, jonka mielipidettä kunnan päättäjien mukamas piti kuulla. Ehdokkaat toimikuntaan olivat koulun kamalimpia suunsoittajia, joita hän ei olisi kannattanut edes vessansiivoojan virkaan. Jotkut olivat äänestäneet ihan kunnolla, toiset piirtäneet äänestyslippuun rumia kuvia, ja hän oli jättänyt numeron paikan tyhjäksi. Niin että sen verran hänellä on kokemusta päättäjänä olemisesta.

Nyt on kumminkin pakko edes syrjäsilmällä hiukan tunnustella tilannetta. Kumpikin lukee hutaisemalla, mitä ehdokkaat itsestään kirjoittavat. Vastuuntuntoista ja taitavaa porukkaa väittävät olevansa. Ajatella, että heidän pienessä kotikaupungissaan on heidän tietämättään asunut noin pystyvää sakkia! Olisi luullut, että moisen aivokapasiteetin kanssa olisi jo tähän mennessä pantu kaikki asiat järjestykseen, nuo samat kun oli jo edellisvaaleissa valittu päättäjiksi.

Suviheinä pohtii, kantaako kukaan ehdokkaista huolta maailman merien saastumisesta. Jäätiköt kumminkin ovat mennyttä kalua. Jarska puolestaan pelkää, ettei kravattikaulaisista keski-ikäisistä herroista ole pitämään yllä jäähalleja ja nurmikenttiä.

He ottavat riskin. Vetäisevät lippuun numeron. Tuntevat olevansa kuin Riikka ja Topi, kun punainen viiva on vedetty. Ehkä maailma muuttuu kertaheitolla  oikeudenmukaiseksi.  

                             Päästöjen puolittaminen

Suviheinä ja hänen avopuolisonsa Jarska ovat moderneja ihmisiä. He konmarittavat, kierrättävät ja tarkkailevat hiilijalanjälkeään. Suviheinän mielestä Jarskan ei sovi iltaisin juoda vakituista ykköskaljaansa, sillä kalja vaeltaa joutuisasti ihmisen läpi niin että yhtenään on hypättävä vessassa. Ajatelkaa sitä vesiin päätyvän pissan ja siinä piileksivien haitallisten aineitten määrää!

Jarskan mielestä avopuolison käyttämät kosmeettiset aineet kynsilakasta alkaen tuottavat vesistöihin tonneittain mikromuovijätettä. He parantavat tapansa. Jarska juo kaljan vain joka toinen ilta ja Suviheinä lakkaa vain vasemman jalan varpaankynnet.  Maailman saastuminen siis puolittuu heidän kohdaltaan. Jos kaikki maailman ihmiset puolittaisivat heidän laillaan päästönsä, pohjoisen Jäämeren uljaat jäävuoret pelastuisivat ja jääkarhut saisivat edelleen tallustella jäätiköillä.

Suviheinä ja Jarska ovat vastuuntuntoisia myös vanhempina. He opettavat ja saarnaavat, kuinka kamalasti jokainen ihminen jo pelkällä hengityksellään saastuttaa ilmakehää. Puhumattakaan lehmistä, jotka päästelevät häpeilemättä suolistokaasunsa maailman haisteltavaksi. He eivät kuitenkaan opeta Jiri-Aleksia olemaan hengittämättä mutta lastaavat pojan harteille ilmaston lämpenemisen taakan samalla lailla kuin ennen ahdistettiin lapset synnin taakalla. Mummokaan ei lapsena tiennyt mitä syntiä katuisi, mutta kaduttava kumminkin oli.

Jiri-Aleksin ei siis sovi elää onnellista pojan lapsuutta vaan hänen on kannettava jo ennen kouluikää maailman tuhoutumisen syntiä harteillaan. Näin on nykyaika päässyt siihen mihin edellisten vuosisatojen Lutheruksen nimeen vannova kasvatus. Maailma muuttuu mutta syyllistäminen pysyy.  

Elämä on tätäpäivää

Mummo elää tätäpäivää. Hän pysyy kärryillä ajan trendeistä, kun kutsuu aina silloin tällöin alakerran nuorenparin pienelle iltapalalle. Suviheinän ja Jarskan  elämä on niin tätäpäivää että. Heidän parisuhteessaan kummallakin on omaa tilaa. Jääkaapissa viihtyvät sovussa Suviheinän härkäpapusapuskat ja Jarskan hankkima punainen liha.

Suurpiirteisinä tätäpäivää-ihmisinä he suovat toisilleen erilaisuuden. Lapsia he eivät aio hommata. Kuinkas nyt tällaiseen maailmaan! Ystävien kanssa on mukava keskustella punaviinilasin ääressä maailman saastumisen ehkäisytoimista, joita ajatellessa Suviheinä saa ihania kiksejä. Jarskan maailma on joukkuepelipainotteista, niin suorittajana  kuin kannustajana. Suviheinän harrastukset liittyvät astangajoogaan ja pilatekseen.

Äkkiä Suviheinä huomaa olevansa raskaana. Kun näin kävi, niin kierrätysvaatteita hankkimaan. Kaapit täyttyvät ystävien antamilla potkuhousuilla ja nutuilla, ja eteisessä odottavat kierrätyslastenvaunut.

Vauva syntyy. Sen ympärillä hössötetään, sillä se on kaikkien aikojen ennätysbeibi. Parisuhde on nyt  lapsiperhe, ja perheen on järjestettävä ristiäiset tai vahintäänkin nimenantojuhla.  Näytettävä vauvaa isovanhemmille, serkuille ja kummeille, vaikka senkaltainen hössötys ja höösäys on vastoin tätäpäivää-periaatteita.  Ihan uusina hankittuja nuttuja ja potkuhousuja tulee niin paljon, että niillä vaatettaisi hyvin yhden meitä itäisemmän maan lastenkodin.

Jarskan tehtävä on vaihtaa vaippoja ja keittää vihreätä teetä vauvaa katsomaan piipahtaville. Suviheinän velvollisuus on imettää ja voimistella vatsalihakset timmiin kuntoon. Kumpikin muussaa perunaa ja porkkanoita pienelle Jiri-Aleksille, sillä keinotekoisia valmismössöjä ei tälle lapselle syötetä. Elämä on todellista tätäpäivää.

                   Lähtökohtaisesti positiivinen

”Lähtökohtaisesti” on muotisana. Kansanedustajat käyttävät sitä ahkerasti puheenvuoroissaan. Se sopii hyvin sen tyypin puheenlätinään, jota ei tavisten ole tarkoituskaan ymmärtää. Pääasia että suu käy ja ääntä tulee.

Tavallisin viivyttelysana oli ennen ”tuotanoin”. Haastateltava vetkutteli vastaamistaan niin kauan kuin sen lausuminen kesti. Ehti harkita, mitä tuo kysymyksensä kanssa ajaa takaa. Nykyään vetkutellaan ”lähtökohtaisen” kanssa. Se ei merkitse mitään mutta on asteen verran tyylikkäämpi kuin vanhanaikaiselta kalskahtava ”tuotanoin”, joka puhekielessä lässähtää banaaliin muotoon totanoin.

Mummo antaa esimerkin, kuinka ”lähtökohtaisen” kanssa sopii toimia. Jos on puhe vaikkapa SOTEsta, niin näin se käy:

”Lähtökohtaisesti SO tarkoittaa, niin kuin valistunut kuulija hyvin tietää, sosiaalihuoltoa. Se huolehtii vähimmistä veljistä ja sisarista, eikä siis sukulaisten, ystävien ja naapureitten tarvitse lähtökohtaisesti olla heistä tietääkseenkään, kun omassakin elämässä on tarpeeksi murehtimista. Myös TE toimii. Lääkärille pääsee, jos ei heti niin ainakin viidestoista päivä. Vielä pikemmin pääsee vuodattamaan vertaan labran kertakäyttöisiin tippapulloihin ja makaamaan pritsille sydänfilmin lätkät ympäri kroppaa, niin että lähtökohtaisesti siis asiat ovat OK myös TE-alalla.”

