Mummo messuilla

Mummo Mutikainen on kirjaihminen, joten kirjamessuille oli mentävä. Hirveän suuresta parkkitalosta löytyi vapaa ruutu, kun ajoi monta kierrosta ympäri pitkin hallia. Tiedättehän, sellaista, joissa saksalaisissa dekkareissa aina murhataan ihmisiä. Mummo ei pelännyt murhaajaa. Sen sijaan hän pelkäsi, ettei enää ikinä löydä autoaan, sillä parkkihallikäytäntöihin ei kuulu paikkojen numeroiminen. Mummo painoi mieleensä, että sinisen auton kohdalta vasemmalle, seuraavasta risteyksestä punaisen auton ohi oikealle ja siinä se on, harmaan ja valkoisen välissä.
   Messuilla oli väkeä kuin helluntaiepistolassa. Joukot vaelsivat ja vyöryivät toisiaan tönien pitkin käytäviä, joiden numeroista ja kirjaimista ei saanut mitään tolkkua. Jos oli paljon väkeä, niin vielä enemmän oli kirjoja. Niitä oli pinoittain pitkin pöytiä ja hyllyjä. Seinät oli varattu Sofi Oksasen ja Katja Ketun kuville. Joka vapaassa nurkassa oli pieni pöytä ja kaksi tuolia, ja niillä istui kirjailija, jota kustannustoimittaja haastatteli. Kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan vaan kiirehti mielipuolen kiilto silmissä ostamaan kahden euron kirjoja.Yhden mikrofoniin puhujan mummo tunnisti, Anja Snellmanin, joka juuri kertoi erityisherkkyydestään. Häntä kuuntelemassa seisoi kolme fania.
   Isolla lavalla vastaili Jörn Donner kärisevällä vanhan ukon äänellä kysymyksiin ja kömpi sitten taputusten kera pöytänsä takaa niin vaivalloisesti, että mummo Mutikainen epäili joko polvien tai lonkkien olevan ihan sököt. Sinne asettui myös Claes Andersson, mutta häneltä liikkuminen sujui paljon sutjakammin.
   Mummo teki hankinnan, osti Tuomas Kyrön Uuden urheilukirjan, jonka takakansi lupasi hauskuutta, yllättävyyttä ja terävyyttä. Kahden euron kirjoja hän ei ostanut. Ne olivat hänestä kirjailijan pilkkaamista, yhtä lailla kuin 28 sentin reissumiespaketti on talonpojan pilkkaamista. Kummastakaan ei riitä varsinaisen työn tekijälle minkäänlaista palkkaa.
   Kahvia teki mieli, mutta olisi pitämnyt asettua sadan hengen jonoon ja maksaa pahvimukillisesta enemmän kuin kirjasta. Metelin uuvuttama mummo istahti lähimmälle tuolille ja potki kengät jalastaan. Lavalle kiipesi neljä dekkaristia, joista mummo tunnisti kaksi, Vares-kirjojen kirjoittajan ja ikäiseltään näyttävän Pirkko Arhipan. Kaikki neljä kertoivat värikkäästi kirjoistaan, niin että mummon teki mieli ostaa ne kaikki. Erinomaisen lystikäs kertoja oli juuri dekkarien Grand Old Lady Arhippa, joka sanoi 80-vuotispäivänä luvanneensa kirjoittaa vielä viisi dekkaria. Siinäpä asennetta, mummo Mutikainen ajatteli ja yhtyi yleisön taputuksiin.
   Osallistuttuaan tähän kunniakkaaseen kirjatapahtumaan mummo lähti parkkihalliin etsimään autoaan. Sininen, punainen, harmaa ja valkoinen auto olivat lähteneeet ja niiden tilalle oli parkkeerattu ihan muun värisiä autoja. Mutta aikansa etsittyään mummo löysi omansa. "Oliko onnistunut messumatka?" naapurin rouva kysyi. "Oli, sillä onnistuin löytämään autoni parkkihallista", mummo vastasi, keitti kahvit ja syventyi Tuomas Kyrön urheilumerkintöihin. Eikä yhtään kaivannut Sofi Oksasen ja Katja Ketun bestsellereitä.



