Ärsyyntymisensiedätyshoitoa

Mummo Mutikaisen arvelee, että hänen ärsyyntymisensietokykynsä on madaltunut. Se kaipaa siedätyshoitoa, jonka hän aloittaa juuri nyt. 

   Ensimmäinen ärsyyntymisen aihe tulee radiosta. Esitelmänpitäjä on elikkä-ihmisiä. Puolen tunnin  esitelmässä on 18 elikkää. Mummo kuuntelee ne kaikki eikä anna ärsyyntymisen häiritä. Alle kolmekymppiset missit, mallit ja iskelmätähtöset sen sijaan ovat tosi-ihmisiä. Tosi paljon, tosi ihanaa, tosi kamalaa, tosi makeeta, he toistelevat. Mummo kuuntelee kaikki tosit ja kokee olevansa sekä elikkä- että tosi-siedättynyt.

   Seuraava siedätyshoitoaihe tulee TV:stä. Porukka itseään nuorina pitäviä keski-ikäisiä miehiä istuu pöydän ääressä puhumassa. Jokainen on mielestään niin nokkela, sanavalmis ja hauska, että omalle jutulle kannattaa nauraa kovaäänisesti. Oikea nilkka on reteesti vasemman polven päällä. Mummo kokeilee samaa ja toteaa, että keski-ikäisten nuortenmiesten lonkat ovat notkeammat kuin hänen. Hän jatkaa siedätyshoitoa katsomalla ohjelmaa viiden minuutin verran. Seuraavalla kerralla hän lisää toiset viisi, kunnes on siedättynyt ja saattaa katsoa koko ohjelman.

   Mummo lähtee sauvakävelylle. Polun varteen on kylvetty karkkipapereita, tupakkapakkauksia, mäyräkoirankuoria ja paperinenäliinoja. Tähän asti hän on poiminut ne pois ja survonut paperinenäliinat sauvan kärjellä sammalikkoon. Nyt hän päättää sietää ne. Ehkä heittäjät ovat kokeneet metsän yksitoikkoisen vihreäksi tai valkoiseksi ja haluavat antaa sille vähän iloista väriä. Siis olkoot paikoillaan.

   Mummo palaa virkeänä metsäkävelyltä ja on tyytyväinen siedätyshoitoonsa, johon ei tarvinnut Sote-yhtymän terapeuttien kallisarvoista aikaa. Oikeastaan tästä pitäisi saada verovähennystä, hän tuumii. 

    

Joulustressiä

Mummo Mutikainen julisti sodan joulustressiä vastaan ja aloitti joulukorteista.  Hän ei lähetä  yhtään korttia vaan kirjoittaa  aiheesta kirjan "Sata ohjetta sille, joka haluaa välttyä  joulukorttien kirjoittamiselta".
   Mummo on jo keksinyt monta ohjetta, esim. nämä: Älä osta kortteja. Palauta pyytämättä lähetetyt niput lähettäjälle. Älä lue saamiasi kortteja. Älä avaa joulukirjeitä, joissa ystävät kertovat Thai-maan matkastaan tai satavuotiaan vaarin yllättävästä kuolemasta tai että 99-vuotias täti menehtyi keittiössään kesken pullapitkon letityksen tai että sukuun on syntynyt suloisia lapsenlapsia tai herttaisia kissanpentuja. Kokoa kortit siihen punaiseen kirjekuoreen, jonka posti sinulle toimitti.
   Mummo noudatti omia ohjeitaan. Joulun jälkeen hän ajatteli lykätä punaisen kuoren saunan pesään. Sitten iski uteliaisuus. Tuliko tänä jouluna kortti, jossa lukee Hyvää joulua t. Seija ja Jaakko. Mummolla ei ole harmainta aavistusta keitä Seija ja Jaakko ovat. Hän kaataa kortit pöydälle ja ryhtyy lukemaan. Joulukirjeetkin on avattava, voihan olla, että Seija ja Jaakko ovat siirtyneet kirjeisiin.
   Kun kaikki kortit ja kirjeet on luettu, mummo saa vaikean syyllisyyskohtauksen. Kaikki muut työllistävät korttitaiteilijoita, postin lajittelukeskusta, postinkantajia ja joulun jälkeen jätekartonkiteollisuutta. Vain hän jättää  velvollisuutensa täyttämättä.  Näin ei voi toimia! Keskeneräinen kirja jääköön pöytälaatikkoon. Ensi jouluksi hän keksii ihan uudenlaisen joulustressinpoistoaiheen, hän ajattelee ja nostaa korttipinon piirongin päälle.
   Yksi kortti on pudonnut lattialle. Siinä lukee "Hyvää joulua t. Seija Jaakko": Mummo nostaa sen pinon päällimmäiseksi. Maailma on taas mallillaan.



















työllistävät korttitaiteilijoita, postin ,

                               Pakkopullaa

Mummo Mutikainen mutustelee eilen leipomaansa pullaa, hörppää päälle kahvia ja miettii miksi näin kelvollista känttyä sanotaan pakkopullaksi. Muutenkin mummo on lopen kyllästynyt kaikkeen pakkoon.
   Ensin oli koulupakko. Oli pakkolukemista, pakkokirjoitusta, pakkolaskentoa ja pakkolaulua ja leikkiä. Myöhemmin tuli pakkoruotsi, pakkoenglanti, pakkosaksa, pakkoalgebra jne. Muunkinlainen pakko ahdisti elämää. Pyörällä oli pakko ajaa tien oikeata laitaa, vaikka vasemmalla oli vähemmän kuoppia. Tuli turvavyöpakko ja ainainen pelko pakkoparkkisakoista. Ei vapaaehtoisuutta himpun vertaa.
   Nyt sitten tulevat pakkolait entisten pakkojen päälle. Niistä vouhotetaan niin ettei mummo saa pahaakaan rauhaa. Ollaan vastaan ja puolesta, enimmäkseen vastaan. Mummo kaataa itselleen toisen kupillisen kahvia ja ottaa toisen pakkopullan. Laihtumista ei nimittäin ole vielä tehty pakolliseksi.
   Pian sekin tapahtuu, mikäli pakkolakien vastustajia on uskominen. Niiden myötä kansa nitistetään niin littanaksi, että joka iikka laihtuu, kun ei ole enää varaa ostaa hyviä lihottavia ruokia, makoisia leivoksia, sokerisia limssoja, suklaata eikä mitään muutakaan suussa sulavaa. Täytyy tyytyä kaurapuuroon ja tarjousmaksalaatikkoon, ja siitä tulee kansanterveydestä huolehtiva Pekka Puska onnelliseksi. Jokin hyöty sentään pakkolaeista, mummo ajattelee ja pyyhkii pullanmurut suupielistään.    

                                Etelänmatka Tallinnaan

Mummo Mutikainen on Tallinnassa. On se kaunis ja viehättävä. Uusia taloja, pieniä aukioita, niissä lystikkäitä patsaita, kohvik, pubi ja striptiisipaikka joka kulman takana. Mummo varoo menemästä syrjemmälle, missä neukkumeininki on vielä näkyvillä.
   Illalla hän lähtee katsomaan Carmenia rahvusoopperan taloon, joka myös on kaunis ja viehättävä ja suomalaisen Viivi Lönnin käsialaa. Ensimmäisellä käynnillä joskus muinaisuudessa se oli murheellisen rapistunut. Vain neuvostotähti näyttämön yläpuolella oli maalattu heleällä värillä.
   Carmen on espanjatar sorja ja Sevillasta mutta laulaa ranskaksi. Tekstitys näyttämön yläpuolella on eestiä ja englantia. Uljas sotilas don Jose rakastaa äitiään eikä ymmärrä kotikylän tytön Micaelan vihjeitä. Mutta kun tulinen ja seksikäs Carmen heittää ruusulla, syttyy niin raju rakkaus, että äiti unohtuu. Sitten tulee hiukan yli-ikäinen ja tukeva Escamillo. Mutta vaatteet ovat koreat ja toreadorin ammatti rahakas. Carmen rakastuu oitis. Siitä ei don Jose tykkää vaan pistää puukolla Carmenin kuoliaaksi. Käy kuin puukkojunkkareitten mailla, toinen on laurois, toinen raurois.
   Mummo kestää kaikki juonenkäänteet, sillä hän tilaa väliaikatarjoiluksi lasillisen unkarilaista punaviiniä ja itävaltalaisen Sacher-leivoksen, josta ilosta maksaa 4 euroa. Silmäilee virolaista pukuloistoa ja ihmettelee 12 sentin korkoja, joiden varassa paikalliset pysyvät pystyssä. Suomalaisia on paljon, eikä heidän pukuloistoaan kannata ylistää. Kengätkin tukevat matalakorkoiset.
   Nukuttuaan yön hotellin sängyssä mummo lähtee shoppailemaan. Virolainen rätsep on alihankkinut lumpui ja rätei Latviasta, Liettuasta, Puolasta ja Vietnamista, ja suomalaisnaiset hamstraavat niitä mielipuolen kiilto silmässä. Miehet harrastavat samaa samankaltainen kiilto silmässä alkoholimyymälän hyllyjen ääressä.
   Sitten ei kuin laivaan. Mummoa vastapäätä istuu vilkasverinen Satu. Hän on Amerikassa nainut egyptiläisen koptikristityn, jonka kanssa on asuttu monessa maassa. Mummo lukee samalla kirjaa Sibeliuksen ja Ainon kirjeistä, ja vastapäisen rouvan ja Jannen matkakohteet menevät hänen päässään vähän sekaisin. Sekaisin on Jannekin ja yrittää ryypätä itseään hengiltä siinä kuitenkin onnistumatta.
   Äkkiä pöytään tupsahtaa kymmenkunta nuorta miestä. Iloisia veikkoja kaikki. Ei kellään tatuointeja eikä lävistyksiä, ja tukkakin on siististi leikattu tai ainakin ponnarilla. Ovat lähteneet Seinäjoelta porukalla ostamaan Kimmon helmikuisiin häihin juomapuolta. Satu epäilee, että lasti juodaan loppuun ennenkuin pappi sanoo aamenen. Pojat vakuuttavat, ettei näin tule tapahtumaan.
   Vilkasverinen Satu ryhtyy arvailemaan, minkä alan miehiä pöytäseurueessa on ja osuukin arvauksissaan usein oikeaan. Mummo lukee Sibeliuksen pariskunnan kirjeitä, jotka muuttuvat avioliiton myötä kuuman eroottisiksi. Seuraleikki tuntuu vaaralliselta, sillä kymmenen nuoren miehen joukossa on näissä eteläisissä maisemissa aina 5 työtöntä tai syrjäytynyttä, kaksi opiskelijaa, jotka suorittavat työn puutteessa toista tai kolmatta tutkintoa. Loput kolme on pätkätöissä tai käy YT-neuvotteluja. Mutta ei, nämä Etelä-Pohjanmaan pojat ovat työssä kaikki ja nauravat makeasti arvuuttelulle.
   Sibelius, joka aina luulee kuolevansa, saa kurkkukasvaimen ja aloittaa seitsemän vuoden raittiuden. Mummo Mutikainen iloitsee Ainon puolesta ja sulkee helpottuneena kirjan juuri kun laiva lähestyy Helsinkiä. Iloinen nuorten miesten sakki antaa lähtiessä kättä ja siirtyy autokannelle. Edessä on pitkä ajo kohti kotimaisemia. Mummo Mutikaisen tekee mieli pyytää tekstiviestiä, kun kaksi hyvinlastattua autoa pääsee Seinäjoelle. Hän hillitsee halunsa, ettei lopullisesti joudu sekopäitten kirjoihin. Helsingissä puhaltaa viima, joka näin etelän matkan jälkeen tuntuu kylmältä.















paikalliset pysyvät pystyssä. Suomalaiset erottuvatn aisväki pysyy pystyssä. L

Mummo Mutikainen lähtee Tallinnaan

On niin synkkää ja pimeää. On lähdettävä etelään. Lähin etelä on Suomenlahden tuolla puolen. Siis sinne. Mummo valmistautuu huolella. Ottaa sanakirjan, Eesti-soome-sönaraamat. Etsii sieltä sanan kampaamo, jos vaikka tälläytyisi iltaa varten.
   Kampaamo ei ole eestiksi hiustupsutaja vaan juuksuriateljee. Mitä jos ottaisi jalkahoidonkin? Se on jalghoidmine. Entäs kulmude värvid? Sitten pidulik pühariietus päälle. Jos ei ole, voi mennä rätsepin luo ja pyytää tekemään. Tai mennä kauplusiin tegema sisseost. Sitten voi jo mennä ja juoda  körventatud kohvi ja syödä kondiitri koogi. Se kannattaa, sillä vieraalla maalla syöty leivos ei lihota, ei myöskään sokolaadi.
   Mummo toivottaa itselleen head reisimist ja ryhtyy pakkaamaan reisikohveria.

Mummo messuilla

Mummo Mutikainen on kirjaihminen, joten kirjamessuille oli mentävä. Hirveän suuresta parkkitalosta löytyi vapaa ruutu, kun ajoi monta kierrosta ympäri pitkin hallia. Tiedättehän, sellaista, joissa saksalaisissa dekkareissa aina murhataan ihmisiä. Mummo ei pelännyt murhaajaa. Sen sijaan hän pelkäsi, ettei enää ikinä löydä autoaan, sillä parkkihallikäytäntöihin ei kuulu paikkojen numeroiminen. Mummo painoi mieleensä, että sinisen auton kohdalta vasemmalle, seuraavasta risteyksestä punaisen auton ohi oikealle ja siinä se on, harmaan ja valkoisen välissä.
   Messuilla oli väkeä kuin helluntaiepistolassa. Joukot vaelsivat ja vyöryivät toisiaan tönien pitkin käytäviä, joiden numeroista ja kirjaimista ei saanut mitään tolkkua. Jos oli paljon väkeä, niin vielä enemmän oli kirjoja. Niitä oli pinoittain pitkin pöytiä ja hyllyjä. Seinät oli varattu Sofi Oksasen ja Katja Ketun kuville. Joka vapaassa nurkassa oli pieni pöytä ja kaksi tuolia, ja niillä istui kirjailija, jota kustannustoimittaja haastatteli. Kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan vaan kiirehti mielipuolen kiilto silmissä ostamaan kahden euron kirjoja.Yhden mikrofoniin puhujan mummo tunnisti, Anja Snellmanin, joka juuri kertoi erityisherkkyydestään. Häntä kuuntelemassa seisoi kolme fania.
   Isolla lavalla vastaili Jörn Donner kärisevällä vanhan ukon äänellä kysymyksiin ja kömpi sitten taputusten kera pöytänsä takaa niin vaivalloisesti, että mummo Mutikainen epäili joko polvien tai lonkkien olevan ihan sököt. Sinne asettui myös Claes Andersson, mutta häneltä liikkuminen sujui paljon sutjakammin.
   Mummo teki hankinnan, osti Tuomas Kyrön Uuden urheilukirjan, jonka takakansi lupasi hauskuutta, yllättävyyttä ja terävyyttä. Kahden euron kirjoja hän ei ostanut. Ne olivat hänestä kirjailijan pilkkaamista, yhtä lailla kuin 28 sentin reissumiespaketti on talonpojan pilkkaamista. Kummastakaan ei riitä varsinaisen työn tekijälle minkäänlaista palkkaa.
   Kahvia teki mieli, mutta olisi pitämnyt asettua sadan hengen jonoon ja maksaa pahvimukillisesta enemmän kuin kirjasta. Metelin uuvuttama mummo istahti lähimmälle tuolille ja potki kengät jalastaan. Lavalle kiipesi neljä dekkaristia, joista mummo tunnisti kaksi, Vares-kirjojen kirjoittajan ja ikäiseltään näyttävän Pirkko Arhipan. Kaikki neljä kertoivat värikkäästi kirjoistaan, niin että mummon teki mieli ostaa ne kaikki. Erinomaisen lystikäs kertoja oli juuri dekkarien Grand Old Lady Arhippa, joka sanoi 80-vuotispäivänä luvanneensa kirjoittaa vielä viisi dekkaria. Siinäpä asennetta, mummo Mutikainen ajatteli ja yhtyi yleisön taputuksiin.
   Osallistuttuaan tähän kunniakkaaseen kirjatapahtumaan mummo lähti parkkihalliin etsimään autoaan. Sininen, punainen, harmaa ja valkoinen auto olivat lähteneeet ja niiden tilalle oli parkkeerattu ihan muun värisiä autoja. Mutta aikansa etsittyään mummo löysi omansa. "Oliko onnistunut messumatka?" naapurin rouva kysyi. "Oli, sillä onnistuin löytämään autoni parkkihallista", mummo vastasi, keitti kahvit ja syventyi Tuomas Kyrön urheilumerkintöihin. Eikä yhtään kaivannut Sofi Oksasen ja Katja Ketun bestsellereitä.



   

Mummo Mutikaisen Korvapuustikostaja

Mummo Mutikainen kirjoitti lettipäisenä tyttösenä koulussa aineen, jonka sai lukea luokan edessä. Opettaja kehui, samoin luokkatoverit. Se oli sitä aikaa, jolloin kavereita vielä voitiin kehua. Nyt sanotaan vain, että läski ja v-un huora, enimmäkseen kyllä somessa.
   Minulla taitaa olla kirjallista lahjakkuutta, mummo ajatteli ja hautoi ajatusta päässään muutamat vuosikymmenet. Lopulta hän päätti ryhtyä kirjailijaksi, mutta mitä kirjoittaa? Menekkiä oli vain ruokakirjoilla ja dekkareilla. Mummo päätti yhdistää nämä kaksi. Näin syntyi ruokadekkari Korvapuustikostaja. Kirjasta tuli hieno. Kannessa komeili pellillinen korvapuusteja, ja takana väijyi mustahuppuinen kostaja.
   Paikallinen kirjakauppa kutsui mummon signeeraamaan kirjojaan. Niitä oli pöydällä vino pino, mutta asiakkaat kiersivät mummon kaukaa. Yksi mies luuli kirjaa leipomisoppaaksi ja osti sen joululahjaksi anopille.
   Aikaa kului, ja jokunen kirja suorastaan myytiinkin. Puolen vuoden päästä kustantaja ilmoitti, että haluaa päästä eroon Korvapuustikostajista, sillä varastointikustannukset ovat suuret. Mummo sai ostaa loput kirjat edullisesti. Hän latoi kirjapinot seinän viereen ja jätti niiden väliin kuljettavan polun.
   Kirjoista oli paljon hyötyä. Talvisin mummo viritti niillä tulen takkaan, ja kesäisin hän grillasi. Kirjat oli helppo sytyttää, ei tarvittu edes bensalle haisevaa sytytysnestettä, ja makkaraan tuli aivan erityisen sivistynyt maku. Niin hyödyllistä on kirjallisuus.