Rakasta verojasi

Veroja kuuluu rakastaa, mutta se ei mummolta onnistu. Päin vastoin hän tahtoisi, että joku neuvoisi hänelle veronkiertokonstit. Monet harrastavat lajia, joten varmasti siitä on ohjekirjoja. Kysyin kirjastosta, mutta sieltä vastattiin, ettei heillä ole sellaista kirjaa. Tyrkyttivät tilalle Aki Ollikaisen Nälkävuotta.
   Veroilla saa monenlaista: tiet, koulut, puistot, sairaalat, terveyskeskukset, niihin oikeat ja valelääkärit, vanhainkodit, vankilat, jos sellaista sattuu tarvitsemaan ja ilon seurata poliitikkojen riiitelyä, joka ylittää huvittavuudessa stand-up-koomikoitten yritelmät.
   Entä jos piilottaa tulonsa veroparatiisiin? Saako ajella autolla Suomen teitä? Saako lapsille Pisa-kelpoista opetusta? Saako nauttia puistoista tai metsien vihreydestä? Linnunlaulusta, kun lintuja tässä päästöjä vahtivassa maassa vielä on? Voiko hengittää kalliisti ostettua puhdasta ilmaa?
Saako uida puhtaissa vesissä? Voiko nauttia museoista, teatterista, konserteista tai oopperasta? Savonlinnan oopperajuhlatkin on varmaan suurelta osin maksettu verovaroista, joten maksakoot lipuistaan 1 000 euroa.
  Oikeastaan veroparatiisifirmojen hallintoneuvostot, johtajat, osastopäälliköt, pikkupomot ja heidän alaisensa pitäisi panna maksamaan teistä, kouluista ja yliopistoista. Kulttuurista saisivat maksaa subventoimattoman hinnan. Jos joutuvat lusimaan, maksakoot vankilasta täyden vuorokausimaksun. Entiset nokialaiset, joita meillä kyllä piisaa, osaavat tehdä ohjelman, jolla veronkiertotason mukainen maksuluokkamäärittely onnistuu.
   Entä kun koittaa lähdön hetki? Kun kirkollisveroja ei ole maksettu, ripotellaanko tuhka Panaman sademetsiin?

                Klikkaa jos tykkäät


Netissä klikataan jos tykätään. Mummo ei klikkaile vaan käyttää vanhanaikaista tapaa ja ilmoittaa täten tykkäävänsä näistä:
   Kevät. Aurinko. Sininen taivas. Sauvakävelijät. Juoksijat - enimmäkseen nuoria naisia, joilla poninhäntä heiluu iloisesti puolelta toiselle. Urheiluhullut. Sellistit, viulistit ja kitaristit. Lapset ja lastenlapset. Muistojen bulevardin sävelmät. Kirjasto. Kirjat. Kotimaa, jossa vallitsee niin laaja demokratia,  että saa haukkua vaikka presidentin. Sotaveteraanit, jotka kertovat nauhalle muistojaan kiihkottomasti ja hymyn häive suupielessä, koska puolustettu maa on arvokas.
   Entä ne ei-trykkäämiset? Niitä nyt olisi, mutta mummo tekee rajauksen. Hän klikkaa vain pienet, arkiset ja kotimaiset asiat. Eivät ne ulkomailla kumminkaan lue hänen listaansa eivätkä lakkaa sotimasta ja kiduttamasta vankeja, sieppaamasta lapsia sotilaiksi, raiskaamasta eivätkä lopeta terroritekoja. Tässä siis mummon ei-tykkäämiset:
   Narsistiset radio- ja TV-ihmiset, jotka nauravat kuollakseen omille typerille vitseilleen. Elikkä-sanan käyttäjät. Kaupan tomaatteja käpelöivät ihmiset, jotka yrittävät jakaa rinoviruksensa ja listeriabakteerinsa, hivinsä, zikansa, ebolansa ja lintuinfluenssansa kaikelle kansalle. Poliitikot, jotka moittivat vanhustenhoidon tasoa mutta eivät käy tervehtimässä omaa mummoaan. Aikuiset, joiden mielestä lapsilla ei ole koulussa kivaa. Rasistit, joiden mielestä turvapaikanhakijoilla olisi ollut ihan turvallista siellä kotona. Ihmiset, jotka eivät näe maailmassa mitään tykättävää, sillä mummon mielestä tämä on ihan siisti mesta. Suorastaan paras missä mummo on konsanaan ollut.

     Sivistyksen pintakiiltoa nuorisolle

   Mummolla on ystävä Ville, viidesluokkalainen. Television tietokisassa hän näkee nuorenmiehen , joka ei tiedä, kuka on kirjoittanut Seitsemän veljestä. Voi kauhistuksen kanahäkki, ei kai vain ystäväni Ville kuulu noiden tietämättömien joukkoon! Villen Kivi-tietous on heti päivitettävä!
   Tehdään siis retki Tuusulanjärven rantaan ja Aleksis Kiven kuolinmökkiin. Matkan ajan poika pelaa kännykällä kiinnostavia ja koukuttavia pelejä eikä kuule mummon selityksiä. Mökin ovella mummo törkeän mummomaisesti takavarikoi kännykän käsiveskaansa, ja jopa aukenevat Villen silmät ja korvat. Ainakin yhdelle nykynuorelle selviää, mikä on Seitsemän veljestä ja mikä mies sen kirjoittaja oli.
   Menestyksestään innostuneena mummo kurvaa autonsa myös Ainolan parkkipaikalle ja vie pojan Sibeliuksen maisemiin. Ja kappas vain, ennen kuin kännykkä palautuu käynnin jälkeen pojan käteen, tämä on jo oppinut yhtä ja toista Sibeliuksesta, ainakin sen, että maailmalla tiedettiin ennen Suomesta Sibelius, sauna ja sisu.
   Paluumatkalla mummo vielä varmistaa, että oppi on mennyt perille. "No, kuka sen Seitsemän veljestä kirjoitti?" "Venttaa vähän, mä katon kännykästä." Hetken perästä tieto on pojan kämmenellä. "Se oli toi Sibelius." Mummo on eri mieltä. "Tota, mä taisin klikata väärin. Kysyin seitsemää sinfoniaa."
   Mummo huokaa. Tärkeätä sekin. Vai tietävätkö kaikki Suomen viidesluokkalaiset Sibeliuksen sinfonioista? Poika sanoo tsau ja lähtee kännykkää tuijottaen tallustamaan kohti kotia. Toivottavasti ei kompastu matkalla Kiveen.

Suklaamunia ja narsisseja

                    

Päästiinpä pääsiäisestä. Se alkaa aina hankalasti, kun noitien ja virpojien joukot ilmaantuvat ovelle. Mummon kaukaisessa lapsuudessa sellaisia ei tunnettu. Hän ei tiedä, mitä niiden kanssa jutellaan, eikä hän missään nimessä halua olla se pihi naapuri, joka antaa vain yhden lakupötkön.

Kirjoja tehdään nykyaikana vaikka hiusten letityksestä, joten eikö olisi jo aika julkaista noitien ja virpojien kohtaamisen ohjekirja koreiden kuvien kera! Toivottavasti sellainen ilmestyy kirjakauppoihin hyvissä ajoin vuoden 2017 alussa. Kyllä se sopii kristillisperäisen Suomen 100-vuotisjuhlaan.

Muuten pääsiäinen sujuu, paitsi ylivieskalaisilta, joilta poltetaan kirkko. Uuden rakentaminen on yhtä kinkkinen juttu kuin Porvoon kirkon korjaaminen. Vakuutusrahoihin ei paljon voi turvata. Molemmat kirkot olivat jo vanhoja ja siis vähäarvoisia.

Paloa muistellen mummo laittautuu kirkkoon. Se on pääsiäisasussa henkeäsalpaavan kaunis. Parvelta kaikuu Jussi Kylätaskun trumpetti yhdessä urkujen ja välistä myös heleän sopraanon kanssa, ja kirkkosali on täynnä iloa. Alttarilla julistaa nuorten naisten tiimi samaa ilosanomaa. Tyttöpappeja, mummo ajattelee, yhtä nuoria kuin television päivystävät lausunnonantajat, joilta kysytään mielipidettä sodan ja terrorismin asioissa. Näinä aikoina heillä riittää selittämistä, sillä ei mene päivääkään ilman hirvittävää verityötä jossakin päin maailmaa.

Ovella tyttöpapit tarjoavat kävijöille pääsiäismunan ja keltaisen narsissin. Ulkona paistaa aurinko niin kuin sen pääsiäisenä kuuluu.  

Mummo katsoo telkkaria

Mummo surffailee televisiokanavilla. Ei ole tarjonta kuin Teija Sopasen aikaan, jolloin kaikki oli paremmin. Kaisa Mäkäräistä ei näytetä. Kaisa on mummon lempparitähti, iloinen, positiivinen ja hyväntuulinen. Jos voittaa, säteilee kuin aurinko hangille ennen näitä ilmastonmuutoksia. Jos häviää, halaa hartaasti voittajaa.

Politiikka on kehnompaa viihdettä. Kaikki ovat kiukkuisia, kateellisia, negatiivisia ja huonotuulisia ja piikittelevät vastustajaa yhtä lahjakkaasti kuin nuoriso toisiaan netissä. Mitä huonommaksi menee Suomen luottoluokitus, sitä masentavampaa katsottavaa on politiikan peli. Negatiivisuus tursuu ulos kuvaruudusta ja myrkyttää ilman hengityskelvottomaksi. Halauksista ei puhettakaan. Vai oletko koskaan nähnyt esim. Paavo Arhinmäen halaavan Aleksander Stubbia?