   

Mummo Mutikaisen Korvapuustikostaja

Mummo Mutikainen kirjoitti lettipäisenä tyttösenä koulussa aineen, jonka sai lukea luokan edessä. Opettaja kehui, samoin luokkatoverit. Se oli sitä aikaa, jolloin kavereita vielä voitiin kehua. Nyt sanotaan vain, että läski ja v-un huora, enimmäkseen kyllä somessa.
   Minulla taitaa olla kirjallista lahjakkuutta, mummo ajatteli ja hautoi ajatusta päässään muutamat vuosikymmenet. Lopulta hän päätti ryhtyä kirjailijaksi, mutta mitä kirjoittaa? Menekkiä oli vain ruokakirjoilla ja dekkareilla. Mummo päätti yhdistää nämä kaksi. Näin syntyi ruokadekkari Korvapuustikostaja. Kirjasta tuli hieno. Kannessa komeili pellillinen korvapuusteja, ja takana väijyi mustahuppuinen kostaja.
   Paikallinen kirjakauppa kutsui mummon signeeraamaan kirjojaan. Niitä oli pöydällä vino pino, mutta asiakkaat kiersivät mummon kaukaa. Yksi mies luuli kirjaa leipomisoppaaksi ja osti sen joululahjaksi anopille.
   Aikaa kului, ja jokunen kirja suorastaan myytiinkin. Puolen vuoden päästä kustantaja ilmoitti, että haluaa päästä eroon Korvapuustikostajista, sillä varastointikustannukset ovat suuret. Mummo sai ostaa loput kirjat edullisesti. Hän latoi kirjapinot seinän viereen ja jätti niiden väliin kuljettavan polun.
   Kirjoista oli paljon hyötyä. Talvisin mummo viritti niillä tulen takkaan, ja kesäisin hän grillasi. Kirjat oli helppo sytyttää, ei tarvittu edes bensalle haisevaa sytytysnestettä, ja makkaraan tuli aivan erityisen sivistynyt maku. Niin hyödyllistä on kirjallisuus.  

Mummo Kelttien jäljillä

Mummo Mutikaisella on monta lempparikirjaa, ja yksi niistä on Seitsemännen portaan enkeli. Franck McCourt kertoo köyhästä irlantilaisesta lapsuudestaan niin hauskasti, että lukija aivan hämmästyy. Voiko olla hauskaa se, että kurjaan talonröttelöön enkeli tuo vuosittain uuden vauvan portaalle? Että isä kiikuttaa sossun myöntämän ruokarahan pubiin  ja herättää lapset yöllä vannomaan, että ovat valmiit kuolemaan Irlannin puolesta. Että poika saa ensimmäisen kommuunionsa kunniaksi mummolta tuhdin breakfastin, jonka oksentaa yhdessä kitalakeen liimaantuneen öylätin kanssa. On ripittäydyttävä ja tunnustettava, että tuli oksentaneeksi jumalan hyyskän taakse.

 Ne hökkelit, nurkissa vilahtelevat rotat, kadulla palloa potkivat ryysyläispojat ja pubeissa  seisoskelevat perheen ruokarahaa törsäävät irlantilaismiehet on nähtävä, mummo ajattelee ja ilmoittautuu Dublinin matkalle. Ei sieltä köyhyyttä löydy. Kaupunki on komea, puistojen ja patsaitten koristama, eikä pubeistakaan purkaudu humalaista työläisporukkaa. Näin karkeasti kirjat meitä pettävät, mummo ajattelee.

Hotelliaamiaisella köyhyys iskee. Tarjolle tulee paahtoleipää marmelaadin kera. Mummo ja kumppanit yrittävät tyynnyttää nälkänsä ja syövät viisi paahtista per nenä. Ollaan valmiita nousemaan. Silloin tarjoilijat kiikuttavat jokaisen eteen tulikuuman irish breakfastin: muhkeita verilettuja, perunapaistoksia, monta siivua ripeänrapeaa pekonia, kaksi paistettua munaa, kauhallisen papuja ja pari muuta tuntemattomaksi jäävää ruokasorttia. Joku muistuttaa, että nälänhädän 1800-luvulla kärsineessä Irlannissa ei sovi jättää ruokaa. Seuraa siis ankara ahtamisoperaatio, mikä sopiikin, kun lentokoneessa on saanut kupin kahvia ja lasillisen mustikkamehua. No, lähtöaamuna hotelli tarjoaa aamiaiseksi kahvin kera ytelän suklaacroissantin, niin että aamiaisen rasvaisuus-  ja suolaisuusprosentti on yhteenlaskettuna ihan suomalaispohjoismainen.

Mitä jäi mieleen? Puistot, joki ja vihreys. Uskomaton Fenix-puisto keskellä kaupunkia. Patsaat, joilla kaupunki kunnioittaa entisten aikojen kirjailijoita. Yleinen ystävällisyys ja palvelualttius. Siisteys, josta ainakin mummon kotikaupungin pikaruokailijat ja muut roskansa surutta maahan heittävät tai joka vapaan pinnan spray-maalilla suttaavat voisivat ottaa oppia. Ja ennen kaikkea se pieni puistonpläntti, jossa pässi, kolme emälammasta ja neljä kiliä ovat syövinään ruohoa. Sivummalla loikkivat sammakot ja kilpikonnat, ja kettu luuraa puun takana. Ruusupuskassa tonkii kaksi iloista sikapossua. Kivestä rakennettuja kaikki. Kuinkahan monta yötä säilyisivät ehjinä Suomessa? 

Mummo Mutikainen Lapin lumoissa

Mummo Mutikainen on Lapin lumoissa. Ei tosin talvella, sillä hiihtämisestä tulee hiki, ja laskettelu on hullun hommaa. Mutta kesällä voi retkeillä rinkka selässä, ihailla tunturien jylhyyttä ja kuunnella vuoripurojen solinaa.
   Asiassa on yksi mutta. Tunturit ovat nykyään tulleet kovin korkeiksi,  ja niiden rinteet ovat yhtä kivistä rakkaa. Kurut puolestaan ovat kamalia ryteiköitä, joissa taittaa jos ei niskaansa niin ainakin nilkkansa. Mutta jos sentään edes Pallakselta Taivaskerolle...
   Mummo pakkaa reppuun termarin, voileipiä, pipon, vanttuut, villahousut ja punaisen sadetakin, joka menneinä vuosina kulki hänen mukanaan tunturiin kuin tunturiin. Niillä pitäisi pärjätä.
   On heleä heinäkuu, mutta tunturissa sää vaihtuu vartin välein tuulesta sateeseen, sateesta paisteeseen ja välistä räntään. Mummo tarpoo tunturin kuvetta, ja väkeä on kuin Oulun trotuaarilla. Uusi ilmiö: isät kantavat rinkan päällä perheen pienintä, josta jo kaksivuotisena kasvatetaan lapinhullua. Vastaantulijat hymyilevät, sillä taival Hetasta on kohta taitettu. Menijät puolestaan ohittavat ketterästi mummon, jonka rämpiminen on hitaanlaista. Sadevesi lorisee iloisesti takinhelmasta saappaisiin.
   Mummo pitää pienen tauon, syö voipparin ja tyhjentää veden saappaista. Vihdoin ja viimein hän on perillä. Tuossa on Taivaskeron kivinen laki, tuossa tienviitta Hettaan, Pallakselle ja Vuontisjärvelle. Mummo asettuu viitan eteen, ottaa viereensä herra Mutikaisen sekä Ada Elinan, joka on tokaluokkalainen Joroisista  ja tottunut tunturivaeltaja. Ada Elinan isä nappaa kuvan todisteeksi, että käyty on.
   Alastulo sujuu pilvessä. Tuntureita ei edes näy, täytyy vain uskoa, että kyllä ne siinä sivulla ovat. Pieni kipaisu tunturiin kesti viitisen tuntia. Kipeät lihakset rentoutuvat  saunassa ja Jerisjärven vilpoisassa vedessä.

Mummo Mutikainen ryhtyy bloggailemaan

Ah nyt mummo Mutikainen kirjoittaa elämänsä ensimmäisen blogin, koska lapsenlapsi sellaista yrittää hänelle opettaa. Niinhän mummot aina tekevät, teettävät digitaaliset työt datanatiiveilla. Se on maailmanjärjestys.
   Ennen vanhat olivat viisaita ja opettivat lapsiaan ja lapsenlapsiaan, jotka kuuntelivat, painoivat mieleensä, tutkistelivat oppeja sydämessään ja menestyivät ja kauan elivät maan päällä, kunnes kuolla kupsahtivat. Nyt munat ovat kanaa viisaampia eivätkä kuuntele vanhojen opetuksia.
   Lapsenlapset sen sijaan ovat kuuntelevinaan, koska mummot ovat ruokkineet heitä voissa paistetuilla letuilla ja ostaneet jätskejä ja akuankkakirjoja ja pehmeitä ja kovia joulupaketteja. He maksavat netissä mummojensa ja vaariensa laskuja ja hoitavat muutakin sähköistä liikennettä, jota vanhat eivät millään opi hallitsemaan. Lapsenlapselliset koppailevat ikivanhojen päiväkahveilla viisailla jälkeläisillään, ja lapsettomat ja lastenlapsettomat pysyttelevät noloina vähän sivummalla, kun mummosakissa kilpaillaan jälkeläisten suunnattomasta etevyydestä ja pätevyydestä.
   Niinpä nyt yksi mummo Mutikaisen lapsista, Kasperi nimeltään, tekee tämän blogin, jota mummo juuri käyttää varmana siitä, ettei se kuuna päivänä lennä avaruuden eetteriin vaan jää ikuisiksi ajoiksi pyörimään hänen tietokoneensa uumeniin, kunnes häviää niin kuin kaikki muukin tässä maailmassa.

   Koko ruljanssi on mummo Mutikaiselle niin raskas, että hänen on metävä ja keitettävä kahvit. <Kahvikupin ääressä saattaa digitaalisen ensikosketuksen kirvely hiukan lientyä.