Holmenkollenille mustikkaan
Mummo matkustaa Osloon. ”Mies tuli vuonolta näyttäen
huonolta norjalaispaidassaan”, hän hyräilee lentokenttäbussissa. Odottaa kohtaavansa ei huonolta vaan hyvältä
näyttäviä, hiihtoladuilla ruskettuneita Haraldeja ja Olaveja sekä somia Therese
Johaugeja huulirasva auringossa kimmeltäen.
Vaan ei. Hän onkin tullut Afrikkaan tai Pakistaniin tai
jonnekin muualle kuin pohjoismaiseen Osloon. Maahanmuuttajia on kolmasosa
oslolaisista, enimmäkseen työhön tulleita. On tummapintaisia miehiä yllä valkoinen
yöpaita tai kummalliset lökäpöksyt. Naiset peittävät visusti hiuksensa. Monen
kaapu on kalliista kankaasta ja huippuräätälin loihtima. Alta vilkkuvat kengät ovat
Pariisin muotitalojen mallikappaleita. Huivipäiset teinitytöt rientävät koulun
jälkeen Henkkamaukkaan ostamaan T-paitoja ja polvista rikkinäisiä farkkuja, ja mustakiharaiset
pikkutytöt ovat rimssuhelmoineen prinsessoita.
Rautatientorin portailla vallitsee toinen todellisuus. Paperittomat
istuvat muovikassien kanssa pahvimuki kourassa kerjäämässä. Kouluelämä menee
tästä invaasiosta sekaisin. Oppilaista saattaa 90 % olla vieraskielisiä, ja
norjalaisilla vanhemmilla on kova huoli lastensa oman kielen oppimisesta.
Oslossa on muutakin kuin maahanmuuttoa. On Vigelandin puisto,
jonka sadoissa kivipatsaissa on kuvattuna ihmiselämän koko kirjo. Niiden äärellä
voisi seistä tunteja taivastelemassa, kuinka taiteilija on osannut hakata
kiveen jokaisen ilmeen, mielentilan ja tunnelatauksen, jokaisen toiveen ja
unelman, pelon, kauhun ja ohikiitävän onnen hetken.
Opas näyttää vierailleen viikinkilaivat, Munchin maalaukset
ja vuonojen kauneuden. Hyvästelee suomalaiset ja lähtee Holmenkollenille
mustikkaan. Samoissa maisemissa hän talvella hiihtää niin kuin muutkin
norjalaiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti