Mansessa häät oli komiat

Härmän häissä juotiin ja tapeltihin, ja porstuasta porraspäähän rumihia kannettihin. Mummon nuoruusvuosien häitä varten tapettiin sika eikä naapurin miehiä. Saatiin sylttyä ja makkaraa. Vihkiminen tapahtui kotipihalla ryijyn päällä, ja pappikin sai kahvia juodakseen. Morsiamen raskaus ei vielä näkynyt, mutta naapurin eukot tiesivät, että odottaa se, kun sitä närästää kahvi. Varma merkki. Tanssimista varten koristeltiin heinälato tuomenoksin, joten allergiset itkivät vuolaasti, kun sulhanen pieneksi käyneessä rippipuvussaan pokkasi morsiamen häävalssiin.

 Nyky-Tampereella vietettiin Tiian ja Arin nykyhäitä Komediateatterin kauniissa salissa. Kaasot olivat raataneet yötä päivää ja koristelleet paikan aivan hurmaavaksi. Vieraitten nimilaputkin olivat niin nättejä, että oma täytyi pistää käsiveskaan muistoksi.

Sitten häätouhu alkoi. Orkesteri oli vanha tuttu ja aivan mahtava, laulajakin jaksoi koko illan laulaa ja hypätä laulunsa tahdissa. Ensin siis häämarssi, jonka aikana hän ei hyppinyt. Se oli Robinin kappale, jossa rakastavaiset ovat jo aamulla herätessään sopivasti onnellisia. Ihan siinä sydänkin tykytykyttää.  

Tiia oli nätti kuin kuusenkaramelli ja niin iloinen, että tartutti tunnelmansa kaikkiin läsnäolijoihin. Ari ei suuremmin hillunut mutta oli harmaassa puvussaan komea, oikein joka naisen toivevävyn näköinen. Maistraatin virkailijan kolttu oli jäänyt silittämättä, mutta ei se haitannut. Luki sujuvasti paperista Teron kirjoittaman puheen. Kysyi kohteliaasti teititellen, tahtoisiko Ari ottaa tämän Tiian vaimokseen. Samaa kysyi Tiialta, joka vakuutti tahtovansa. Virkanainen kehotti vaihtamaan sormuksia, sanoi moro ja lähti vihkimään seuraavaa paria.

Sitten syötiin. Pitkät pöydät oli koristeltu kuin Tukholman Nobel-kemujen pöydät, ja ruoka oli vähintäänkin yhtä hyvää. Viinin suhteen ei pihistelty, ja mummokin yritti kuluttaa niitä hartaasti. Tanssiminen se vasta lystiä oli, ja siinä morsian näytti esimerkkiä vierailleen. Sulhanen vain silloin tällöin pistäytyi lattialla.

Oli siinä riemua ja iloa, jota saa muistella seuraavat kymmenen vuotta. Komeaa oli sekin, kun leikisti-veljet Samuli, Eemeli ja Kasperi heittivät morsianta korkealle kansan hurratessa ja taputtaessa. Onneksi eivät pudottaneet.

Ikimuistoisista häistä kiitokset Tiialle, Arille, Arin vanhemmille, Annelle, Terolle, Simpan joukolle ja kaikille mukana olleille toivoo se ikivanha mummo, joka tanssi kaikki paikkansa ihan kipeiksi.

Presidentistä kuninkaaksi

Nykyään presidentit ylentävät itsensä kuninkaaksi. Kuninkaan virkahan on elinikäinen ja periytyy isältä pojalle ja Ruotsissa isältä tyttärelle.

Mummo ehdottaa itsensä elinikäisiksi valtionpäämiehiksi julistaneille kuninkaallista lisänimeä. Olihan ennenkin Iivana Julma, Harald Sinihammas, Pipin Pieni ja Juhana Maaton. Mitä lukija tykkää esim. nimistä Trump I Taukki, Erdokan II Epäluotettava tai Putin III Kavala? Jos tuntuvat ikäviltä, lukija ehdottakoon lempeämpiä.

