Täysi kesä ja elokuu

Suomen kesä on lyhyt mutta vähäluminen, sanottiin ennen. Tänä vuonna on kumminkin pidellyt ihan vanhanajan kesää. Ei ole tarvinnut hakea komeron kätköistä villahousuja.

Kun mummo pikkulikkana aloitti Loimaan Yhteiskoulun, siellä pelattiin pesäpalloa, jonka koreografiaa mummo ei maalta kauppalaan joutuneena ymmärtänyt. Kotipihalla pelattiin neljäämaalia, jos jostain saatiin pallo. Maila oli omatekoinen ja osui mummon lyömänä sangen harvoin palloon. Kun joukkueita huutoäänestyksellä valittiin, mummo huudettiin aina viimeisenä. Hän ei kuitenkaan saanut pesäpallovauriota sieluunsa vaan ymmärsi, että jos en ole tässä hyvä, osaan kyllä teitä paremmin jotakin muuta, esim. lypsää. Siinä hommassa eivät kauppalan navetanhajua vieroksuvat tytöt pärjäisi ollenkaan.

Mummo oli niihin aikoihin kova likka laulamaan.  Oli tulossa jonkinlainen juhla, ja yhteiskoulun jumppasalissa harjoitteli kiireessä kokoon kaahittu kuoro. Laulettiin korkealta,  ja vain mummo pääsi sinne asti. Kuoroa johtava rehtori Väinö V. Virtanen kiitti ja kehotti vetämään täysillä. Likka painoi kiitoksen sydämensä pohjaan ja ajattelee vieläkin lämmöllä Väinö Veetä. Vie joskus luokkatovereitten kanssa kukkapuskan rehtorin haudalle. Samanlainen sinivalkoinen puska lasketaan luokanvalvoja Hyhkön  viimeiselle leposijalle.

Näin elokuussa kaikkien ikivanhojen mummojen ja vaarien sopii hetki muistaa vanhaa kouluaan, jonka suojiin ennen astuttiin syyskuun ensimmäisenä päivänä. Pian koitti sitten jo perunannostoloma, mutta siihen mennessä maalaislapset olivat jo tottuneet yhteiskoulumeininkiin. Olivat niin kauppalalaisia että.

                          Mummo palailee kesikseltä

 Mummon muisti palailee kesähuilaamisen jälkeen pätkittäin. Maailman tila ei ole kesän mittaan muuttunut. Pakolaisten laumat vaeltavat etsimässä parempaa elämää - tai elämää yleensä, kotona uhkaavan hengenlähdön sijasta. Tekee häijyä katsoa TV-raportteja, joissa uupuneita vaeltajia sortuu tiepuoleen tai mereen. Kotimaassa määrää röyhkeä vallananastaja, jolle kukaan ei voi mitään. Suomalainen ajattelee, että kyllä me hoitaisimme homman demokratian kostein. Pakottaisimme elämään rauhassa ja sovinnossa muitten kanssa. Niin sitä ihminen luulee, kun katsoo asioita kaukaa.

USA:n uutiset ovat traagisia. Pyssysankarit saavat siellä vapaasti hankkia konetuliaseita ja räiskivät summamutikassa hengiltä keitä hyvänsä. Senkin asian suomalaiset osaisivat paremmin, mutta kun meitä ei kuunnella.

Pakolaisuus on ongelma nyt ja on ollut aina. Myös suomalaiset ovat aikojen saatossa lähteneet etsimään ihmisarvoista elämää muualta. Hiski Salomaa taltioi 1800-luvun loppupuolen katovuosina lähteneitten tunnot lauluihinsa. Tiskarin polkat ovat hauskaa tavaraa, paljon hauskempaa kuin elämä rapakon takana oikeasti. Oli siellä sentään mukavaakin. Torstai-ilta oli piikaihmisillekin vapaa, ja kaikki pääsivät haalille tanssimaan. Muuten päivät olivat yhtä raatamista ja ikuista koti-ikävää.

Mummon nuoruusvuosina parempaa elämää etsittiin Ruotsista. Siellä sitten laulettiin hartaasti meren taakse jääneestä satumaasta, jonne pääsee osamaksulla ostetulla Volvolla:

        ”Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

          Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.”

Oli siinä haikeutta kerrakseen.

                                    Kaikenvärisiä lakkeja

Keväällä juhlitaan. Tehdään voileipäkakkuja ja ostetaan monopolikaupasta tai Tallinnan laivalta sampankaljaa niiden kunniaksi, jotka saavat koulunsa päätökseen. Onnea kaikille heille ja tervetuloa aikuisten maailmaan, joka ei aina ole kovin ruusuinen.

Monet eivät tiedä mitä kesälaitumilla tekisivät. Elämässä ei ole mitään rotia, jos ei ole muuta tekemistä kuin istua aamuöihin tietokoneen ääressä tutustumassa sen pohjattomaan tarjontaan ja koukuttaviin peleihin.

Mummot ja vaarit vihjailevat kenkkumaisesti, että he kyllä tiesivät mitä tehdä kesällä. Heidän elämäänsä määräävä kesäduuniblues oli sävelletty jo syntymässä. Perunan istutuksesta päästyä kuokkimaan puutarhaa ja harventamaan sokerijuurikasta niin vikkelästi, ettei selkää ehtinyt siinä välissä oikaista. Sitä rataa hamaan perunannostoon, jonka jälkeen pääsi kouluun huilaamaan. Nyt saa sitten kehuskella nuoremmille, kuinka ennen tehtiin töitä eikä velttoiltu kännykkä kourassa. Nuorempi väki funteeraa, että taas se noita horisee, vaikka ne jutut on kuultu jo kymmenen kertaa.

Nykynuori ei pistä heinää seipäälle eikä tiedä minkä näköisestä tuutista tulee sokeri aamumuroihin. Heillä on kesälomaa varten varma resepti: Saa kerrankin pelata digivehkeitten kanssa ilman aikarajoitusta. Oikein addiktoituneet kuluttavat tietokoneen ääressä housuntakamuksiaan aamuun asti. Kun koittaa uusi aamu, niin kalpeina kuin haamu Kalle Tappisen tarinassa he horjuvat sänkyyn.

Moni jälkikasvustaan huolehtiva yrittää hommata lapsilleen kesätekemistä. Nyt siis järkevää puuhaa kaikille, vaatii mummo, joka tästä itsekin kirmaa kesälaitumille.

                   Unohtuneita juhlapäiviä

Helatorstai on pyhäpäivä melkein keskellä viikkoa. Kristillisessä perinteessä se on Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä. Kuinka se oikein tapahtui, sitä ei maallistunut tavis käsitä. Mutta mukava sitä kumminkin on viettää vapaapäivänä, kun on kevät ja luonto kukoistaa.

Keväällä juhlitaan. Juuri äsken vietettiin kaatuneitten muistopäivää, ja televisio näytti Saulin selkäpuolen, kun perinteen mukaisesti laskettiin seppele sankarivainajien muistomerkille. Vielä on joukossamme niitä, joilta sota vei isän tai veljen, ja näiden itkettämiseksi televisio lähettää aina näihin aikoihin Suomen kansan vaikeimmista hetkistä kertovia elokuvia. Hyvä että lähettää, ettemme unohtaisi.

Mummo muistaa seisoneensa  pikkulottana sankarihautajaisten kunniakujassa kotipitäjänsä hautausmaalla. Harmaassa lottapuvussa oli irrotettava valkoinen kaulus ja hihansuut, ja ne oli muistettava pestä ja silittää ja ommella takaisin paikalleen. Yhdeksän ikäinen likka katseli hautaan kannettavia valkoisia arkkuja ja murehti  kauluksiaan.

Tänä päivänä hänestä tuntuu siltä, että hän on tässä maassa lähestulkoon ainoa, joka sodasta jotakin muistaa. Sillä ei tosin kannata kerskailla. Parempi olisi, jos muistaisi vanhat euroviisukappaleet.

Helatorstain jälkeen tulee helluntai. Jos ei ole heilaa helluntaina, ei sellaista ole koko kesänä, joten nyt kaikki sinkut liikkeelle.

Helluntaita vietetään pyhän hengen vuodattamisen juhlana. Mikä se pyhä henki oikein on, se ei ole mummolle vielä tähän päivään mennessä selvinnyt. Mutta antaas katsoa, ehkä se tulevana helluntaina selviää.  

                       Jokapäiväinen leipä

Mummo luki, että Suomessa lapsiperheet ovat köyhiä. Ajatella, tässä maailman onnellisimmassa maassa on köyhyyttä!  Köyhiä ovat nimenomaan ne, joille on siunaantunut lapsia. Vanha kansa on aina tiennyt, että mitä enemmän syöjiä pöydän ympärillä, sitä vähemmän on tasattavaa jokaista perheenjäsentä kohti. He eivät osanneet ehkäistä tämän sortin köyhyyttä. Nyt osataan.

Lapsi tuo leivän tullessaan, sanottiin rakastuneille, jotka alkoivat yllättäen odottaa perheenlisäystä. Luonto oli vetänyt tikanpojan puuhun, joten morsian talutettiin papin eteen vatsa somasti pömpöllään. Liitolle saatiin siunaus hyvissä ajoin ennen synnytyslaitokselle lähtöä. Tuoreille vanhemmille kelpasi sängyksi natiseva heteka ja vauvalle äitiysavustuspakkauksen pahvilaatikko.

Sodanjälkeisen elämän onni kukoisti hellahuoneessa, jonka seinälle ripustettiin anopin kutoma ryijy Porin tienoilta. Ajan mittaan päästiin kaksioon, ja ryijyn rinnalle hankittiin kiertävältä kauppiaalta gobeliini, jossa peura juo lähteestä vettä. Oma käyttövesi tuli kraanasta ja meni holisten ulos johtoa pitkin. Ulkohuussi oli muisto vain.

Nyt onneen tarvitaan enemmän. On saatava kaikki mitä on naapurissakin. Köyhyyttä ei missään nimessä saa olla. Tiedetäänhän, että kun köyhyys astuu ovesta sisään, rakkaus hyppää ikkunasta ulos.

Kristikansa rukoilee: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”  Martti Luther selitti, mitä kaikkea siihen kuuluu. Tällä hetkellä Lutherin vähimmäisvaatimuksiin on ehdottomasti lisättävä toimivat nettiyhteydet ja älypuhelin jokaiselle perheenjäsenelle. Myös etelänmatka kerran vuodessa täyttää jokapäiväisen leivän kriteerit.

                             Mummolla on matkalaukku Berliinissä

Pääsiäinen on ihan kohta, ja mämminsä itse valmistavilla on jo ruisjauhoista ja maltaista keitetty puuro ulkona oven pielessä imeltymässä. Pian siitä paistuu uunissa semmoinen herkku, että kerman ja sokerin kanssa nautittuna vie kielen mennessään, samoin kaikki laihdutuspäätökset. Mutta oikea mämmin ystävä ei  laske kaloreita.

Pääsiäistä odotellessaan mummo matkusti Berliiniin tervehtimään siellä opiskelevaa sukulaistyttöä. Hyvin se siellä pärjää, kun on nykynuorten tapaan tottunut reissaamaan maailmalla ja syömään muutakin kuin perunamuusia ja läskisoosia.

Sodanjälkeisistä raunioista noussut kaupunki tihkuu eurooppalaista sivistystä, kansainvälisyyttä ja berliiniläistä elämännälkää. Ennen sotia se tihkui myös syntiä sen moninaisissa muodoissa. Sunnuntaiaamun auringonpaisteessa hikoili mummon lisäksi muitakin suomalaisia, sillä meneillään oli Berliinin maraton.  

Keski-Euroopassa jo pukkasi kevättä. Puihin puhkesivat lehdet, ja päivänpaiste lämmitti muurinpätkään kuvattuja rakastavaisia, toisiaan hartaasti pussaavaa Breshneviä ja Honeckeria, Berliinin suosituinta nähtävyyttä. Pikkujuttuja sen rinnalla valtiopäivätalot, Brandenburgin portit ja pesukoneeksi ristitty hallintopalatsi.

Jokaisen turistin on nähtävä idän puolelta länteen pakoa yrittäneitten muistotaulut ja kummasteltava niiden ääressä vallanpitäjien järjettömyyttä. Monen talon oven edestä valui kullanvärinen verivana kohti katuojaa muistuttaen vuosien takaisista murhenäytelmistä. Kylmä sota oli vetänyt rajan samaa kieltä puhuvien ihmisten väliin. Idästä ei juuri päässyt länteen, mutta ainahan ihminen yrittää. Torneissa päivystävillä rajavartijoilla oli aina kovat piipussa, eikä urhoollinen DDR-sotilas epäröinyt ampua.

Joen länsirannalta lähti niinä aikoina lapsiryhmä souturetkelle. Vene kaatui, ja lapsia joutui rajaviivan itäpuolelle. Rajasotilaat avasivat tulen. Kahakan lopullinen saldo oli murheellinen, mutta syntyipä aineistoa elokuviin ja kirjoihin. Nämä lapset eivät olleet sen vihanpidon ainoa uhri.

Muistokirkko, Gedächtniskirche, on rakennettu rauhan tyyssijaksi. Sen sinisessä hämärässä voi muistella läntisen Euroopan viimeisten sotien uhreja ja ajatella kiitollisena, että rauhan aikaa on kestänyt melkein 74 vuotta. Ehkä ihmiskunta on oppinut jotain.

                       Nykyajan Riikka ja Topi

Suviheinä ja Jarska elävät nykynuorenparin elämää. Siihen ei kuulu politiikka. Sählätkööt päättäjät mitä sähläävät, huonosti kaikki kumminkin menee.

Sitten Jarska saa herätyksen. ”Mitä jos mentäis äänestämään?” Suviheinän mielestä ajatus on järjetön. Hän on äänestänyt vain kerran elämässään ja silloinkin tyhjää. Kouluaikana oli valittu toimikunta, jonka mielipidettä kunnan päättäjien mukamas piti kuulla. Ehdokkaat toimikuntaan olivat koulun kamalimpia suunsoittajia, joita hän ei olisi kannattanut edes vessansiivoojan virkaan. Jotkut olivat äänestäneet ihan kunnolla, toiset piirtäneet äänestyslippuun rumia kuvia, ja hän oli jättänyt numeron paikan tyhjäksi. Niin että sen verran hänellä on kokemusta päättäjänä olemisesta.

Nyt on kumminkin pakko edes syrjäsilmällä hiukan tunnustella tilannetta. Kumpikin lukee hutaisemalla, mitä ehdokkaat itsestään kirjoittavat. Vastuuntuntoista ja taitavaa porukkaa väittävät olevansa. Ajatella, että heidän pienessä kotikaupungissaan on heidän tietämättään asunut noin pystyvää sakkia! Olisi luullut, että moisen aivokapasiteetin kanssa olisi jo tähän mennessä pantu kaikki asiat järjestykseen, nuo samat kun oli jo edellisvaaleissa valittu päättäjiksi.

Suviheinä pohtii, kantaako kukaan ehdokkaista huolta maailman merien saastumisesta. Jäätiköt kumminkin ovat mennyttä kalua. Jarska puolestaan pelkää, ettei kravattikaulaisista keski-ikäisistä herroista ole pitämään yllä jäähalleja ja nurmikenttiä.

He ottavat riskin. Vetäisevät lippuun numeron. Tuntevat olevansa kuin Riikka ja Topi, kun punainen viiva on vedetty. Ehkä maailma muuttuu kertaheitolla  oikeudenmukaiseksi.