Sota ja rauha

Mummo tuntee itsensä jaloksi ihmiseksi, sillä moneen viikkoon hän ei ole sanonut pahaa sanaa maailman päällepäsmäreistä, vaikka ne ovat vaivojaan säästämättä ahertaneet kansansa kiusaamisen ja maailmanrauhan horjuttamisen alalla.

Nyt se teeskentely loppuu. On aika sanoa suorat sanat Pohjois-Korean pojalle, joka leikkii vaarallisilla leegoilla. Lopettakoon, ennen kuin tapahtuu hirveitä. Trumpille mummo viestittää, että lakkaisi uhkailemasta poikaa, sillä uhkauksista tämä vain innostuu ja ampuu uusia ilotulitusraketteja Japaninmereen. Kalat tykkäävät siitä huonoa, varsinkin jos ohjuksissa todella on ydinkärki. Venezuelan Maduroakin mummo neuvoo jarruttamaan setelinippujensa kasvattamista.

Sori etteivät Trump ja paksu poika lue Itäväylää, sillä tässä se totuus nyt seisoo: Muistakaa, että diktaattoriksi ryhtyneitten loppu on yleensä samanlainen kuin ahneen. Ceausescu,  Saddam Hussein ja Gaddaffi päättivät päivänsä sangen ikävällä tavalla, eikä  Hitlerinkään lopussa ollut hurraamista. Mussolini ripustettiin lyhtypylvääseen. Stalin sai kuolla omassa sängyssään, ja kansa vuodatti krokotiilinkyyneleitä Isä Aurinkoisen arkun äärellä.

Kun oikein uhotaan, saattaa kaikkia edellisiä kaameampi sota syttyä vahingossa. Sodan kokenut sukupolvi jo katselee, missä on lähin atominpommin kestävä pommisuoja.

Sota oli muistoissa läsnä, kun runsas viikko sitten vietettiin Saksanniemen Järjestyslipuston satavuotisjuhlaa. Puolustusministerikin tuli ja ilmoitti olevansa kiitollinen itsenäisyyttä puolustaneitten panoksesta. Kiitti myös siitä, että on saatu elää 72 rauhan vuotta. Melko pitkä aika Suomen historiassa, tuumii mummo Mutikainenkin.