Amerikkalaiset voisivat mummon mielestä tehdä presidentinviran perinnölliseksi, niin ei tarvitsisi arvailla seuraavan Trumpin miljardeja. Julistetaanhan siellä muutenkin uusi Trumpin keksimä laki per päivä. Joissakin maissa kansa on äänestänyt johtajanviran periytyvyyden puolesta 99-prosenttiseksi. Vastaan äänestäneet on myrkytetty tai karkotettu maan ääriin, jossa ei päivä paista eikä kuu kumota. Myös valtion varojen hallinta on keskitetty yksiin käsiin, eli kun presidentti lähtee maasta, hän vie valtion kassan mukanaan.

Kuinka lienee itäisen naapurimaamme laita? Periytyykö siellä pressanvirka? Onko Putinilla jälkeläisiä astumaan papan saappaisiin, kun papasta aika jättää? Naapurin vaalien laillisuutta moni epäilee, mutta mummo opetettiin rippikoulussa selittämään kaikki parhain päin. Hän uskoo kaikki prosenttiluvut, varsinkin kun Lavrov niitä luetellessaan katsoo niin kirkkaasti silmiin.

Demokratian keksivät muinaiset kreikkalaiset, ja valtaa saivat käyttää maan vapaat miespuoliset kansalaiset. Sama sääntö pätee yhä lähi-idän maissa. Naisten asema on niissä sentään kohentunut. Saavat  ajaa autoa. Kuinkahan se onnistuu burkha päällä?

                                Sataviisi päivää

”Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat.  Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä”, kirjoitti Mannerheim päiväkäskyssään tasan 78 vuotta sitten. Sadanviiden päivän sota oli loppunut. Moni oli menettänyt henkensä tai terveytensä, kotinsa ja kaiken omaisuutensa. Moni palasi sotatantereelta invalidina. Mummon isä tuli ilman toista jalkaa.  mutta Suomen valtiolla oli sentään antaa tilalle puinen.

Entä kaikki lesket ja orvot, evakot ja hermoraunioiksi säikähtäneet? Tai pommien uhrit, joista sen ajan eläneet muistavat sodan ensimmäisenä päivänä Helsingin pommituksessa menehtyneen kahdeksanvuotiaan kiharapäisen Armin.

Mitähän netti tästä sodasta kertoo? On siellä ihan asiallista tietoa mutta myös tällaista:

 ”Dosenttitutkimuksen mukaan sota johtui siitä, että fasistinen Suomi provosoi rauhaa rakastavaa neuvostokansaa hyökkäämään itsensä kimppuun. Lopulta sankarillinen puna-armeija sai vapautettua 10 prosenttia valkobandiittien hallitseman Suomen pinta-alasta.”

Sietääpä varoa provosointia, ettei sieltä tulla rankaisuretkelle.

Valkobandiittien vallasta vapautettu 10 % tarkoittaa Karjalaa. Kymmenesosa Suomea pääsi nauttimaan neuvostokomentoa, mutta alueen asukkaat olivat epäkiitollisesti lähteneet lätkimään, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Heille ei kelvannut Stalinin hoiva. He jäivät sinne mihin valtio heidät sijoitti.                                              

Mummon kotiin oli majoitettu monta evakkoperhettä. Uunissa paistui sotavanikan ohella karjalanpiirakoita, ja miet ja siet kaikuivat.

Kaikuivat vielä kauan, sillä välirauhan tultua Karjalaan pääsi vasta, kun alkoi se paljon puhuttu jatkosota.                                               Mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina.

    

                                     Peliä vai hiihtoa

Mummo pelkäsi, ettei Maamme-laulu soi siinä Etelä-Korean kaupungissa, jonka nimeä ei kykene kirjoittamaan. Mutta se soi, kertosäekin kolmeen kertaan. Iivo hämmästyi, mutta rivakkana miehenä sai nuoteista kiinni ja antoi tulla sen kolmannenkin kerran.

Kyllä oli komeeta. Urheiluhullu Suomen kansa sai mitä janosi. Kisan viimeisen päivän kruunasi vielä Krista Pärmäkosken hopea. Kyyneleitäkin vuodatettiin. Tuntui kohtuuttomalta pettymys, kun urheilija on vasta maailman kahdeksas tai kymmenes.

Kisa sattui somasti hiihtolomaviikkoon. Perheitten olisi pitänyt istua yhdessä sohvaperunana nauttimassa urheilusta. Mummo pahoin pelkää, että nuoriso vietti vapaan ajan konetta näpräten, ja äidit, isät, mummot ja vaarit katsoivat vanhanaikaisesti kisoja.

Koulun tärkein asia on oppilaitten mielestä välitunti ja tärkein viikko lomaviikko .Ennen maailmassa aloitettiin koulu vasta kun elo oli korjattu ja jyvät kuivattu ja viety aittaan. Lokakuun alussa pidettiin perunaloma. Rämmittiin savisella pellolla ja kerättiin sormet kohmeessa perunoita koppaan ja siitä sitten säkkiin ja kellariin. Nykyään perunoita harvemmin nostetaan. Ne ostetaan. Jokin salaperäinen vehje nostaa, pesee, lajittelee, pussittaa ja toimittaa ne kauppaan.

Nykykoululainen eli jonne ei tiedä, kuinka peruna hänen lautaselleen ilmestyy. Ei taida tietää sitäkään, minkälaisessa puussa makaroni kasvaa. Hän viettää lomat huoneessaan ja pelaa. Niistä, jotka eivät pelaa, tulee uusia Iivo Niskasia, Enni Rukajärviä, Peetu Piiroisia, Michel Karvisia ja Mika Poutaloita.

                 Hengissä ryteiköstä

Mummo päätti katsastaa kotiseudun luontopolut. Aloitti Sikosaaresta. Aurinko paistoi matalalta. Linnut pysyttelivät piiloissaan, vaikka vastaantuleva bongari väitti kolmannen sillan luona olevan parvittain viiksitimaleita. Yksikään ei näyttäytynyt.

Sikosaaren luontopolku oli ihan jees. Komeita rapakivilohkareita, jotka kyltin mukaan olivat 1650 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne tunnistaa rapakiveksi punaväristä ja kuppimaisista kuopista. Jääkausi on kuulemma kuljettanut sellaisia keski-Eurooppaan asti.

Matka tuntui pitkältä, ja mummo päätti oikaista rannan kautta. Siisti jees-polku vaihtui kivikkoiseksi esteradaksi. Oli muhkuraisia kuusen juuria, kaatuneita puita, risukkoa ja niljakkaita jään peittämiä plutikoita. Mummon mielestä jääkausi olisi saanut viedä keski-Eurooppaan kaikki hänen kulkuaan vaikeuttavat rapakivilohkareet. Ei vienyt. Siinä lojuivat henkensä edestä taistelevan kansalaisen kiusana.

Polku loppui. Kulkuväylänä oli pelkkä ryteikkö. Oli kaiken sortin risua, puskaa ja silmille tulevaa kuusenoksaa.  Vasemmalla oli kalliota, mutta sinne ei päässyt kiipeämään edes nelinkontin. Oikealla lirisi puro. Mummo pelkäsi putoavansa mustaan mutaan, jossa huutelisi apua kuin Joukahainen, jonka Väinämöinen on laulanut suohon suolivöistä.

Kulku kävi yhä vaivalloisemmaksi. Mummo tarkisti, että puhelimessa oli virtaa, jos olisi soitettava pelastuslaitos apuun. Koetti keksiä, millä lailla selittää sijaintinsa. Murehti sitä, että jos hän nyt tässä muutaman asteen pakkasessa uppoaa mutaan, yllättääkö hypotermia ennen pelastusryhmän saapumista?

Äkkiä edessä oli tuttu tie. Ei enää ikinä luontopolkuja! Hengenvaarallisia ovat kaikki, mummo ajatteli.

                 Koiran elämää

Olen rotukoira, jaloa rotua, sirutettu, rokotettu, manikyroitu, pedikyroitu, madotettu, hammashoidettu, varustettu syntymätodistuksin, trimmattu, föönattu, kaunis ja ulkomaalaistaustainen. En ole sukua niille, jotka ennen vahtivat taloa roistoilta ja pedoilta ja nukkuivat koirankopissa. Joutuivat vielä metsällekin ja hakemaan ammuttuja sorsia kylmästä rantavedestä.

En siis elä koiranelämää. Asun talossa. Minulla on palvelusväkeä, joka pitää huolen hyvinvoinnistani. Ulkoilutan heitä säännöllisesti, sillä heillä on taipumus lihomiseen ja hengästymiseen. Juosta lirputan nuorekkaan kevyesti pidellen heitä hihnan päässä. Jätöksenikin korjaavat mustaan muovipussiin. Joskus vapautan heidät nuuskimaan lenkkipolun mielenkiintoisia hajuja. Eivät ymmärrä haistella. Ovat etääntyneet luonnollisesta elämänmuodosta.

Ruokapuoleni on vähän yksitoikkoinen, keinotekoisilta maistuvia raksuja. En kumminkaan valita, sillä kuivakkaissa papanoissa on kuulemma vitamiineja ja hivenaineita. Emäntä paloittelee niiden päälle makkaraa ikään kuin houkutukseksi ja toivoo että syön papanat sovinnolla sieltä alta.

Jos sairastun, pääsen lääkäriin helpommin kuin palvelusväkeni. Tästä kaikesta huolenpidosta palkitsen väkeni runsaasti. Toivotan kotiin saapuvat tervetulleiksi haukkumalla hillittömästi ja heiluttamalla häntääni. Asetun rapsutettavaksi, sillä sellaista ihmiset kaipaavat, kosketusta luontoon, jota minä edustan.

 Jos ja kun tulen vanhaksi enkä enää jaksa juosta kunniakierrosta talon ympäri, minun loppuani surraan. Pääsen väkeäni helpommin koirien taivaaseen, toisin kuin isäntäväkeni, jotka joutuvat kitumaan syöpiensä kourissa. Minä saan suklaata, halauksen ja armeliaan piikin. Hyvästi ihana koiran elämä, tervetuloa koirien taivas!

                                       Loppiaisen tarina

Kaikki loppuu aikanaan, myös joulu. Ennen se loppui loppiaiseen tai Nuutin-päivään, nykyään alennusmyynteihin, jotka alkavat viimeistään tapanista. Nuutin-päivän tienoilla remelsivät ennen nuuttipukit, ja Pukkilan Kanteleella niitä vilahtelee vieläkin. Mummonkin oli nuoruudessaan pukeuduttava rätteihin ja lumppuihin ja mentävä naapuritaloihin norkoamaan, tulisiko rinkilöitä ja piparkakkuja. Varttuneemmat  odottivat viinaryyppyä.

Nuuttipukkien historiallisena taustana ovat itämaan tietäjät, kolme viisasta miestä, jotka tulivat kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat hermostuttamaan Herodesta. Siitäpä seurasi ikävä tapahtumasarja eli Beetlehemin lastenmurha. Jeesusta eivät saaneet hengiltä vielä silloin.

Kolmen tietäjän seikkailuista on Suomen kansa repinyt viihdykettä vuosisatojen ajan Tiernapoika-perinteen muodossa. Knihti ilmoittaa, että tehtävä on suoritettu, poikalapset tapettu ja heitetty virtaan. ”Hoo”, sanoo Herodes, ”koska olet ollut rohkea ja silitellyt minun kultaista kruunuani, tahdon palkita sinut kullalla ja hopialla ja antaa sinulle verisen ristin rintaasi.” Köyhät laulajapojat saivat lantin ja Mänkki tähteensä kynttilänpätkän, ja oli aika laulaa: ”Kiitos olkohon, kiitos olkohon teidän lahjainne edestä. Teidän lahjanne pitää oleman julki Jumalan edessä.”

Viimeksi toivotettiin hyvää joulua. Maakuntia kiertävät teinipojat saivat kansan karttuisasta kädestä muutaman lantin ja leipää, että jaksoivat taas opiskella ja pääsivät vihdoin papiksi. Mutta yksi asia mummoa kovin kummastuttaa. Kuinka Joosefin perhe pysyi ainaisesti köyhänä, vaikka sai kolmen kuninkaan lahjana kultaa, suitsuketta ja mirhaa? Siinä ihmettä kerrakseen.