Pari tonnia omenoita

Mummon puutarhassa on kolme omenapuuta, Valkea kuulas, Syysviiru ja Kaneli. Keväällä ne kukkivat hillittömästi, mutta pölyttäjähyönteisiä ei näy. Turhaan koreilevat, mummo tuhahtaa. Vai hoitaisiko tuuli mehiläisten homman? Mummo ei ole perillä kukkien ja mehiläisten sukupuolielämästä, kun sellaista ei hänen aikanaan kansakoulussa vielä opetettu.

Puut olivat hoitaneet lisääntymisen salassa. Tekivät jo elokuussa raakileita. Niistä kasvoi sellainen määrä omenoita, että tuholaisilla pisti kiireeksi. Oli saatava jokaiseen pieni ruskeankirjava vana merkitsi siitä, että omenat kuuluvat meille. Sitä tuskan ja hien määrää! Jonkinlainen roti pitäisi taivaan isälläkin olla, ettei teettäisi pienimmillä eli omenamadoilla liikaa töitä. Jos omenan tuholaisilla on ammattiliitto, se tulee vielä talvellakin selvittelemään näitten ylitöitten palkkasaatavia.

Mummo kuorii parin tonnin verran omenoita, joista keittää sosetta. Onhan kellarissa oltava jotain syötävää, jos Trump ja Putin saavat aikaan sodan. Sitähän tällainen omenasato ennustaa, tietävät vanhat.  Kellari täyttyy, mutta omput eivät lopu. Mummo ottaa keittokirjan. Siitä löytyy 21 sopivaa reseptiä. On omena-kermahyytelöä, omenahyvettä, omenakeittoa, omenaleivoksia, omenanyyttiä, omenamoussea, omenarahkaa, mikroaaltouunissa paistettuja omenoita, posliiniomenoita ja omenarahkatorttua. Ei  kuin kokkaamaan.

Moni muukin taistelee omenasatonsa kanssa. Yhden talon eteen ilmestyi korillinen omenoita, ja vieressä oli lappu: Saa ottaa. Ohi pyöräilevä kansalainen uskoi. Kaatoi omenat nurmelle ja otti korin. Hyvä kori se olikin, sopiva vaikka syksyiselle ostosretkelle.

                                             Trumpututusta

Mummon kesä oli vilkas. Hän pääsi tarjoilemaan vodkalimea maailman korkeimmille herroille, kun ne pantiin kahdeksi tunniksi samaan koppiin. Mummo blandrasi Finlandia-vodkasta drinkit. Ja ne puhuivat. Eivät olleet tuppisuita. Toinen Venäjältä, toinen Amerikasta, jossa jo alakoulussa opetetaan vakuuttavaa puhekulttuuria.

Ensin käsittelivät maapallon sodat. Niitä nyt on aina, joten mitä niistä keskustelemaan. Saahan niissä omakin armeija harjoitusta. Maahanmuuttoakin on ollut siitä asti kun hunnit ratsastivat Euroopan halki. Sitten nälkä? Siitäkin on yleensä selvitty. On joko kuoltu tai menty Amerikkaan. Toinen herroista kehuu, että muuttoliikkeen vanavedessä hänen maahansa tuli presidentiksi kelpaavia irlantilaisia.

Niistä aiheista ei siis synny medialle raportoitavaa keskustelua. Mutta puhuttakoon naisista! Ovathan molemmat alan miehiä, pääasia aina mielessä. ”Kerran meni mielestä, kun putosin salaisen poliisin tehtävissä Volgan jäihin”, toinen tunnustaa.  

Kerskattavaa kummallakin riittäisi, mutta paras näin kansojenvälisen ystävyyden lujittamiseksi puhua perheasioista. ”Mikä on, ettet sinä veli saanut eukkoasi tänne mukaan?” ”Ei tullut, kun en maksanut lentoa New Yorkiin ostamaan kymppitonnin hintaisia Jimmy Choo korkokenkiä. Sanoin, että kapitalistista hapatusta, hanki kotimaiset! Jäi kotiin mököttelemään. Entä sinä, veli? Mitenkä Melanian kanssa pyyhkii?” ”Very good, brother! Justiinsa ostin ne samaiset korkkarit. Neuvoisin, että veli tekee saman tempun, sillä maailmanrauha on meidän käsissämme, ja meidän rauhamme taas eukkojen hyppysissä, joten otetaanpa maailmanrauhalle, veliseni.”

.   

Veteraanituvan viimeinen tilaisuus 18.7. 2018

Mies on vielä nuori, vaikka on jo vaimo ja lapsiakin. Elämä on rikkaana edessä. Eletään 30-luvun lopun onnekkaita vuosia.

Äkkiä onnellisuus loppuu. Vihollisen pommikoneet lentävät Suomen kaupunkien ylle ja pudottavat tappavan lastinsa. Sotajoukot marssivat itsenäisen Suomen maaperälle. Tykit avaavat tulen ilman sodanjulistusta.

Suomi on sodassa. Myös tämä mies lähtee puolustamaan maata. Sitä puolustustaistelua hän ei kauan ehdi käydä. Jo ennen joulua hän makaa tykkitulen tekemän kuopan pohjalla ja katsoo kuopan reunalla kohoavaa mäntyä. Kaatuuko se päälle vai kestää? Kauanko minä itse kestän?

Mies on sitkeätä lajia ja kestää. Pääsee JSP:lle, sieltä kuorma-auton lavalle ja muutaman päivän kuluttua sotasairaalaan. Siinä vaiheessa kranaatinsirpaleet ovat tehneet jalassa niin paljon tuhoa, että kuolio on väistämätön. Sen voittaa vain, jos uhraa koko jalan.

Mies menettää jalkansa. Onni että vain sen. Onni, etteivät lapset menettäneet isäänsä niin kuin moni muu suomalaislapsi. Isänmaa menetti hameenhelmansa ja toisen käsivartensa, Karjalan kansa kotinsa. Kaikki joutuivat aloittamaan uudenlaisen elämän, kaikilla sama tunne kuin raajansa menettäneellä sotainvalidilla. Sama haamusärky jokaisella, sama ikuinen kipu.

Suomalaiset kestivät sen kivun ja jaksoivat nostaa maan uuteen kukoistukseen. Sotainvalidit pitivät huolen toisistaan myös niinä aikoina, jolloin heidän panostaan isänmaan hyväksi ei arvostettu. Kohtalotoverien yhteisö antoi voimaa.

Nyt on viimeinenkin heistä saanut levon, eikä tätä tupaa enää tarvita. Toivottavasti ei koskaan. Että Suomi saisi elää rauhassa tässä maassa, jonka itsenäisyyden he lunastivat.

                                                                       Maijaliisa Dieckmann

                                                                             Puujalkamiehen tytär

                                         Verisiä tarinoita Vaasa-kuninkaista

Herman Lindqvist, Villit Vaasat                                                                                                                                         WSOY 2018

Takavuosina saivat menneistä ajoista kiinnostuneet nauttia ruotsalaisen Herman Lindqvistin historiakatsauksista televisiossa. Nyt Lindqvist on julkaissut tiilikiven kokoisen kirjan tarinoita Ruotsi-Suomen Vaasa-sukuisista kuninkaista.

Ensimmäinen Vaasa nimeltä Kustaa vapautti Ruotsin tanskalaisten hirmuvallasta, eikä aivan syyttä. Tanskan Kristian murhautti muitten hirmutekojensa ohella  Tukholmassa 90 vastustajaansa. Kustaa Vaasan äiti ja muut sukulaiset kuuluivat uhrien joukkoon.

Kustaa Vaasa loi Ruotsista toimivan valtakunnan, mutta verojen kokoamisessa ja verilöylyjen järjestämisessä hän oli tanskalaisten veroinen. Hän fundeeraili suunnitelmiaan Siljan-järven maisemissa, joissa suomalaiset pitkien matkojen hiihtäjät hikoilevat Vaasa-hiihdossa. Siellä on yhä jäljellä luhtitalon yläkerran huussi, jonka reiästä Kustaa pakeni tanskalaisia, ei kylläkään hiihtäen vaan hevosen reessä.

Kustaa-kuninkaan pojat noudattivat hallitsemisessa isän veristä linjaa. Heidän keskinäisissä kahinoissaan moni menetti päänsä ja Eerik XIV järkensä. Myöhemmät Kustaa Vaasan jälkeläiset kasvattivat valtakuntaa, ja suomalaiset hakkapeliitat saivat siinä puuhassa haudan kaukana vieraalla maalla. Kustaa II Adolfin sotilaat ryöstivät surutta Eurooppaa. Moni Suomen kirkkojen ehtoollismalja ja saarnatuoli on 30-vuotisen sodan aikaista ryöstösaalista, samoin kirkon kallein aarre Sifridus-kalkki.

Vaasojen aika loppui, mutta myös seuraavien sukujen kuninkaat osasivat hekin sekä käydä sotia että verottaa. Bernadotte-sukua edustava naapurimme Kalle Kustaa on rauhan miehiä ja antaa hallituksen hoitaa verotushommat.

Tämän kaiken ja paljon muuta kertoo Lindqvistin kirja niin mukaansatempaavasti, että ”Villit Vaasat” on vuosikymmenen parasta historiafanin ajanvietettä. Jos nyt niin verinen kirja käy ajanvietteestä.

                                                              Maijaliisa Dieckmann 

                                                              Porvoon kansalliset seniorit

Kulttuuria ja urheilua     

Porvoo on kulttuurikaupunki ja Hanna-Kaarina kova tyttö. Veti vähän maalia Näsin rapistuneitten seinien peitoksi ja teki paikasta gallerian. Kansa saa pällistellä toinen toistaan nätimpiä tauluja. Ikkunasta näkyy elävä taulu, ranta-aitat huutelemassa, että eikö me olla somia, ottakaa meistä kuva, kun teillä kerran on kamera. 

Ei se ole kamera vaan kännykkä. Sillä voi tehdä mitä vain paitsi keittää perunoita. Kuvia syntyy niin aitoista kuin omasta naamasta. Molemmat voi iltapuhteena pistää facebookiin. Kaverit tykkäävät ja klikkaavat leveästi hymyilevää pärstävärkkiä. Sitä kutsutaan sivistyneissä piireissä nimeltä emoji, mummon jälkikasvu oikaisee. Mummo kiittää tiedosta.

Porvoossa piisaa kulttuuria. Kirkossa soitetaan urkuvartteja, teatteriporukat esittävät farssikomediaa. Silloin tällöin vierailee jokin orkesteri. Seurakuntakin kutsuu kesätorstaisin konsertteihin. Kuoroja on molemmilla kielillä. Musiikkiopisto ahertaa lasten ja nuorten musiikkikasvatuksen hyväksi. Taidekoulu kukoistaa, teatteritaiteen perusopetusta on tarjolla, tanssista nyt puhumattakaan.

Kuinka on ruumiinkulttuurin laita? Mummo ei tarkoita murhadekkareita, joihin Porvoossa riittää aineistoa varsin ikävällä tavalla. Kyse on urheilusta. Ennen urheilijoita ihailtiin koko perheen voimin. Lapset tiesivät viimeistään kaksivuotiaina, keitä ovat Cykel-Hannus, Pentti Karvonen, Wackströmit ja Ekblomin Tommy. Myös Suhosen Ari, Hiltusen Arto ja Lönnqvistin Mankke tunnistettiin lehtikuvista. Tiedettiin Tarmon koris, Akilleksen jääpallo ja uimarien BS-PU.

Nyt on sentään edes Sara Kuivisto. Herätkää, urheilupamput, ja nostakaa Porvoo taas urheilukaupungiksi!  

                                  Mansessa häät oli komiat

Härmän häissä juotiin ja tapeltihin, ja porstuasta porraspäähän rumihia kannettihin. Mummon nuoruusvuosien häitä varten tapettiin sika eikä naapurin miehiä. Saatiin sylttyä ja makkaraa. Vihkiminen tapahtui kotipihalla ryijyn päällä, ja pappikin sai kahvia juodakseen. Morsiamen raskaus ei vielä näkynyt, mutta naapurin eukot tiesivät, että odottaa se, kun sitä närästää kahvi. Varma merkki. Tanssimista varten koristeltiin heinälato tuomenoksin, joten allergiset itkivät vuolaasti, kun sulhanen pieneksi käyneessä rippipuvussaan pokkasi morsiamen häävalssiin.

 Nyky-Tampereella vietettiin Tiian ja Arin nykyhäitä Komediateatterin kauniissa salissa. Kaasot olivat raataneet yötä päivää ja koristelleet paikan aivan hurmaavaksi. Vieraitten nimilaputkin olivat niin nättejä, että oma täytyi pistää käsiveskaan muistoksi.

