tiistai 5. syyskuuta 2017

Holmenkollenille mustikkaan

Mummo matkustaa Osloon. ”Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta norjalaispaidassaan”, hän hyräilee lentokenttäbussissa.  Odottaa kohtaavansa ei huonolta vaan hyvältä näyttäviä, hiihtoladuilla ruskettuneita Haraldeja ja Olaveja sekä somia Therese Johaugeja huulirasva auringossa kimmeltäen.
Vaan ei. Hän onkin tullut Afrikkaan tai Pakistaniin tai jonnekin muualle kuin pohjoismaiseen Osloon. Maahanmuuttajia on kolmasosa oslolaisista, enimmäkseen työhön tulleita.  On tummapintaisia miehiä yllä valkoinen yöpaita tai kummalliset lökäpöksyt. Naiset peittävät visusti hiuksensa. Monen kaapu on kalliista kankaasta ja huippuräätälin loihtima. Alta vilkkuvat kengät ovat Pariisin muotitalojen mallikappaleita. Huivipäiset teinitytöt rientävät koulun jälkeen Henkkamaukkaan ostamaan T-paitoja ja polvista rikkinäisiä farkkuja, ja mustakiharaiset pikkutytöt ovat rimssuhelmoineen prinsessoita.
Rautatientorin portailla vallitsee toinen todellisuus. Paperittomat istuvat muovikassien kanssa pahvimuki kourassa kerjäämässä. Kouluelämä menee tästä invaasiosta sekaisin. Oppilaista saattaa 90 % olla vieraskielisiä, ja norjalaisilla vanhemmilla on kova huoli lastensa oman kielen oppimisesta.
Oslossa on muutakin kuin maahanmuuttoa. On Vigelandin puisto, jonka sadoissa kivipatsaissa on kuvattuna ihmiselämän koko kirjo. Niiden äärellä voisi seistä tunteja taivastelemassa, kuinka taiteilija on osannut hakata kiveen jokaisen ilmeen, mielentilan ja tunnelatauksen, jokaisen toiveen ja unelman, pelon, kauhun ja ohikiitävän onnen hetken.

Opas näyttää vierailleen viikinkilaivat, Munchin maalaukset ja vuonojen kauneuden. Hyvästelee suomalaiset ja lähtee Holmenkollenille mustikkaan. Samoissa maisemissa hän talvella hiihtää niin kuin muutkin norjalaiset. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti