Laulu se on ollut minun iltojeni ilo

Mummo kuvittelee olevansa musikaalinen, koska laulaa omaksi ilokseen milloin Rosvoroopea, milloin Kesäpäivää Kangasalla. Siitä hän sivumennen sanoen toivoisi Porvoolle kansallissävelmää, kun se on sentään porvoolaisen säveltämä ja kun runon kirjoittanut Topeliuskin oli melkein porvoolainen. Hän kuuntelee mielellään, kun kesätorin kulmalla kylän ukko vetää haitarilla Metsäkukkia tai kun radiosta tulee Muistojen bulevardi.
   No, koska olen musikaalinen, ryhdynpä käymään konserteissa, mummo ajattelee. Mutta voi, kaikki konsertit, joihin mummo eksyy, on tarkoitettu modernia musiikkia ymmärtäville. Mummo ei miellä musiikiksi sitä, että soittaja kitkuttaa viisitoista minuuttia viulustaan niin korkeita säveliä, ettei niitä huonokuuloinen kuule. Tai että kitaristi meditoi soittimensa kanssa hitaasti ja hiljaisesti, eikä asiaa tuntematon saa näppäilyistä kokoon minkäänlaista sävelmää. Tai lavalla on pianon lisäksi erilaisia tarvekaluja kuten kauppakasseja tai silityslautoja, joita muun musisoinnin ohella kopautellaan.
   Vaikka on se toisaalta kaunista, että muusikot yrittävät opettaa Bachin, Beethovenin ja Georg Malmstenin aikaan jumittuneita kuulijoita täällä Porvoossakin nykymusiikin ymmärtämiseen. Muuten nämä jäisivät ikuisesti hyräilemään Reissumiestä ja kissaa tai Sibeliuksen viulukonserttoa, joita pitävät musiikkina.
   Mummo tuumii, ettei hänestä enää ole oppimaan. Hän jää odottamaan Emäsalon musiikkijuhlia. Siellä valitaan ohjelmisto kuulijoitten mukaan. Hän siis jättää oppitunnit väliin ja pysyttelee vanhanaikaisen ja kaikkea modernia karttavan vanhan pierun ja homekorvan imagossa. Ja laulaa mökkinsä suojissa ja ikkunat kiinni täysin rinnoin Eldankajärven jäätä ja Saarenmaan valssia.