Kaksi viikkoa virtuaalihiihtoa

Sää on maailman epäluotettavista asioista epäluotettavin eli mitä milloinkin sattuu olemaan. Ennen vanhaan se kelpasi talvisin aina hiihtämiseen. Silloin piti paikkansa kansanviisaus: jos katolla on lunta, on sitä myös maassa.

Vanhanajan hiihtokelejä on nykyään harvoin, mutta virtuaalihiihdon tunnelmaan pääsee myös sisätiloissa. Kahden viikon ajan mummo valitsi hiihtotavoista sen helpomman eli virtuaalisen. Oikeat hiihtäjät valitsevat perinteisen ja luistelun välillä ja ovat valintaansa tyytyväisiä. Muutosvastarintaisia puheita ei enää kuule. Nykyään jo kaksivuotiaat hiihtäjät hallitsevat sekä perinteisen että luistelun.

Mummoikäisille sopiva virtuaalihiihto tapahtui Itävallan Seefeldissä lumisessa metsässä, jollaisessa meilläkin harjoitetaan hikilautaurheilua. Ladut olivat kuin koti-Suomessa, joskin mäet vähän korkeampia ja laskut vauhdikkaampia. Niissä sai suksilleen 40 kilometrin tuntivauhdin. Siinä ei paljon kannata kaatuilla, varsinkin kun ei ole kypärää eikä minkäänlaisia toppauksia suojelemassa kroppaa. Niin että pysytelkääpä pystyssä kaikki Iivo Niskaset ja Matti Heikkiset.

Kahden viikon ankaran virtuaalihiihtämisen jälkeen mummolla on kovia vieroitusoireita. Yhtenään on tartuttava KAUKOON. Aina sama tulos, ei hiihtoa vaan pari kolme tummapukuista kravattimiestä jauhamassa niitä samoja asioita, joita jauhoivat kaksi viikkoa sitten. Eivät ole keksineet puolen kuun aikana mitään uutta.

Yksi sentään on uutta. Suomessa on keksitty, että Viro on itsenäinen maa, jonka vaaleista kannattaa tiedottaa yhtä äänekkäästi kuin ruotsalaisista. Tuntuu mukavalta, että meillä on naapuri etelässäkin.

Kaikki joukolla konmarittamaan

Mummon muinaisessa lapsuudessa ylimääräiset tavarat vietiin vinttiin siltä varalta, että syttyy sota. Näin tehtiin ainakin Saviseudun laajoilla lakeuksilla. Sodan aikana tehtiin nimittäin Antti Tuurin mukaan sotatöitä eikä aherrettu tehtaissa valmistamassa tarvikkeita. Pian alkoi olla Päätalon murteella sanottuna nuusa vähän kaikesta. Talvitakit käännettiin kahteen kertaan ja ommeltiin uusiksi, ja armeijan manttelista loihdittiin tyylikäs kävelypuku.

Nykykansa ostaa uutta ja yrittää epätoivoisesti päästä eroon vanhasta kirpputoreilla. Tämä tavaranhävitysvimma on nimeltään konmarittaminen japanilaisen Marie Kondon mukaan. Myös ihmissuhteita voi konmarittaa. Voi hankkiutua eroon ihmisistä, jotka vievät energiaa ja väsyttävät. Näin saa elämään selkeyttä ja järjestystä, kertoo google.   

Mummo kauhistuu. Kuinka moni hänen ystävistään kohta konmarittaa hänet! Sukulaiset eivät voi, kun sellainen ei ole tapa, vaikka joku olisi kuinka väsyttävä ja kenkku ihminen. Naapurit on nykyään konmaritettu alusta lähtien, eikä kerrostalon hississä juuri kannata ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Joutuu kuuntelemaan lonkkien ja polvien leikkaukset ja ihailemaan lastenlasten kuvat. Entä ne ulkomaisissa yliopistoissa opiskelevat sukulaislapset! Niiden nimet tuppaavat unohtumaan ja tohtorinväitöskirjojen aiheet hämärtymään muistin lokeroissa.

Ei ole konmarittaminen minun heiniäni, mummo ajattelee. Hän antaa vanhojen talvisaappaitten olla porstuan komerossa ja kymmenen litran kattilan kaapin perällä, vaikka sitä ei ole tarvittu kahteenkymmeneen vuoteen. Ja ne ystävät ja tuttavat. Ne pysykööt tämän konmaritusvimman ulkopuolella, jolleivät itse konmarita häntä ulos piiristään. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Mitä sitä etukäteen suremaan.

                             Mummo käy oopperassa

Mummon lapsuusvuosien sarjakuvassa hienostorouva Klaara rakasti uupperaa. Mummo päätti olla yhtä fiini ja mennä oopperaan Tallinnaan, jossa liput ovat kohtuuhintaiset. Pääsipä samalla etelänmatkalle, koska Tallinna on 70 km etelämpänä kuin Porvoo.

Syysmyrsky nosti aallot vaahtopäisiksi. Laiva keinui, mutta mitäpä ei kulttuurin vuoksi kärsisi.  Mummo kuvitteli olevansa 1800-luvun nälkävuosien ameriikanmatkaaja Atlantilla. Edessä piikaihmisen tulevaisuus sellaisena kuin Hiski Salomaa sen laulussa kuvaili, tiskaamassa astioita ja lakaisemassa luudalla lattioita ressa yllä amerikkalaisessa kitsissä ja hellu laitettuna kotiin aamuyön tunteina.

Estonia-teatterin talo on kaunis päältä ja sisältä. Mummo nostaa ylpeänä nokkaansa. Katsokaa kaikki, tämä on suomalaisen Viivi Lönnin suunnittelema pytinki! Tutun näköinen mies tuossa aulassa.  En nyt muista nimeä, mutta täytyypä käydä tervehtimässä. Tuttuus on yksipuolista, mutta mies on julkkis ja tervehtimiseen tottunut. Jorma Hynninenhän siinä, ehkä jo Porvoon keikka mielessä.

Yleisö on viimeisen päälle tyylikästä. Naisten kengänkorot 12-senttiset ja miehillä musta puku eikä kravattia. Arkisesti pukeutuneet ovat kaikki suomalaisia.

 Oopperan nimi on Faust, mutta sisällöstä mummo ei pääse kärryille. Silmän ja korvan ruokaa on kumminkin  yltäkylläisesti. Miesnäyttelijät kaikki adoniksia, joilla vaatetus paljastaa enemmän kuin peittää. On siinä mummoikäiselle ihmettelemistä.

Väliaikakahvin ja leivosten kuvaaminen vaatisi puolet tämän jutun palstatilasta. Aineen ja hengen kulttuuri on tässä entisessä neukkutasavallassa hämmästyttävä. Semmoinen veljeskansa meillä.

     Kippis kansanterveydelle oli 28.11. 2018

Rokottamistilaisuus on todellista tasa-arvoisen ja kaikille kuuluvan terveydenhoidon riemujuhlaa. Näinä viikkoina halulliset saavat influenssarokotuksen ihan ilman edestä. Yhteiskunnalle se tulee tyyriiksi. On ostettava rokotusaineet ja kertakäyttöpiikit, järjestettävä paikat ja maksettava ilmoitukset. Lopputulos jää kumminkin plussan puolelle. Säästetään sairaalavuorokausia ja vältetään jälkitaudit ja keuhkokuumekuolemat.

 Mummo menee kiltisti rokotuspaikalle. Saa numerolapun ja istuu odottamaan. Iloisesti hymyilevä kipusisko huutelee numeroita ja osoittaa rokotettaville mihin mennä. Joku kulkee rollaattorin kanssa, joku käyttää kävelykeppiä kuin Mannerheim, mutta moni pääsee käsittelyyn ihan omin voimin.

