Miesten viikko

Televisio-ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa kaksi miestä tanssi keskenään niin kauniisti, että mummo ihastui niin tanssijoihin kuin koko miehisen tanssin ajatukseen. Kai siinä oli ripaus homoerotiikkaa mausteena.

Vaan ovat ne pojat ennenkin osanneet tanssia. Piirileikkilaulussakin lauletaan ”Taas on pojat yksin, sun pralialilei, sun pralialilei.” Tanssia pitemmälle ei niinä aikoina sopinut mennä, sillä suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa oli kielletty laissa jo vanhantestamentin aikoina. Suomenkin historiassa sinne päin kallistuvia on jopa tuomittu kuolemaan.

Vuodessa on 52 viikkoa. Niistä 51 on naisten, sillä naisethan tämän maan arkea pyörittävät. Meneillään oleva on miesten viikko, eikä ihan syyttä. Naiset päättivät kerran, että nyt akkaväen sortaminen saa loppua. Tästä alkaen he eivät enää elä hellan ja nyrkin välissä. Kokeilkoot nyt miehet sitä samaa. Pian enin osa ainakin ns. sivistyneen maailman miehistä menetti vuosituhantisen mahtinsa. Nykyään naiset päättävät perheen asioista, rahan käytöstä, lomien vietosta ja muusta, ja mies vastaa kiltisti: ”Kyllä, rakkaani.”

Hyvä siis, että yksi viikko on omistettu miehille. Sen päätteeksi vietetään isäinpäivää, jolloin isät saavat koulussa tai päikkärissä tehdyn kortin, lahjaksi sukat tai kalsarit ja ilon viedä perheen ravintolaan syömään. Jos oikein suurpiirteisiä ollaan, isä pääsee katsomaan lätkämatsia. Kapakkaan ei missään nimessä, niin pitkälle ei miesten vapautus ole vielä edennyt.   

                                     Synttärijuhlat uruille

Gammelbackan seurakuntakeskuksen nimi on ruotsiksi Mariagården. Se kuulostaa mummon korvissa tyylikkäältä. Tyylikäs on rakennuskin. Ympärillä loistivat seurakuntakeskuksen urkujen 40-vuotisjuhlan kunniaksi syksyn kullankeltaiset puut kuin soihdut.

Neljäkymmentä vuotta sitten Porvoon seurakuntien yhteinen rahapussi käännettiin nurin, ja viimeinenkin ropo ravistettiin uhrattavaksi musiikin alttarille. Näin Gammelbackaan saatiin uuden kirkon arvoiset urut. Niiden toimittamisessa oli isona apuna Askolan verraton urkujen harrastaja Reino Halonen.

Ja soitettu niitä on! Mummokin on kuullut niiden pilleistä lähtevän monenlaista musiikkia jouluvirrestä alkaen, ja hyvin ovat pelit kestäneet taitajien hyppysissä ja myös jaloissa. Urkujen soittamiseen eivät Bachinkaan aikana riittäneet kädet, vaan jalat otettiin avuksi. Juhlakonsertissa kanttorit todistivat, että Porvoossa elää yhä soittotaito.

Muinaisessa nuoruudessaan mummo ihaili naapuripitäjän lahjakasta poikaa, joka kantoi nimeä Hannu Taanila. Kerran hän vanhan tuttavuuden nimessä laittautui kuuntelemaan Hannun kirjallista tilaisuutta Turun Konserttitaloon, jossa myös urut olivat äänessä. Hän kutsui ajan ehdottoman superjulkkiksen Naantaliin kirjallisuuspiirinsä vieraaksi. Poika tuli, kertoi ikimuistettavan hauskasti kirjoista ja rapsutti samalla paidan ja housunkauluksen välistä muodikkaasti pilkottavaa mahaansa. Se nauratti keski-iän ylittäneitä kirjallisuuspiiriläisiä.

Lopuksi mummo kiitti vierasta sekä siitä illasta että parin viikon takaisesta Turun kirjallisesta tilaisuudesta. ”Kuka se urkujensoittaja oli?” hän kysyi. ”Mitäs luulet?” tokaisi kirjailijavieras ja sanoi olevansa kanttorina Paraisilla. Pian tämä monilahjakkuus nähdään Porvoossakin. Rapsuttaako tuo enää mahaansa?   

                                         Radiosta kuulee uutisia

Mummo touhuaa mielellään keittiössä ja kuuntelee radiota. Näin pysyy kärryillä maailman menosta. Joskus uutiset ovat kamalia mutta tapahtuvat onneksi jossakin kaukana. Se on mummojen onni, sillä he kantavat vastuuta jälkeläisistään, joista enin osa asuu tässä maassa. Pysykööt siis onnettomuudet kaukana meistä, he toivovat.

 Kun ennen tapahtui jotakin oikein mojovaa, tehtiin arkkiveisu. Arkkeja myytiin markkinoilla, ja niiden veisuja laulettiin iltapuhteina pirteissä yhdellä ja samalla yksitoikkoisella nuotilla. Myös pappi julisti maailman merkillisyydet saarnatuolista, joten kyllä kansa ennen Vennamoakin tiesi.