Urheilu käy siis viihteeksi mutta ei missään nimessä politiikka. Muut ohjelmat ovat joskus niin roiseja, että mummoikäinen katselija punastuu ja tuntee myötähäpeää niitä kohtaan, jotka kulloinkin esittelevät ruudussa elämäänsä ja ajatuksiaan.

Kun Kaisaa ei näy eikä kuulu, mummo katsoo dekkarisarjoja. Murhat jossakin kaukaisessa maassa ovat hänen satujaan. Hän on niin innostunut niistä, että harkitsee ryhtymistä Agatha Christieksi tai Donna Leoniksi. Ensiksi on kerättävä aineisto eli matkustettava idän pikajunalla itään tai purjehdittava risteilyaluksella Niilillä tai istuskeltava venetsialaisen gondolin kyydissä. Nyt on ryhdyttävä keräämään rahaa, että pääsee matkaan. Taitettua indeksiä nauttivana hän tietää, että päämäärä on kaukana, mutta silti kannattaa yrittää.

          Itsehoidon ihanuus

Mummo on lenkillä. Polvi menee vinksalleen, ja siihen tekee julmetun kipeää. Hän lenkuttaa kotiin ja muistelee kolmen K:n sääntöä eli kylmää ja koholle. Mikä se kolmas oli, se ei muistu mieleen. Hän laittaa polven päälle pakastehernepussin ja nostaa jalan penkille.
     Ei auta. Entä geeli, jota televisiomainoksen nainen sivelee kipeään kohtaan ja on heti yhtä timmissä kunnossa kuin Pertti Karppinen ihmepillereistä? Geelin taika ei pure polven kipuun, joten hän nielaisee kourallisen särkypillereitä ja juo tilkan vettä.
   Se kolmas apukonsti ei vieläkään tule mieleen, mutta mummo arvaa, että K tarkoittaa kotimaista elokuvaa. Siis televisio auki, jalka rahille ja ympärille lämpöinen huopa. Kotimainen saa alkaa. Välillä mummo nukahtelee mutta on hereillä, kun Ansa ja Tauno pääsevät loppusuudelmaan.
   Tauno Palon charmi on niin tehokas, että jalka paranee itsekseen. Mikä kansakunnan ahdinkoa helpottava tapahtuma! Mummon ei tarvitse kuormittaa terveydenhoitoa, jolle olisi kumminkin kertynyt 500 - 1000 euron kulungit, ottaen huomioon lääkärit, röntgenit, magneettikuvaukset, labrakokeet, lääkepillerit ja pistokset, salvat, taksisetelit, fysioterapian ja mahdollisesti vielä rollaattorin.
   Hän tulee mainostamaan samaa koko Suomen kansalle. Tehkää kuten minä, säästäkää verovaroja ja hoitakaa itse itsenne. Siihen ei nykyään moni kykene, mutta hänellä on kanttia. Toivottavasti umpisuoli ei tulehdu, sillä sellaisen leikkaaminen peilin edessä hirvittää ronskimpaakin mmmoa.

13.3. klo 13.03 1940

             Talvisota päättyi

Kirkko on louhittu kallioon. Graniittiset seinät, korkealla katon pyöreä kupu, lepattavia kynttilöitä, salin täydeltä vakavaa kansaa. Keskikäytävän kahden puolen varusmiesten kunniakuja. Jotkut heistä johdattavat eturiviin sotaveteraanit, monet pyörätuolissa. Joukossa lienee myös ainoa elossa oleva Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerd. Olisiko hänkin, joka lauloi linnan itsenäisyysjuhlissa presidentille Veteraanin iltahuudon? Suomen lippu kannetaan sisään, ja varusmiehet vartioivat sitä totisina.

On maaliskuun kolmastoista, ja kello on 13.03. Tasan 76 vuotta sitten hiljenivät tykit, kranaatinheittimet ja konekiväärit. Rintaman ylle laskeutui hiljaisuus, ja pian viritti ensimmäinen talitintti titityynsä. Talvisota, sadanviiden päivän koettelemus, oli päättynyt. Sitä muistetaan Temppeliaukion kirkossa. Lapset, nuoret, aikuiset, vanhat, veteraanit, lotat ja kirkkokansa, kaikki laulavat tai soittavat.

Talvisota alkoi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi maahan koko rajan pituudelta ja lähetti pommikoneet kaupunkien ylle. Helsingin pommituksessa sai surmansa pikkutyttö Armi Helena Metsäpelto. Hänen kuvansa levisi silloisessa mediassa sodan symbolina kuin nykyään kuva menehtyneestä pakolaispojasta Välimeren rantahiekalla.

”Oi Herra, käy sä siunaamaan nää rannat rakkaan synnyinmaan”, kirkkokansa laulaa. Muistohetki päättyy. Eturivin mustapukuiset saatetaan ulos. Sotilaskotisisaret tarjoavat kirkkoväelle kahvin ja oikean sotkun munkin. Aurinko paistaa, mutta talitintti laulaa eri tavalla kuin silloin.