Odotustilassa on monipuolinen otos porvoolaista ikäväestöä. On köyhää ja rikasta, resupekkaa ja herrasmiestä, lihavaa ja laihaa. On 60-vuotishääpäiväänsä viettäneitä aviopareja, jotka tukevat lempeästi toisiaan. On mummoja, joilta vaari laulun mukaan myrsky-yönä hukkui meren sinilaineisiin. On ukonkäppyröitä, jotka haaveilevat löytävänsä netistä hehkeän kumppanin, kun naapurin Kallekin löysi.

Kansa riisuu itseään sen verran, että saa pläntin paljasta nahkaa esille. Tämän rokotuksen seurauksena ei synny samanlaista jälkeä kuin lapsena saadusta isorokkorokotuksesta. Se eli ja kupli ja jätti käsivarteen merkit, jotka vähästäkin lihomisesta suurenivat kahvikupin kokoisiksi. Niitä piti peitellä puuterilla, kun kesällä kukallisen kretonkimekon hihat olivat lyhyet.

Nyt passaa odottaa, kumpi voittaa, pyörryksiin tainnutettu rokotusvirus  vai ärhäkkä ja salaperäisiä teitä Suomeen rantautuva murhanhimoinen taudinaiheuttaja. Mummo toivoo hartaasti, että rokotuksessa hänen käsivarteensa joutunut virus pääsee voitolle.  

79 vuotta sitten

Mummo muistaa sen päivän. Maalaistalo täynnä touhua. Väkeä keittiössä, ruisleivän haju ilmassa. Parimetriset leipälaudat levitettyinä tuolien ja pöytien varaan. Leivinuunissa paloivat metriset halot. Leivinpöydälle nostettiin taikinaa. Leipojat ottivat siitä sopivan kokoisen mötikän, taputtelivat littanaksi, painoivat sarvella keskelle reiän, nostivat laudalle nousemaan.

Uuniin mahtui 12 leipää. Niitä tarvittiin nyt, sillä Suomi oli sodassa. Idän ikuinen vihollinen pommitti Helsinkiä, ja sen piippalakkipäiset sotilaat tulivat rytisten pitkin Karjalan kannasta. Niiden oli määrä marssia kahdessa viikossa Helsinkiin.

Samaan suuntaan matkasivat evakot. Moni sai sentään hevoskyydin reessä kotinsa tavaroitten kanssa. Jouluun mennessä sotaa pakoon lähtenyt väki sai katon päänsä päälle. Evakkoja oli 400 000, ja isänmaa osoitti kaikille jonkinlaisen kodin sen tilalle, joka lähtiessä sytytettiin palamaan, niin kuin poltetun maan taktiikkaan kuuluu.

Mummon isä siis lähti puolustamaan maata. Reppuun sullottiin flanellisia ja villaisia vaatteita, sillä ennustettiin kovia pakkasia. Tavalliset tumput olivat kehno ratkaisu sotaan menevälle. Naiset kutoivat ampumiseen soveltuvia etusormikäsineitä.

Mummon isä ei joutunut kauan tekemään sotatöitä, niin kuin Antti Tuuri niitä hommia nimittää. Jouluaattona pääsi Lundin talon sotasairaalaan, taloon, jonka kaupungin johto pian pistää maan tasalle. Kranaatinsirpaleitten repimä jalka oli amputoitava. Katsomaan tullut vaimo kysyi hoitajilta, mihin jalka joutuu.  ”Näsin hautausmaalle”, hoitajat vastasivat.

Raju joulukuun alku Suomelle. Edessä yhtä raju talvi.

Mummo ostaa bussilipun

Mummo päätti matkustaa bussilla naapurikaupunkiin, kun matkustaminen on nykyään halpaa.  Ennen muinoin hän nousi linja-autoasemalla linjuriin, kaivoi esiin kukkaron ja maksoi. Kuski sujautti rahat samanlaiseen laukkuun, johon mummo oli silloin kauan sitten linja-auton rahastajan virassa toimiessaan sujauttanut matkalaisten ryppyiset markat ja käsissä likaantuneet pennit ja tökännyt matkalaiselle pienen paperilapun todisteeksi, että maksettu on.

Tähän bussiin oli ostettava lippu etukäteen netistä. Mummo tarkisti, että datanatiivi lapsenlapsi Aaro (6 v.) oli puhelimensa ääressä, jos hommassa syntyisi pulmia.

Sitten alkoi taistelu. Mummo paineli, klikkaili, hikoili ja kirosi. Lopulta hän oli klikannut hyväksyvänsä kaikki kohdat – lähtökaupungin, bussipysäkin, lähtöajan, paikannumeron, hinnan, määränpääkaupungin, bussipysäkin siellä ja oman pankkitilinumeronsa, jolta veloitettaisiin  3 euroa 40 senttiä. Hän tarkisti, että printtarissa oli paperia. Painoi ykkösen, että yksi kappale lippuja, kiitos. Ei muistanut, oliko jo painanut ja painoi toisen kerran ja varmuuden vuoksi vielä kolmannen. Ruutuun ilmestyi numero 111. Kone alkoi syytää paperia.

Pian lattia tulvehti printattuja lippuja. Numeron 88 kohdalla paperi loppui ja punainen silmä pyysi lisää.  Mummo soittamaan Aaroille, joka tuli juoksujalkaa. Sammutti koneen punaisena vilkkuvan silmän, ojensi mummolle lipun ja kokosi loput siistiksi nipuksi. Kysyi, mihin mummo tarvitsee näitä näin paljon. ”Sinulle piirustuspaperiksi”, mummo vakuutti ja kaivoi pakkasesta jätskin. Se on mummojen taksa data-asioitten hoitamisesta.   

Mummo roskajahdissa

”Kuljin herrojen kanssa pellon laitaa”, lauleskelee mummo ja väistää ohi huristavaa autoa melkein ojaan asti. Pientareella ja ojan pohjalla häntä vastaan irvistelee suomalaisen autoilukulttuurin koko todellisuus. On pulloa ja purnukkaa. On peltisiä olut- ja siideritölkkejä, käytettyjä varmuusesineitä ja koreita karkkipapereita, jotka eivät häviä luonnossa sataan vuoteen. On kirpputoripöydällinen auton ikkunasta heitettyjä härveleitä ja härpäkkeitä.  Onpa naisten pikkuhousutkin, jotka ovat niin stringsorttiset, että mummo ne nähdessään punastuu.

Mummo on tullut tiiirailemaan lintutilannetta. Lintuja ei näy. Ne ovat varmaan säikähtäneet suomalaista roskaantumista ja muuttaneet etelään. Mummon mielestä ihan turhaan. Yhtä roskaista on kaikkialla missä asustaa ihmisiä. Roskien kerääminen pistää kahvihampaan kolottamaan, ja kahvin oheen pitää saada kunnon pulla. Siis nyt kauppaan.

Lähikaupassa on meneillään koululaisten invaasio. Kuuluisa suomalainen kouluruoka, jota nyt on saanut jo 70 vuotta, ei maistu yläkoulupojille. Onneksi mutsi heitti aamulla pöytään kaksikymppisen, että saa vakituisen lounaan: berliininmunkin, suklaapatukan ja limun, kasvavan koululaisen proteiinit ja vitamiinit. Munkkipussi ja patukkakääre putoavat kätevästi kaupan pihaan, joka kohta on värikäs kuin joulukuusi.

Mummo poimii parikymmentä roskaa ja pudottaa vieressä olevaan roskikseen. Saa samalla mukavan aamupäiväjumpan. Poikalauma vaeltaa toisiaan tönien ja kiusaamiseksi luokiteltavia totuuksia toistensa ulkomuodosta laukoen kohti koulua, jossa saa maailman parasta opetusta ja jossa tuoksuvat ruokalan oikeasoppiset ja maittavat sapuskat.