Mummo on harjoitellut näiden lausuntojen käyttöä, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus joutuisi televisioon antamaan haastattelua. Hän vakuuttaa silloin olevansa lähtökohtaisesti tyytyväinen SOTE-tilanteeseen, samoin sanaan ”lähtökohtaisesti” ja suosittelee sen runsasta käyttöä kaikille, jotka haluavat antaa itsestään lähtökohtaisesti positiivisen kuvan. 

                      Aikamoinen Minna

Mummo on viime aikoina paljon ajatellut tuota Canthin Minnaa. Oli siinä nainen! Tämä sirkeäsilmäinen, hoikkauumainen tyttö laittautui Jyväskylän seminaariin, kun tahtoi ryhtyä opettajana levittämään tiedon valoa kaiken kansan keskuuteen. Ei tullut tytöstä opettajaa vaan lehtori Canthin puoliso ja seitsemän lapsen äiti. Piisasi niissäkin opettamista. Paljon oli myös kuorittava perunoita, keitettävä puuroa ja parsittava sukkia.

Sukkien parsiminen ei Minnan elämäntyöksi riittänyt. Hän kirjoitti Keskisuomalaiseen ajankohtaisista asioista niin kuin esimerkiksi miesväen runsaasta viinanjuonnista. Se teki kodeista helvetillisiä paikkoja niin naisille kuin lapsille. Korpikuusen kyyneleitä tipahteli niihin aikoihin metsissä.

Minna tottui ilmaisemaan ajatuksensa kirjallisesti. Syntyi näytelmiä ja kirjoja, jotka pureutuivat ajan epäkohtiin. Tuli kuuluisuutta, ja lankakauppiaaksi laittautunut leskirouva Canth sai ystäviksi ja aatetovereiksi maan merkittävimmät vaikuttajat Juhani Ahosta Kaarlo Bergbomiin.

Nykyaika ihmettelee Minnan aikaansaannoksia. Kynä aseenaan hän hyökkäsi vääryyksien kimppuun ja taisteli Suomen naisille paremman elämän. Minna Ganthin ja tasa-arvon päivää ei vietetä turhaan. Minnan kirjat ja näytelmät pistivät liikkeelle vyöryn, jonka tarkoituksena oli nostaa nainen hellan ja nyrkin välistä siihen asemaan joka hänelle kuuluu: tasa-arvoiseksi, kunnioitetuksi, arvostetuksi, kodin ja perheen varsinaiseksi valtiaaksi ja vaikuttajaksi yhteiskunnassa, talouselämässä, tieteessä ja taiteessa.

”Teidän lakinne ja oikeutenne, niitä minä halusinkin ampua”, sanoi Minnan ehkä kuuluisin kirjallinen hahmo Homsantuu. Nyt ne on ammuttu tasa-arvoisiksi.  

Kaksi viikkoa virtuaalihiihtoa

Sää on maailman epäluotettavista asioista epäluotettavin eli mitä milloinkin sattuu olemaan. Ennen vanhaan se kelpasi talvisin aina hiihtämiseen. Silloin piti paikkansa kansanviisaus: jos katolla on lunta, on sitä myös maassa.

Vanhanajan hiihtokelejä on nykyään harvoin, mutta virtuaalihiihdon tunnelmaan pääsee myös sisätiloissa. Kahden viikon ajan mummo valitsi hiihtotavoista sen helpomman eli virtuaalisen. Oikeat hiihtäjät valitsevat perinteisen ja luistelun välillä ja ovat valintaansa tyytyväisiä. Muutosvastarintaisia puheita ei enää kuule. Nykyään jo kaksivuotiaat hiihtäjät hallitsevat sekä perinteisen että luistelun.