Titanicin uppoaminenkin julkistettiin suomalaisille arkkiveisuna. Kun kaupunkiretken tehnyt perheenpää toi kotiin paperiarkin, jolle tuorein veisu oli printattu, eläydyttiin uutistapahtumaan laulaen. Sanat opittiin ulkoa vaikka kaurapellon pientareella laulettaviksi, ja ne säilyivät päänupissa hamaan vanhuuteen. Isoisät osasivat laulaa lapsenlapsille, kuinka suomipoika sotaretkellä ihmetteli Konstantinopolin portin päällä irvistelevän Turkin sulttaanin kuvaa. Omista sodistaan eivät juuri laulaneet.  

Mutta nykyaikaan. Tieto rekan perävaunuun menehtyneistä levisi maailmaan diginopeudella ilman arkkiveisua. Tapahtuma kosketti suomalaisia. Myös täältä on lähdetty etsimään vauraampaa elämää muualta, ja myös silloin ovat lobbarit tarjonneet apua ja repineet siitä rajun hinnan. Vielä tänäkin päivänä lähtijät maksavat päästäkseen maahan, jossa on tarjolla turva ja elanto. Rahat saatuaan auttajat häipyvät kuin suolistokaasupäästö Saharaan. Uudessa maassa pannaan pystyyn uusi elämä tai kuollaan kurjuuteen. Ei sentään rekan perävaunussa.

                   Kirjoja, kirjoja, kirjoja…

Mummo käväisi Turun kirjamessuilla. Messu tarkoittaa tilaisuutta, jossa edistetään myyntiä, tässä tapauksessa kirjojen. Niitä oli siellä lukemattomia, uusia kun olivat kaikki. Ehkä niistä tulevaisuudessa tulee luettuja, myyvä osapuoli ainakin oli toiveikas.  Kirjoja siirtyi myyntipöydiltä asiakkaitten kasseihin. Se ilahdutti mummoa, joka uskoo, että lukeminen sivistää ja että sivistynyt ihminen lukee.

Tällä kertaa mummo ei bongannut messuilta presidenttiparia niin kuin viime vuonna. Sen sijaan hän näki ihan livenä presidentin vävyn Vesku Loirin ja tunnisti myös hänestä elämäkertakirjan kirjoittaneen Jari Tervon. Kirjassa Vesku mainoksen mukaan kertoo kaiken. Molemmat saivat varmaan käsikrampin paljosta nimmarin kirjoittamisesta.

Melkein yhtä suosittu oli Tuomas Kyrö. joka oikeasti näytti paljon nuoremmalta kuin televisiossa. Kirja ”Mielensäpahoittaja Escorttia etsimässä” kävi kaupaksi ja löytyy varmaan jouluna monen pukin kontista.

Myös heleän herttainen Heli Laaksonen on edelleen kovaa kamaa. Uudeksi tähdeksi messutaivaalle ponnahti laulunikkari Lauri Tähkä. Häntä varjelemaan oli pantu kaksikin turvamiestä, etteivät naiset päässeet syömään poikaa elävältä. Vanhoista staroista kannattaa mainita mummon ikisuosikki alivaltiosihteeri Simo Frangen.

Jenni Haukio tunnetaan hartaana kirjojen ystävänä. Hän haastatteli näyttelijätyön professoria Elina Knihtilää. Mummon onni oli täydellinen, kun sai vielä kuulla Tuula Amberlan lukevan laulajan äänellä runoja. Pää täynnä kirjallista kulttuuria hän marssi ulos. Turku oli niin kylmä, että mieleen tulivat kirjojen sijasta villahousut.

                           Laulun voima

Tutkijat väittävät, että laulaminen on ihmiselle hyväksi. Erityisen mieltä nostavaa on yhdessä laulaminen. Sen huomaa, kun katselee Tukholman Skansenilla laulavaa joukkoa. Ei siellä kytätä naapuria murhanhimoisesti vaan tykätään tasapuolisesti kaikista. Näyttävät hyväntuulisilta ja elämäänsä tyytyväisiltä. Ehkä se ei kumminkaan johdu laulusta vaan kansanluonteesta. 

Kyllä laulaminen tekisi suomalaisillekin hyvää. Jos innostuisimme laulamaan ja muutenkin musisoimaan yhdessä, voisi psykoterapeuteille ja muille ihmismielen tervehdyttäjille koittaa YT-neuvottelujen aika.  Mummon mielestä myös kouluissa pitäisi laulaa. Ja kai niissä lauletaankin. Yksikin opettaja kertoi vääntävänsä kaikki vaikeasti opittavat asiat lauluksi. Niin menevät päähän kielet ja kieliopit, prosenttilaskusäännöt ja Pohjanmaan joet. Vaikka eihän mitään enää opita koulussa ulkoa, kun on netti. Jos ei tiedä mitä on 7 x 8, niin äkkiäkös sen katsoo kännykästä.

Mummo oppi koulussa ulkoa paitsi kertotaulun myös Suomen vesireitit, saksankielen vahvat verbit ja sellaiset ritirimssut kuin inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Samoin Tonavan sivujoet. Niitä hän on eläessään tarvinnut ristisanatehtäviä tehdessä, joten tärkeitä ovat koulujen opit.

Tallinnan laulujuhlia katsellessa laulamisen iloa ihan kadehtii. Ehkä eteläisen naapurimme vaikeat vuodet neukkuvallan alla opettivat etsimään yhteisyyttä ja positiivista mieltä laulamalla. Ilmankos ovat selvinneet kunnialla koettelemuksistaan. Suomalaisten pitäisi laulaa pelkästään siitä ilosta, että säästyimme monesta eestiläisiä koetelleista kohtaloista. Ihan selkäpiitä karsii, kun ajattelee, mitä kaikkea jäi kokematta. säästyimme.   

                                   Täysi kesä ja elokuu

Suomen kesä on lyhyt mutta vähäluminen, sanottiin ennen. Tänä vuonna on kumminkin pidellyt ihan vanhanajan kesää. Ei ole tarvinnut hakea komeron kätköistä villahousuja.

Kun mummo pikkulikkana aloitti Loimaan Yhteiskoulun, siellä pelattiin pesäpalloa, jonka koreografiaa mummo ei maalta kauppalaan joutuneena ymmärtänyt. Kotipihalla pelattiin neljäämaalia, jos jostain saatiin pallo. Maila oli omatekoinen ja osui mummon lyömänä sangen harvoin palloon. Kun joukkueita huutoäänestyksellä valittiin, mummo huudettiin aina viimeisenä. Hän ei kuitenkaan saanut pesäpallovauriota sieluunsa vaan ymmärsi, että jos en ole tässä hyvä, osaan kyllä teitä paremmin jotakin muuta, esim. lypsää. Siinä hommassa eivät kauppalan navetanhajua vieroksuvat tytöt pärjäisi ollenkaan.

Mummo oli niihin aikoihin kova likka laulamaan.  Oli tulossa jonkinlainen juhla, ja yhteiskoulun jumppasalissa harjoitteli kiireessä kokoon kaahittu kuoro. Laulettiin korkealta,  ja vain mummo pääsi sinne asti. Kuoroa johtava rehtori Väinö V. Virtanen kiitti ja kehotti vetämään täysillä. Likka painoi kiitoksen sydämensä pohjaan ja ajattelee vieläkin lämmöllä Väinö Veetä. Vie joskus luokkatovereitten kanssa kukkapuskan rehtorin haudalle. Samanlainen sinivalkoinen puska lasketaan luokanvalvoja Hyhkön  viimeiselle leposijalle.

Näin elokuussa kaikkien ikivanhojen mummojen ja vaarien sopii hetki muistaa vanhaa kouluaan, jonka suojiin ennen astuttiin syyskuun ensimmäisenä päivänä. Pian koitti sitten jo perunannostoloma, mutta siihen mennessä maalaislapset olivat jo tottuneet yhteiskoulumeininkiin. Olivat niin kauppalalaisia että.

                          Mummo palailee kesikseltä

 Mummon muisti palailee kesähuilaamisen jälkeen pätkittäin. Maailman tila ei ole kesän mittaan muuttunut. Pakolaisten laumat vaeltavat etsimässä parempaa elämää - tai elämää yleensä, kotona uhkaavan hengenlähdön sijasta. Tekee häijyä katsoa TV-raportteja, joissa uupuneita vaeltajia sortuu tiepuoleen tai mereen. Kotimaassa määrää röyhkeä vallananastaja, jolle kukaan ei voi mitään. Suomalainen ajattelee, että kyllä me hoitaisimme homman demokratian kostein. Pakottaisimme elämään rauhassa ja sovinnossa muitten kanssa. Niin sitä ihminen luulee, kun katsoo asioita kaukaa.

USA:n uutiset ovat traagisia. Pyssysankarit saavat siellä vapaasti hankkia konetuliaseita ja räiskivät summamutikassa hengiltä keitä hyvänsä. Senkin asian suomalaiset osaisivat paremmin, mutta kun meitä ei kuunnella.

Pakolaisuus on ongelma nyt ja on ollut aina. Myös suomalaiset ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään ihmisarvoista elämää muualta. Hiski Salomaa taltioi 1800-luvun loppupuolen katovuosina lähteneitten tunnot lauluihinsa. Tiskarin polkat ovat hauskaa tavaraa, paljon hauskempaa kuin elämä rapakon takana oikeasti. Oli siellä sentään mukavaakin. Torstai-ilta oli piikaihmisillekin vapaa, ja kaikki pääsivät haalille tanssimaan. Muuten päivät olivat yhtä raatamista ja ikuista koti-ikävää.

Mummon nuoruusvuosina parempaa elämää etsittiin Ruotsista. Siellä sitten laulettiin hartaasti meren taakse jääneestä satumaasta, jonne pääsee osamaksulla ostetulla Volvolla:

        ”Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

          Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.”

Oli siinä haikeutta kerrakseen.