Niin tätäpäivää, niin tätäpäivää

Mummo on kuuliainen kansalainen. Hän poimii luonnosta roskan päivässä. Hän matkustaa Helsinkiin onnibussilla eikä saastuta maapalloa oman auton päästöillä.  Hänen hylkäämiään muovikasseja ei kellu siinä muovijätepuurossa, joka peittää Tyynenmeren syvänteet ja tappaa merestä kaiken elollisen. Hän ottaa rokotuksen, ettei influenssallaan tartuta itseään huonommassa hapessa olevia vanhuksia.

Saunan pesän hän virittää puitten päältä, jolloin ilmaan joutuu vähemmän pienhiukkasia. Hän korjaa koiran jätökset mutta ei sentään vieraitten koirien kasoja pururadan varrelta. Toivoo, että kerran saisi sen törkimyksen kiinni verekseltään.

Hänen sapuskansa on kotimaista lähiruokaa. Hän hörppii luomumaitoa, Afri-kahvia ja reilun kaupan teetä. Hän ei osta kiinalaisten ja intialaisten lasten ompelemia halpisvaatteita, vaikka toisaalta nekin olisivat kyllä ansainneet palkkansa eli kupillisen riisiä. Hän on siis niin tätäpäivää, niin tätäpäivää että.

Mutta ne muut. Ne heittävät luonnossa ikuisesti säilyvät karkkikääreet ulos auton ikkunasta. Ajavat autolla puolen kilometrin päähän lähikauppaan ostamaan tupakkaa. Saavat keuhkosyövän, jonka hoitoon uppoaa verovaroja. Mussuttavat karkkia, vaikka hyvin tietävät, että siitä syntyy kansantaloudehampaita hoidetaan verovaroin. Käyttävät tyyriitä terveyspalveluita mitättömien vaivojen hoitoon, kun voisivat poistaa ne järkevällä ravinnolla ja liikkumalla. Hipelöivät rättikaupassa puseroita ja tunikoita himoiten ja jos on rahaa, ostavat, vaikka kaappi pursuaa entisiäkin.

Mummo sen sijaan elää niin kuin kaiken tietävä media opettaa. Hän on vastuullinen kuluttaja. Häntä ei voi syyttää maapallon tuhoutumisesta.

Kotiseutuni oi!

Kotiseutu on kaikilla paitsi hunsvoteilla, jotka eivät ole mistään kotoisin. Jotkut elävät koko elämänsä tekotiloillaan, toiset lähtevät etsimään onneaan maailmalta. Kaipaavat ikänsä kotiseutua. Muistelevat kännipäissään lahonnutta kotiveräjää.

Jos kotiseutu elämän myrskyissä jää taakse kuin Jukka Kuoppamäellä, sinne kaivataan, vaikkei siitä muuta muisteta kuin talven tuiskutuulet. Tärkeintä että kaikki on ennallaan: pihakoivu, vinttikaivo, aittakin katto kallellaan.

Todellisuudessa kaikki siellä on muuttunut, pienentynyt ja nahistunut. Toivottoman pitkä matka kauppaan ostamaan kymmenellä pennillä siirappia on vuosikymmenten saatossa kutistunut muutamaan kymmeneen metriin, ja joki kuivunut pikku puroksi.  Himalajan korkuinen kelkkamäki on nyt vähäinen nyppylä.

Topeliuksen tarinassa poika kiipeää katolle ja ihmettelee, onko kaikki näkyvä hänen isänmaataan. Äiti vakuuttaa, että on. Että siellä asuvat ovat suomalaisia, jotka puhuvat sinun kieltäsi. Sinulla on heidän kanssaan yhteinen historia ja yhteiset juuret. Vanha kunnon Topelius ei aavistanut, kuinka toisilleen vieraita tämän maan asukkaat ovat tässä kansainvaelluksen tiimellyksessä. Suomi 100 sentään yhdistää ja herättää isänmaallisia tunteita.

Joskus ennen sotia Suomi juostiin maailmankartalle. Nyt synnytetään. Aina se juoksemisen päihittää. Tulevan lapsen kotimaa on Suomi ja koti Mäntyniemi. Joku pelkää, että vauva häiritsee presidentin viranhoitoa. Mummo on varma, että homma hoituu yhtä sutjakkaasti kuin vauvan yösyöttö. On tässä nyt mukava osallistua odotukseen. Kohta ollaan Ruotsin kanssa tasoissa maailmanlaajuisessa ristiäiskuvakisassa. 

                Hanna Frosterus-Segerstråle

Linnankoski-matinea 23.10. 2017 AE-koulun juhlavassa salissa ilahdutti rajusti mummo Mutikaista. Hyvä ettei saanut sydäriä. Linnankoski-seura  oli pyytänyt sinne ohjelmaksi Hanna Frosterus-Segerstrålesta kertovan näytelmän. Sen esitti Linnankosken lukion draamaryhmä. Olipa hauska katsella fiksuja, harrastavia, ei-yhtään-syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.
   Näytelmä oli tehty kaikin maustein ja siloteltu viimeisen päälle. Oli valaistukset, seinälle heijastetut kuvat, pieni pianonpimputuskin antamassa tunnelmaa ja väriä, ja erinomainen näyttelemisen onnistuminen kaikilta.
   Ohjaaja ja Hanna ikäihmisenä oli draamaryhmän vetäjä Leila Kiviluoma, ja nuori Hanna Ira Eloranta oli yhtä sykähdyttävä kuin vanha minänsä. Hehkui sekä taiteen paloa että sulhasen suureksi harmiksi myös seksikkyyttä ja elämänvoimaa.  Antaksen emäntä Asta Ikonen oli juuri niin äidillinen kuin hänen kuuluikin lihottaessaan Yliken maisemissa nuorta Hannaa.
   Sitten ne lapsia esittävät näyttelijät. Krista Riekkinen oli vakuuttava ja hoiti sekä Yliken tytön että Solveigin eli Hannan nuorimman tyttären osat molemmat yhtä taidokkaasti. Väinö Lehtinen ja Krista osasivat erinomaisesti olla Yliken lapsia kohtauksessa, jossa Hanna ei taiteensa lumoissa kuullut minkäänlaisia vetoomuksia mansikkarahojen saannista.
   Väinö Lehtinen osasi olla myös Lennart. Katsojat uskoivat vakaasti, että hänestä vielä tulee äitiään kuuluisampi. Olisivat uskoneet senkin, että tuo vielä kerran veistää kauniin ja vaikuttavan ristin Porvoon sankarihaudalle, jos se olisi heille kerrottu. Sen ristin juureen tuotiin vuonna 1944 Aunuksen rintamalta Lennartin oma poika.
   Lauri Kytömaa oli Hannan rakastettuna riemastuttavan kristillinen, pyhä ja puhdas mammanpoika.  Aivan erinomainen suoritus häneltä niin kuin muiltakin. Taatusti tämä pihtari pääsi astumaan viattomana avioliiton satamaan. Viattomuus kylläkin aikaa myöten karisi, ja Hanna sai kahdeksan lasta, jossa puuhassa ehkä tarvittiin miespuolista apua.
   Leila oli harjoituttanut joukkonsa aivan erinomaisesti. Ohjaus oli täynnä pieniä mukavia yksityiskohtia ja keksintöjä. Hannan roolissa hän onnistui upeasti ilmaisemaan taiteilijan ja perheenäidin ristiriidan ja osoittamaan, että molempiin riittää voimia, jos on se tekemisen palo. Merkittävä saavutus kerrassaan! Onnittelut kaikille.
   Itseäni onnittelen siitä, että pääsin kompastelematta näyttämölle kumartamaan ja vielä sieltä takaisinkin. Taisi olla näytelmän kirjoittaminen helpompaa.
                                                           

       

            Pidättekö Beatleseista, herra Peltonen?

Vihtori Peltonen eli Johannes Linnankoski oli viisas ja aikaansaapa mies. Meni sarkavaatteissaan Bergstan kartanon rouvan puheille ja vaati perustamaan koulun suomenkielisten alustalaisten lapsille. Rouva kuunteli nenä nirpalla alempaan kansankerrokseen kuuluvan puheita mutta ei pystynyt heittämään uloskaan, kun Vihtori oli sentään riski mies. Niin siinä kävi, että koulu tehtiin, ja suomenkieliset lapset pääsivät opintielle. Taitaa se punainen pytinki yhä seistä Suomenkylässä Vihtori Peltosen muistomerkkinä.

Ei se ollut ainoa hänen perustamansa koulu. Yksi on Linnankosken lukio. Seutukunnan talolliset lahjoittivat hirret koulutaloa varten. Hyvät hirret ne olivatkin mutta silti paloivat. Tehtiin uusi. Sen pienessä partiokolossa  on harjoitettu partiotaitojen lisäksi muutakin. Mummonkin jälkikasvu on siellä tapaillut kitarasta sen ajan muotisävelmää The House of the rising sun. Mahtoiko herra Peltonen tykätä siitä? Entä Beatleseista? Muusikko Jukka Gustavson, joka tänä vuonna pokkasi Linnankoski-mitalin, ainakin tykkää.

Kai tämä Vihtori oli niin suurisieluinen, että kaikki kulttuuriin viittaava kelpasi, myös Beatles-musiikki. Pojanpojan eli Juhani Linnankosken mukaan hänen päämääränsä oli tarjota maan suomenkielisille samat sivistyksen mahdollisuudet, jotka ruotsinkielisille olivat itsestäänselvyys. Suomenkieliset saivat paljon muun hyvän lisäksi myös omakielisen sanomalehden, Uusimaan. Mitähän olisi mies sanonut Kevätkummun uudesta kirjastosta, jota ei voi suurellisuudesta syyttää. Mahtuu sinne kumminkin Johannes Linnankosken tuotanto, ainakin ihanan eroottinen Tulipunakukka, yksi mummon monista lempparikirjoista. 

Börstaa, hevitystä ja tinderiä

Mummo on oppinut nuorison sanoja. Börsta eli olut on merkittävä tekijä nuorten elämässä, miksei yleensäkin elämässä, ollut jo kivikaudelta alkaen. Hevitys on hevimusiikin kuuntelua tuhannen samanhenkisen kanssa käsivarret tahdissa heiluen. Tinderin avulla löytää vaivattomasti samanhenkistä seuraa.

Ennen muinoin seuraa löysi täällä Porvoon seudulla piirileikkikedolta maistongin juurelta, jossa pyörittiin päänauhat hulmuten. Joskus oli talkootansseja. Päivän ankara työ pehmitti kropan ja sydämen, joten suhteita syntyi. Moni joutui luovuttamaan näissä asioissa päätösvallan vanhemmilleen, jotka harjoittivat törkeätä ihmiskauppaa ja myivät nuorisonsa kumppaniksi sille, jolle olivat velkaa. Tätä kauppaa käydään vieläkin monessa maassa. Euroopan maihin muuttaneet tytöt joutuvat 14 vuoden ikään päästyään olemaan tarkkoina, ettei heitä kotimaan kesälomamatkalla myydä lapsivaimoksi jollekin vanhalle ukonrähjälle.

Ei tyttäriä aina kannattanut naittaa. Yksi sai jäädä vanhaksipiiaksi hoitamaan vanhempiaan. Saipahan siinä elatuksen, ja kun vanhemmat kuolivat, pääsi veljen perheeseen ilmaiseksi piiaksi.

Nykyään konstit kumppanin haussa ovat sähköiset. Netistä löytyy ystävä, jos ei pääse iskuretkelle Vanhaan Maestroon. Suorasukaisimmin homma hoituu tinderillä. Ei kuin kännykkään pari näpäytystä: paikkakunta, ikähaarukka ja kohteen sukupuoli, ja miespuolista seuraa etsivällä on edessään palomieskalenterillinen raavasta mieskarjaa tai tyttöjä mielivällä parin Playboy-lehden verran hehkeitä lyylejä. Sitten ei kuin yhdessä nauttimaan börstaa ja hevittämään. Voi kaverin tilata kotiinkin kuin pizzan. Helppoa! Mummon käy oikein kateeksi.

     Iltasatu

Aikuisen ihmisen iltasatu on TV-sarja, jossa murha selvitetään 50 minuutissa. Joskus selviäminen tapahtuu vasta viikon päästä, ja se kismittää. Iltarukoukseksi käy äsken myötäeletyn tarinan pohtiminen.

Lasten iltasadun kertojana toimii läppäri tai muu sähköinen vehje, jonka antina päähän jää mylläämään kaaos, sekasorto, vilinä ja huiske ja kohti tuleva hirviö, jota pakoon ei pääse.  Parhaimmillaan japanilaistyttöjen kahvitassinkokoisten silmien hellyttävä tuike ja poskelle vierähtävä kyynel. Siinä sitä on niin satua kuin iltarukousta.

Iltarukous ei enää ole kovin kuranttia tavaraa, ja iltasatutehtävä on ulkoistettu virtuaalivärkeille. Sadun kieli uitti lapsen mieleen pysyväksi omaisuudeksi lausetajun, kielen monimuotoisuuden ja loputtoman varaston sanoja. Nyt koululaisten sanavarasto on suppeampi kuin vaikka 10 vuotta sitten. Joku tutkija on laskenut, kuinka monta sanaa ja käsitettä lapsi hallitsee, ja käyrä laskee kuin lehmän häntä.

Niin että mitä jos äiskät, iskät, molempien uudet kumppanit, uusperheen aikuisjäsenet, mummot, vaarit, heidän uuspuolisonsa, tädit, sedät ja serkunkumminkaimat rikkoisivat jään ja lukisivat jollekin lapselle, joka ei ymmärrä juosta karkuun.

Lukemisen ajan se lapsi tietenkin ajattelee, että lopettaisi jo, että pääsisin läppärin ääreen ampumaan mäskäksi tiiliseiniä ja vihollissotilaita. Voi myös tapahtua ihme. Lapsi kuuntelee ja oppii pari uutta sanaa. Hänen päähänsä jää soimaan lauserytmi. Hän oppii suomea.  Mummo kyttää jo lukemiselleen sopivaa uhria. Varokaa naapurin penskat!

            Pahuuden syvin olemus

”Paha ei ole kenkään ihminen”, runoili Eino Leino. Väärin runoili.  Mummo kävi katsomassa Antti Tuurin kirjaan pohjautuvan elokuvan Ikitie eikä enää usko ihmisen hyvyyteen.

Pohjanmaan valkoiset epäilivät Ketolan Jussia kommunistiksi ja päättivät muiluttaa hänet Neuvostoliittoon. Joku joukosta ehdotti, että ammutaan pois mokoma. Jussi pakeni rajan taakse.  

Neuvosto-Karjalaan lähti 100 000 amerikkalaista rakentamaan uutta uljasta työläisten paratiisia. Heidän kolhoosiinsa Jussikin päätyi ja sai nähdä, että pahuus asui myös Stalinin kätyreissä, ei yksin Stalinissa. Ihmisiltä riistettiin ihmisarvo, ja Jussin kotiin lähettämät kirjeet joutuivat salaisen poliisin arkistoon.

Mikä sai venäläiset hakkaamaan, kiduttamaan ja tappamaan silmää räpäyttämättä ihmisiä, myös lapsia? Oliko se pelko? Jos en tee tätä, joudun itse kidutettavaksi. Sofi Oksanen on kirjansa Puhdistus yhteydessä pohtinut pahuuden olemusta. Hänen mielestään vuosia jatkuva pelko muuttaa psyyken, syö pois inhimillisyyden ja tekee ihmisestä pahan.  

Tommi Korpela on Jussin roolissa loistava, ja loistokas on koko elokuva. Tosin se on mummoparan mielelle turhan raju, joskin auttaa ymmärtämään pahuuden pohjatonta voimaa.

Mutta mikä voima saa tavallisen miehen hankkimaan viisikymmentä sarjatuliasetta ja ampumaan niillä silmittömästi ihmisjoukkoon? Pahahenki kuiskasi Hyvinkään ja Lappeenrannan surmaajan korvaan, että anna poika palaa. Mikä voima saa amerikkalaiset pitämään raivokkaasti kiinni aseoikeuksistaan? Eivät kuunnelleet Obamaa, mutta kuunnelkoot nyt mummoa ja pistäkööt tappovälineet kortille.