Mummoikäisille sopiva virtuaalihiihto tapahtui Itävallan Seefeldissä lumisessa metsässä, jollaisessa meilläkin harjoitetaan hikilautaurheilua. Ladut olivat kuin koti-Suomessa, joskin mäet vähän korkeampia ja laskut vauhdikkaampia. Niissä sai suksilleen 40 kilometrin tuntivauhdin. Siinä ei paljon kannata kaatuilla, varsinkin kun ei ole kypärää eikä minkäänlaisia toppauksia suojelemassa kroppaa. Niin että pysytelkääpä pystyssä kaikki Iivo Niskaset ja Matti Heikkiset.

Kahden viikon ankaran virtuaalihiihtämisen jälkeen mummolla on kovia vieroitusoireita. Yhtenään on tartuttava KAUKOON. Aina sama tulos, ei hiihtoa vaan pari kolme tummapukuista kravattimiestä jauhamassa niitä samoja asioita, joita jauhoivat kaksi viikkoa sitten. Eivät ole keksineet puolen kuun aikana mitään uutta.

Yksi sentään on uutta. Suomessa on keksitty, että Viro on itsenäinen maa, jonka vaaleista kannattaa tiedottaa yhtä äänekkäästi kuin ruotsalaisista. Tuntuu mukavalta, että meillä on naapuri etelässäkin.

Kaikki joukolla konmarittamaan

Mummon muinaisessa lapsuudessa ylimääräiset tavarat vietiin vinttiin siltä varalta, että syttyy sota. Näin tehtiin ainakin Saviseudun laajoilla lakeuksilla. Sodan aikana tehtiin nimittäin Antti Tuurin mukaan sotatöitä eikä aherrettu tehtaissa valmistamassa tarvikkeita. Pian alkoi olla Päätalon murteella sanottuna nuusa vähän kaikesta. Talvitakit käännettiin kahteen kertaan ja ommeltiin uusiksi, ja armeijan manttelista loihdittiin tyylikäs kävelypuku.

Nykykansa ostaa uutta ja yrittää epätoivoisesti päästä eroon vanhasta kirpputoreilla. Tämä tavaranhävitysvimma on nimeltään konmarittaminen japanilaisen Marie Kondon mukaan. Myös ihmissuhteita voi konmarittaa. Voi hankkiutua eroon ihmisistä, jotka vievät energiaa ja väsyttävät. Näin saa elämään selkeyttä ja järjestystä, kertoo google.   

Mummo kauhistuu. Kuinka moni hänen ystävistään kohta konmarittaa hänet! Sukulaiset eivät voi, kun sellainen ei ole tapa, vaikka joku olisi kuinka väsyttävä ja kenkku ihminen. Naapurit on nykyään konmaritettu alusta lähtien, eikä kerrostalon hississä juuri kannata ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Joutuu kuuntelemaan lonkkien ja polvien leikkaukset ja ihailemaan lastenlasten kuvat. Entä ne ulkomaisissa yliopistoissa opiskelevat sukulaislapset! Niiden nimet tuppaavat unohtumaan ja tohtorinväitöskirjojen aiheet hämärtymään muistin lokeroissa.

Ei ole konmarittaminen minun heiniäni, mummo ajattelee. Hän antaa vanhojen talvisaappaitten olla porstuan komerossa ja kymmenen litran kattilan kaapin perällä, vaikka sitä ei ole tarvittu kahteenkymmeneen vuoteen. Ja ne ystävät ja tuttavat. Ne pysykööt tämän konmaritusvimman ulkopuolella, jolleivät itse konmarita häntä ulos piiristään. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Mitä sitä etukäteen suremaan.