Sitten häätouhu alkoi. Orkesteri oli vanha tuttu ja aivan mahtava, laulajakin jaksoi koko illan laulaa ja hypätä laulunsa tahdissa. Ensin siis häämarssi, jonka aikana hän ei hyppinyt. Se oli Robinin kappale, jossa rakastavaiset ovat jo aamulla herätessään sopivasti onnellisia. Ihan siinä sydänkin tykytykyttää.  

Tiia oli nätti kuin kuusenkaramelli ja niin iloinen, että tartutti tunnelmansa kaikkiin läsnäolijoihin. Ari ei suuremmin hillunut mutta oli harmaassa puvussaan komea, oikein joka naisen toivevävyn näköinen. Maistraatin virkailijan kolttu oli jäänyt silittämättä, mutta ei se haitannut. Luki sujuvasti paperista Teron kirjoittaman puheen. Kysyi kohteliaasti teititellen, tahtoisiko Ari ottaa tämän Tiian vaimokseen. Samaa kysyi Tiialta, joka vakuutti tahtovansa. Virkanainen kehotti vaihtamaan sormuksia, sanoi moro ja lähti vihkimään seuraavaa paria.

Sitten syötiin. Pitkät pöydät oli koristeltu kuin Tukholman Nobel-kemujen pöydät, ja ruoka oli vähintäänkin yhtä hyvää. Viinin suhteen ei pihistelty, ja mummokin yritti kuluttaa niitä hartaasti. Tanssiminen se vasta lystiä oli, ja siinä morsian näytti esimerkkiä vierailleen. Sulhanen vain silloin tällöin pistäytyi lattialla.

Oli siinä riemua ja iloa, jota saa muistella seuraavat kymmenen vuotta. Komeaa oli sekin, kun leikisti-veljet Samuli, Eemeli ja Kasperi heittivät morsianta korkealle kansan hurratessa ja taputtaessa. Onneksi eivät pudottaneet.

Ikimuistoisista häistä kiitokset Tiialle, Arille, Arin vanhemmille, Annelle, Terolle, Simpan joukolle ja kaikille mukana olleille toivoo se ikivanha mummo, joka tanssi kaikki paikkansa ihan kipeiksi.

Presidentistä kuninkaaksi

Nykyään presidentit ylentävät itsensä kuninkaaksi. Kuninkaan virkahan on elinikäinen ja periytyy isältä pojalle ja Ruotsissa isältä tyttärelle.

Mummo ehdottaa itsensä elinikäisiksi valtionpäämiehiksi julistaneille kuninkaallista lisänimeä. Olihan ennenkin Iivana Julma, Harald Sinihammas, Pipin Pieni ja Juhana Maaton. Mitä lukija tykkää esim. nimistä Trump I Taukki, Erdokan II Epäluotettava tai Putin III Kavala? Jos tuntuvat ikäviltä, lukija ehdottakoon lempeämpiä.

Amerikkalaiset voisivat mummon mielestä tehdä presidentinviran perinnölliseksi, niin ei tarvitsisi arvailla seuraavan Trumpin miljardeja. Julistetaanhan siellä muutenkin uusi Trumpin keksimä laki per päivä. Joissakin maissa kansa on äänestänyt johtajanviran periytyvyyden puolesta 99-prosenttiseksi. Vastaan äänestäneet on myrkytetty tai karkotettu maan ääriin, jossa ei päivä paista eikä kuu kumota. Myös valtion varojen hallinta on keskitetty yksiin käsiin, eli kun presidentti lähtee maasta, hän vie valtion kassan mukanaan.

Kuinka lienee itäisen naapurimaamme laita? Periytyykö siellä pressanvirka? Onko Putinilla jälkeläisiä astumaan papan saappaisiin, kun papasta aika jättää? Naapurin vaalien laillisuutta moni epäilee, mutta mummo opetettiin rippikoulussa selittämään kaikki parhain päin. Hän uskoo kaikki prosenttiluvut, varsinkin kun Lavrov niitä luetellessaan katsoo niin kirkkaasti silmiin.

Demokratian keksivät muinaiset kreikkalaiset, ja valtaa saivat käyttää maan vapaat miespuoliset kansalaiset. Sama sääntö pätee yhä lähi-idän maissa. Naisten asema on niissä sentään kohentunut. Saavat  ajaa autoa. Kuinkahan se onnistuu burkha päällä?