Mummo katsoo telkkaria

Mummo surffailee televisiokanavilla. Ei ole tarjonta kuin Teija Sopasen aikaan, jolloin kaikki oli paremmin. Kaisa Mäkäräistä ei näytetä. Kaisa on mummon lempparitähti, iloinen, positiivinen ja hyväntuulinen. Jos voittaa, säteilee kuin aurinko hangille ennen näitä ilmastonmuutoksia. Jos häviää, halaa hartaasti voittajaa.

Politiikka on kehnompaa viihdettä. Kaikki ovat kiukkuisia, kateellisia, negatiivisia ja huonotuulisia ja piikittelevät vastustajaa yhtä lahjakkaasti kuin nuoriso toisiaan netissä. Mitä huonommaksi menee Suomen luottoluokitus, sitä masentavampaa katsottavaa on politiikan peli. Negatiivisuus tursuu ulos kuvaruudusta ja myrkyttää ilman hengityskelvottomaksi. Halauksista ei puhettakaan. Vai oletko koskaan nähnyt esim. Paavo Arhinmäen halaavan Aleksander Stubbia?

Urheilu käy siis viihteeksi mutta ei missään nimessä politiikka. Muut ohjelmat ovat joskus niin roiseja, että mummoikäinen katselija punastuu ja tuntee myötähäpeää niitä kohtaan, jotka kulloinkin esittelevät ruudussa elämäänsä ja ajatuksiaan.

Kun Kaisaa ei näy eikä kuulu, mummo katsoo dekkarisarjoja. Murhat jossakin kaukaisessa maassa ovat hänen satujaan. Hän on niin innostunut niistä, että harkitsee ryhtymistä Agatha Christieksi tai Donna Leoniksi. Ensiksi on kerättävä aineisto eli matkustettava idän pikajunalla itään tai purjehdittava risteilyaluksella Niilillä tai istuskeltava venetsialaisen gondolin kyydissä. Nyt on ryhdyttävä keräämään rahaa, että pääsee matkaan. Taitettua indeksiä nauttivana hän tietää, että päämäärä on kaukana, mutta silti kannattaa yrittää.