Synttärijuhlat uruille

Gammelbackan seurakuntakeskuksen nimi on ruotsiksi Mariagården. Se kuulostaa mummon korvissa tyylikkäältä. Tyylikäs on rakennuskin. Ympärillä loistivat seurakuntakeskuksen urkujen 40-vuotisjuhlan kunniaksi syksyn kullankeltaiset puut kuin soihdut.

Neljäkymmentä vuotta sitten Porvoon seurakuntien yhteinen rahapussi käännettiin nurin, ja viimeinenkin ropo ravistettiin uhrattavaksi musiikin alttarille. Näin Gammelbackaan saatiin uuden kirkon arvoiset urut. Niiden toimittamisessa oli isona apuna Askolan verraton urkujen harrastaja Reino Halonen.

Ja soitettu niitä on! Mummokin on kuullut niiden pilleistä lähtevän monenlaista musiikkia jouluvirrestä alkaen, ja hyvin ovat pelit kestäneet taitajien hyppysissä ja myös jaloissa. Urkujen soittamiseen eivät Bachinkaan aikana riittäneet kädet, vaan jalat otettiin avuksi. Juhlakonsertissa kanttorit todistivat, että Porvoossa elää yhä soittotaito.

Muinaisessa nuoruudessaan mummo ihaili naapuripitäjän lahjakasta poikaa, joka kantoi nimeä Hannu Taanila. Kerran hän vanhan tuttavuuden nimessä laittautui kuuntelemaan Hannun kirjallista tilaisuutta Turun Konserttitaloon, jossa myös urut olivat äänessä. Hän kutsui ajan ehdottoman superjulkkiksen Naantaliin kirjallisuuspiirinsä vieraaksi. Poika tuli, kertoi ikimuistettavan hauskasti kirjoista ja rapsutti samalla paidan ja housunkauluksen välistä muodikkaasti pilkottavaa mahaansa. Se nauratti keski-iän ylittäneitä kirjallisuuspiiriläisiä.

Lopuksi mummo kiitti vierasta sekä siitä illasta että parin viikon takaisesta Turun kirjallisesta tilaisuudesta. ”Kuka se urkujensoittaja oli?” hän kysyi. ”Mitäs luulet?” tokaisi kirjailijavieras ja sanoi olevansa kanttorina Paraisilla. Pian tämä monilahjakkuus nähdään Porvoossakin. Rapsuttaako tuo enää mahaansa?